Olen tässä viimeisen parin päivän aikana puhunut kahden alle vuoden ikäisen lapsen vanhemman kanssa siitä, miten sitä omaa lastaan ikävöi. Vaikka olisi ollut kuinka rankka päivä tahansa, sitä alkaa selailemaan lapsen kuvia puhelimesta tämän nukkuessa. Vaikka lapsi viihtyisi isovanhemmilla hoidossa vaikka kuinka pitkään, itse ei pysty olla useampaa päivää erossa. Nämä tuoreet vanhemmat yllättyivät myös siitä, kun kerroin ettei tunne muutu mihinkään vaikka lapset ovatkin jo aika isoja.

Olemme asuneet lasten isän kanssa erossa jo yli kolme vuotta. Alusta saakka oli selvää, että jatkamme molemmat yhdenvertaisina vanhempina. Kuitenkin huomasin pian ”omivani” lapsia. He olivat luonani aina vähän enemmän ja isällään vain yhden-kahden yön pätkiä kerrallaan. Kun poikien isä vuosi eron jälkeen ehdotti tosissaan viikko-viikko systeemiä olin suoraan sanottuna aika pöyristynyt. Miten kukaan voisi olla erossa lapsistaan viikkoa putkeen?

Tulin lopulta kuitenkin vähän vastaan, aloitimme viisi päivää – viisi päivää systeemillä. Se oli itseasiassa järjestelynä paljon toimivampi, kun sekalaiset päivät siellä täällä ja niistä ainainen sopiminen. Vuodet vierivät, lapset kasvoivat, aloittivat päiväkodissa ja päätimme siirtyä kokonaan viikko-viikko systeemiin.

Järjestely toimii loistavasti ja se on ehdottomasti paras meidän perheelle. Viikko yksin kotona on luksista, samoin kun viikko yhdessä lasten kanssa. Mutta voi, kyllä sen ”vapaaviikon” aikana tulee niin monesti ikävöityä lapsia. Katseltua kuvia ja videoita puhelimesta, kurkittua keittiön ikkunasta, joskos päiväkodin pihalta näkyisi vilahdus lasta. Soiteltua kuulumisia ja sitten välillä, puolin ja toisin, pyydettyä joskos lapset voisivat tulla vähän aiemmin kotiin tai ainakin välissä edes yhdeksi yöksi. Koska on vaan niin kauhea ikävä.

Ja ei kai se siitä mihinkään muutu. Edelleen saan äidiltäni viestejä ”ei olla nähty viikkoon, kauhee ikävä!”

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Vaikka lasten vuoroasumista ja yhteishuoltajuutta on takana jo yli kolme vuotta ja viikko-viikko systeemiäkin ainakin vuosi, tuntuu aina vaan vähän hassulta. Ei sillä etteikö järjestely olisi mielestämme ihan paras, mutta silti joka kerta kun se viikko ilman lapsia alkaa olo on kummallinen. Tuntuu että edessä olisi pidempikin pätkä aikaa ihan vain minulle. Vähän sellainen hölmistynyt fiilis, että mitäs nyt sitten. Suunnitelmat ovat yleensä suuret. To do lista noin kilometrin mittainen. Viikon lähestyessä loppuaan sitä aina havahtuu siihen, kuinka nopeasti aika menikin ja tehtävälistalta on suoritettu yleensä vain se kohta jossa lukee päikkärit.

Viikon erossa olon jälkeen ekat päivät lasten kanssa ovat ihan honey moonia. En yhtään häpeile kertoa että viikon ekoina päivinä olen täydellinen lehmänhermoinen äiti joka jaksaa olla kokoajan läsnä, leikkiä ja hymyillä. Loppuviikosta en aina ole enää yhtä kärsivällinen. Uskon että se on ihan normaalia. Vaikka molemmat pojat ovatkin arkena 6h päivähoidossa, on koko systeemin pyörittäminen viikon yksin putkeen loppua kohden välillä vähän väsyttävää.

