ME

31/03/2017

Tässä ollaan me. Minä ja mun lapset. Mun perhe. Meidän perhe. Me. Joka päivä saan ihmetellä ja ihastella, miten olenkaan omalta osaltani tuonut maailmaan tuollaiset mahtavat tyypit. Samalla tulee usein ihmeteltyä sitä miten tämä elämä on tuonut tähän pisteeseen. Niin se on varmaan vähän kaikilla, ainakin välillä?

Nyt kun ystävät ympärillä alkavat olemaan siinä perinteisemmässä lastentekoiässä, tulee väistämättä välillä mietiettyä, mitäs jos minä olisin nyt samassa tilanteessa. Mitäs jos en olisikaan perustanut perhettä silloin nuorempana? Missä olisin nyt? Mitäs jos olisin tässä samassa tilanteessa, mutta ilman lapsia? Ei olisi ketään meitä, minä vain.

Voisi olla aika kovat paineet. Voisi olla yksinäistä.

Mutta tässä me kolme nyt ollaan. Mietitään että mitä illalla syödään, mitä leffaa mennään viikonloppuna katsomaan, haaveillaan kesästä, uimisesta, pyöräilystä ja jalkapallosta, suunnitellaan tulevia ulkomaanmatkoja ja muistellaan lämmöllä menneitä. Sitten siinä niiden välissä vaan ollaan. Tässä hetkessä. Kömmitään toistemme viereen sohvalle ja röhnötetään, silitetään hiuksia ja ollaan vaan.

Ollaan onnellisia toisistamme. Siitä että ollaan saatu elämältä juuri toisemme. Että ollaan tässä yhdessä. Me.

Kuvat Julian Schröpel / Simbayu Visual Arts 


KAUNISTA ARKEA

26/03/2017

Sain joskus monta vuotta sitten blogiini kommentin, jossa sanottiin että saan jopa tiskikasan näyttämään kauniilta. Olen aina nähnyt kauneutta ihan arkisissa asioissa ja minua on kiinnostanut erityisesti rehelliset ja elämänmakuiset kuvat. Muistan joskus ylä-aste ikäisenä hamstranneeni Kiasman myymälästä kasan postikortteja, joihin oltiin kuvattu teinien sotkuisia huoneita. Niissä oli vain jotain niin kiehtovan aitoa. Kaaos niissä kuvissa oli kaunista. Tuon kommentin jälkeen tajusin, että ehkä minunkin kuvistani voi astia sitä aitoa tunnelmaa. Sillä juuri sitä minä tykkään eniten kuvata, kaunista arkea aidoimmillaan.

Olen visuaalinen ihminen, ajattelen usein kuvina ja väreinä ja tykkään katsella kaikkea kaunista. Myös sisustuslehti-tyylisiä harmoonisia, harkittuja ja huolitetuja kuvia. Niistä lavastetuista kuvista ja tilanteista kuitenkin jää usein olo, että jotain jäi puuttumaan. Pieni epätäydellisyys ja kuvista välittyvä eletty elämä kiinnostavat ainakin itseäni enemmän.

Kuvien kautta voi kertoa hienosti myös erilaisia tarinoita. Siksi minulla onkin blogipostauksissa ensin kaikki kuvat ja sitten vasta teksti. En halua rikkoa juurikaan sitä kuvien tarinaa kirjoittamalla niiden väliin. Haluan myös aina ottaa itse kaikki kuvat blogiini, ja ihan satunnaisia tuotekuvia luukuunottamatta olenkin aina tehnyt niin.

Minusta tuntuu tosi kivalta aina kun joku kehuu kuviani. Arjen taltioiminen on yksi lempijutuistani ja on hienoa että muut näkevät kuvissa saman tunnelman kun minä itse. Edelleen olen siti tosi nöyränä kuvieni suhteen ja aidosti yllätyn aina kun kehuja saan.

Saan taas kunnian olla ehdolla hienossa porukassa vuoden visuaalisimmaksi blogiksi. Inspiration Blog Awardseissa on tänä vuonna seitsemän eri kategoriaa, joissa yhdessä olen mukana kisaamassa. Ihanaa siis jos kävisitte napsauttamassa äänenne minulle Visuaalisin-kategoriassa. Samalla voitte halutessanne osallistua gaala-lippujen arvontaan ja päästä mukaan juhlimaan. Kiitos, halit ja pusut jo etukäteen!