Viikon aikanakin ollaan silti yhteydessä toiseen vanhempaan ja lapsiin. On se sitten viestiettyä, videotervehdyksiä tai pikaista näkemistä. Välillä saatetaan tehdä koko porukallakin jotain. Viikon aikana tulee myös ikävöityä lapsia, välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Tänään alkoi taas mun viikko. Viikko lasten kanssa. Edellisen viikon menojen takia poikkeuksellisesti perjantaina maanantain sijaan. Isä viikon aikana sain Vappuna videotervehdyksen ja kuvat vappupalloista, keskiviikkona kävin molempien lasten hoitopaikoissa äitienpäiväaamiaisella. Tänään, kun viikkoni alkoi, minun piti lähteä kaverin 30-v risteilylle. En raaskinutkaan. Oli jo niin ikävä lapsia. Joten tänään hain pojat aikaisin hoidosta kotiin. Rakennettiin junarataa, syötiin pestopastaa, harjoiteltiin pihalla pyörällä ajoa ja puhallettiin saippuakuplia sekä pidettiin leffailta.

_{Kuvan Brio-junarata saatu}

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Kuulen monesti ihan rehellisiä ihmettelyjä siitä, että olemme poikien isän kanssa erosta huolimatta hyvissä väleissä ja etenkin siitä, että vietämme aina välillä aikaa myös porukalla. Toki olen iloinen siitä, että välit ovat pysyneet hyvänä, mutta en oikeastaan mieti sitä, sillä se vaan tuntuu niin luonnolliselta vaihtoehdolta. Sillä, jos eroa ei oteta huomioon, ei mitään sinänsä välillämme ole tapahtunut. Poikien isä on edelleen minulle rakas ja tärkeä ystävä – miksi en siis viettäisi aikaa myös hänen kanssaan!?

Ennen kun lähdin reissuun Espanjaan, kävimme koko perheen voimin Linnanmäellä. Tästä porukasta minä taisin olla se, joka oli päivää eniten odottanut. Nimittäin siksi, että pojat ovat vihdoin niin pitkiä että pääsevät vähän hurjempiinkin laitteisiin. Tai siis kengät jalassa. Sitä kun on tylsää itse seisoskella laitteiden vieressä, kun lapset niissä pyörivät. Paljon hauskempaa mennä kaikki yhdessä!

Elvis olikin meistä ehkä se hurjapäisin (vaikka minäkin jossain mielenhäiriössä kävin Kingissä) ja hyvin onnessaan myös siitä, että hän pääsi vihdoin törmäilyautoihin. Niin monta kertaa hän on käynyt portilla yrittämässä, mutta päätynyt jämään aidan toiselle puolelle itkemään. Käytiin Erkin kanssa kahdestaan myös kummitusjunassa! Sielläkin hän ihan coolisti istuskeli, vaikka puolessa välissä silmät taisivatkin mennä loppumatkaksi kiinni. Kaapo, joka muutenkin on rauhallisempi, ei sitten innostunut kaikista höykytyksistä, mutta saimme me hänet muutamaan vähän hurjempaan laitteeseen houkuteltua. Sillä seurauksella, että me aikuiset totesimme olevan aivan liian vanhoja sellaiseen 😀

Oikein kiva päivä siis, jonka mahdollisti meille ja sadoille muille perheille Ingman. Törmäsinkin myös muutamaan lukijaan, muunmuassa Tyttiin joka voitti aiemmin blogin arvonnasta rannekkeet ja saapui Jyväskylästä saakka kivaa perhepäivää viettämään. On tuo Lintsi aika hauska vielä näin syksylläkin, valokarnevaaleja ja päätösbileistä odotellessa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Saan tasaisin väliajoin blogiin kysymyksiä lasten isästä ja huoltajuusasioistamme. Olen niistä aina välillä kertonut, mutta koska aihe koskettaa muitankin henkilöitä kun vain minua, en ihan hirveästi näistä huutele. Vaikka eihän tässä mitään salailtavaakaan ole. Yksi syy minkä takia kuitenkin haluan olla tästä asiasta avoin, on se että olen saanut paljon kiitosta, kun olen näistä kertonut. Niin moni kun teistä lukijoista on samassa tilanteessa tai saa meidän ratkaisuistamme ehkä suuntaa tai vertaistukea niihin omiin kuvioihinsa.