HUONON ÄIDIN TUNNUSTUKSET

16/03/2017

Tiedättekö, vihaan leikkimistä. Tykkään lasteni kanssa hengailusta, matkustamisesta, ravintolassa käymisestä, ulkoilusta, juttelusta, lukemisesta, uimisesta, piirtämisestä, leffojen katselusta… Mutta lastenhuoneen lattialla lelujen liikuttelu saa minut tuskastumaan hetkessä. En ole ikinä ollut leikkijä, eivätkä lapsetkaan ole oikeastaan ikinä pyytäneet minua leikkimään.

Eilen tuli kuitenkin tällainen tilanne eteen. Elvis oli vähän hiilenä, sillä hän olisi halunnut pelata pädillä ja minä yritin epätoivoissani keksiä hänelle jotain muuta tekemistä ennen kun räjähtää. Peliaika on nimittäin aiheena sellainen, joka saa meillä tunteet helposti kuumenemaan. Ennen kun huomasinkaan, olin itse ehdottanut junaradan rakentamista. Taisin olla tosi epätoivoinen.

Siinä sitä sitten oltiin. Aluksi sain vähän huijattua, räpsin kuvia kun pojat rakentelivat, välillä yritin vähän osallistua antamalla ”ohjeita”.  Välissä räpläsin vähän kännykkää.

”Äiti, sä lupasit leikkiä”. Pistos rinnassa, istun alas lattialle. Räplään kännykkää. ”Ai okei, sä vaan huijasit että leikit”. Isompi pistos. Alan kasaamaan junaa. Keskittyminen herpaantuu puolen minutin jälkeen. Meinaan taas avata puhelimen, mutta saan ryhdistäydyttyä. Lähinnä katselen kun pojat leikkivät, mutta yritän olla hengessä mukana. Heti kun laitan junani raiteille se jyrätään. Turhauttaa, yritän silti hymyillä ja esittää että just kiva leikki. Olen varma, että Facebookissa on hetkessä tapahtunut jotain todella suurta ja mullistavaa. Katson vaan ihan vähän puhelinta. Tunnen lasten tuomitsevat ja pettyneet katseet, enää he eivät edes viitsi sanoa mitään. Laitan puhelimen TAAAS pois. Olenpas huono tässä, ajattelen. Nyt aijon leikkiä tosissani. Lähden mukaan riehumiseen ja rikkomiseen ja murjaisen jopa pieru-vitsin. Lapset nauravat sydämiensä kyllyydestä. Okei, tämä toimii. Jatkan sekoilua ja hassuttelua (vesinokkaeläin oli käynyt kakkimassa radalle ja juna suistui suoraan mutaan) vielä hetken. Eiköhän tämä ollut tässä.

Jään vielä hetkeksi lattialle istumaan. Katson kännykkää. Elvis kiipeää syliini. ”Äiti toi oli tosi kivaa”. Siis mikä? ”Kun leikit meidän kanssa”. Tässä vaiheessa sisälläni myllertää ja pahasti. Apua, olenpas ollut huono äiti, jos noinkin pieni leikkiminen sai lapset noin onnellisiksi.

Inhoan edelleen leikkimistä, mutta mietin, että pitäisikö silti yrittää sitä vähän useammin. Toisaalta, olen kyllä läsnä sitten paljon paremmin muissa tilanteissa. En halua kuitenkaan antaa lapsille sellaista kuvaa, etten tykkäisi heidän kanssaan leikkimisestä. Ja kun olen selvästi aika huono esittämään, niin ehkä parempi sitten olla tekemättä sitä? Jos väkinäisen kymmenen minutin leikkimisen sijasta luen mielummin vaikka tunnin, niin onko se silloin muka huono? Ei mielestäni.

Jos jotain kohta kahdeksan vuoden äitiyden aikana olen oppinut, niin sen, että me vanhemmat olemme aika hyviä syyllistymään. Me kyllä me aina keksimme jonkin asian, josta syyllistää itseämme. Oli kyse sitten lapsen harrastuksista, ajankäytöstä, ruoasta, säännöistä – mistä vaan, niin aina sieltä löytyy joku juttu mistä läksyttää itseään ja potea huonoa omaatuntoa.

Myönnän siis, että vihaan leikkimistä ja olen siinä ihan huono. Sen sijaan olen mitä mahtavinta piknikseuraa, iloinen uimakaveri, viihdyttävä laatikkopyöräkuski, ihan paras satujen lukija, hyvä tekemään temppuratoja enkä ikinä kieltäydy katuliiduilla piirtämisestä. Aika kiva äiti siis. Missäs te olette hyviä?

Mainion vaatteet, Boblesit ja Brion lelut saatu