Ainakin vähän pidempiaikaiset lukijat tietävät lastenhuoltajuushommasta sen verran, että erosimme tosiaan lasten isän kanssa reilu pari vuotta sitten, lapset asuvat pääasiallisesti luonani, mutta toinen koti heillä on myös isänsä luona. Jonka kanssa meillä on yhteishuoltajuus. Emme ole ikinä käyneet missään lastenvalvoljalla tai minkään muun viranomaistahon luona asiaa sopimassa, vaan hyvässä hengessä saimme heti aikaan ratkaisun joka oli meille molemmille hyvä. Tätä toki edesauttoi se, että erosimme hyvinä ystävinä, eroon ei liittynyt draamaa, muita osapuolia tai riitoja. Ja että olemme edelleenkin ystäviä ja lähes päivittäin tekemisissä.

Muutaman vuoden meillä siis meni homma niin, että pojat olivat jomman kumman luona menojemme mukaan. Tämä toimi, sillä molempien työ, harrastukset ja elämä ylipäätään oli melko epäsäännöllistä. Pojat olivat isänsä luona keskimäärin 2-4 yötä viikossa, välillä yö-pari kerrallaan tai kaikki yöt putkeen. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta homma toimi kaikkien puolesta hyvin.

Kuitenkin nyt poikien kasvaessa, päiväkodin sekä meidän opiskelujemme myötä alkoi tuntumaan, että myös tätä hoitojärjestelyä pitäisi muuttaa säännöllisemmäksi. Isä ehdotti viikko-viikko systeemiä, itse en kuitenkaan ollut vielä valmis ihan siihen, joten päädyimme kompromissiin 5 päivää / 5 päivää.

Yksi syy minkä takia en halunnut vielä lähteä viikko-viikkon on ikävä. Pelkään että minulle tulee kauhea ikävä, lapsille tulee ikävä, että ollessaan toisella vanhemmallaan he aina ikävöisivät sitä toista. Viikko on oikeasti pitkä aika. Pelkään myös sitä, että viikko yksin koko rumban pyörittämistä kävisi liian raskaaksi. Viimeisinä päivinä sitä olisi vain väsynyt ja kiukkuinen, samaan aikaan kun toinen vanhempi olisi yksinäinen ja kaipaisi jo lapsia luokseen.

Viisi päivääkin on pitkä aika. Ainakin minulle. Olin juuri viisi kokonaista vuorokautta ilman lapsia. Näin heistä unta, ikävöin, mietin heitä, hippailin iltaisin kuin he olisivat nukkumassa. Hulluinta oli nähdä vilaus tutusta piposta ikkunasta. Siitä kun näkee päiväkodin pihalle.

Tänään pojat palasivat kotiin. Tänne toiseen kotiin. Ihan muina miehinä, kuten aina. Kiitän joka päivä sitä, miten hyvin nuo kaksi ovat tämän kahden kodin välillä asumisen ottaneet. Se on heille normaalia. Äitinä sitä taas potee syyllisyyttä asiasta. Tuntuu että on huono-äiti, kun ei ole lastensa kanssa päivittäin. Vaikka oikeasti tiedän olevani hyvä-äiti, sillä en vaadi lapsia itselleni, vaan annan heidän yhtälailla elää isänsä kanssa, jota he yhtälailla tarvitsevat ja joka on yhtä tärkeä. Mutta tällaista syyllistymistähän tämä äitiys useasti on. Sen verran kuitenkin helpotin tuskaani, että ilmoitin päiväkotiin poikien olevan vapaalla huomenna ja vielä maanantaina.

Ikävöinnistä huolimatta tämä viisi ja viisi päivää tuntuu tosi hyvältä ratkaisulta. Viiden päivän oman ajan jälkeen sitä on niin täynnä taas energiaa, akut ovat latautuneet, pinnat löystyneet ja sitä vaan tuntee olevansa niin seesteisempi. Lasten kanssa jaksaa ja haluaa touhuta paremmin, olla oikeasti läsnä. Kaikki me vain tankkaamme toistemme läheisyyttä, istutaan sylikkäin, leikitään, luetaan, jutellaan, askarrellaan, tehdään ruokaa. Ollaan täysillä yhdessä se aika kun ollaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Joinain päivinä yksinäysyys tuntuu pahemmalta kun toisena. Sitä istuu kotona, taikka kävelee ulkona, mutta yksin. Tuntuu ettei kaikki ole hyvin, olo ei ole kokonainen. Jotain puuttuu. Ja se jokin on rakkaus. Rakkaus, turva ja pysyvyys, ne ovat asioita joita kaipaan elämääni enemmän kuin mitään.

Olen ollut nyt kaksi vuotta sinkkuna ja ensimmäisen kerran tänä talvena olen kokenut kateellisuutta muiden onnesta. Huomasin eräänä iltana, että tuntui tosi pahalta lukea muiden ihmisten ihanista parisuhdelomista ja poikaystävien kokkaamista herkuista, samalla kun itse yritti vain saada ajatukset pois siitä, ettei minulla ole ketään. Olen tuntenut myös mustasukkaisuutta. Se on vain primitiivisesti kummunnut jostain syvältä kun parhaat sinkkuystäväni ovat alkaneet seurustelemaan. Kuvioihin on tullut ylimääräisiä ihmisiä jakamaan ennen vain minulle kuuluneen huomion.

Tietysti olen ihan superonnellinen ystävieni puolesta. Ja olen toki myös ihan onnellinen omastanikin elämästä. Mutta ei se poista sitä yksinäisyyden tunnetta. Eikä suoraan sanoen aina ole yhtä helppoa. Tänään voi olla ihan hyvä fiilis, huomenna saatan olla allapäin koko päivän ja purskahdella itkuun aina kun yksinäisyys tulee mieleen tai radiossa soi rakkauslaulu.

Yksinäisyydessä on pahinta se ettei voi jakaa elämäänsä kenenkään kanssa. Istua sohvalla turvallisessa kainalossa ja ihmetellä yhdessä ääneen elokuvaa. Iloita yhdessä, nauraa yhdessä, vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä. Olen vain minä. Voin toki jakaa instagramiin kuvan herkullisesta salaatistani, mutta mielummin söisin sen yhdessä jonkun kanssa.

Yksinäisyys tuntuu fyysisiesti kehossa, rintaa puristaa. Välillä on vaikea saada unta tai ruoka ei maistu. Ei ihmistä ole tarkoitettu olemaan yksin. Onneksi on lapset, onneksi on ystävät ja perhe. Mutta se tietynlainen rakkaus ja yhdessäolo puuttuu silti. Pelottaviakin ajatuksia yksinäisyys joskus aiheuttaa. Välillä mietin että jos nyt jotain tapahtuisi, kaatuisin vaikka kotona, kukaan ei kaipaisi tai ihmettelisi. Äiti ehkä päivien päästä.

Asiat mitä kaipaan ovat ihan pieniä ja arkisia. Toki haluaisin rakastua ihan hulluna ja nähdä yhdessä kaiken vaalenpunaisten lasien läpi. Mutta en kaipaa mitään hillittömiä illallisia Pariisissa tai kukkia ja lahjoja. Haluaisin vain että joku sanoo kultapieneksi, silittää poskea, auttaa ruoanlaitossa, herättää aamulla kun nukun pommiin, istuu metrossa vieressä ja esittelee kavereilleen tyttöystävänä. Haluan pestä ällöttäviä hikisiä lätkäkamoja, valita yhdessä irtokarkkeja, luottaa toiseen ja saada puhelun että moi kulta, pääsin nyt töistä, tehdäänkö jotain?

Kaiken tämän yksinäisyyden keskellä en onneksi kuitenkaan ole yksin. Kuten blogissakin olette varmaan kyllästymiseen saakka kuulleet, minulla on maailman parhaat ystävät. Heille voin jakaa ihan kaiken. Vaikka suurinosa nykyään seukkaakin. Minulla on ihanat, kauniit ja hauskat lapset joiden kanssa voin kuitenkin jakaa suurimman osan arjestani. En osaa edes kuvitella miltä tuntuisi elää vuosikaudet myös fyysisesti ihan yksin, ilman ketään. Minun yksinäisyyteni onneksi on vain ikävä tunne sisällä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.