TULLINIEMELLÄ

28/08/2017

Terveisiä syksyisestä Hangosta! Vietettiin koko laajentunut perheemme viikonloppu siellä Anopin huomassa. Olemme tässä seurustelumme ja avioitumisemme aikana toki myös pikkuhiljaa tutustuneet toistemme sukulaisiin. Se on ollut ajoittain itselleni aika jännittävääkin, sillä aina sitä toivoo että kaikki tykkäisivät toisistaan ja tulisivat hyvin juttuun.

Etenkin puolison äidin kanssa sitä olisi mielummin lämpimät kun kylmät välit. Pojilla ja äideillä on nimittäin yleensä ihan omanlainen suhteensa ja tuoreena tyttöystävänä sitä voi tuntea tarvetta todistella olevansa hyvä ja toivoa hyväksyntää joskus vähän liiaksikin. Viimeistään nyt kuitenkin tämän viikonlopun aikana minulle vahvistui, että niin minut kun Kaapo ja Elviskin on ottettu erittäin lämpimästi ja sydämellisesti mukaan osaksi sukua, juuri sellaisina kun olemme. On tärkeää voida olla ihan oma itsensä, sillä samoin kun puolisonkin kanssa, toivottavasti myös muiden uusien sukulaisten kanssa kehittyy koko loppuelämän kestävä hyvä suhde.

Samalla kun meillä oli oikein ihana viikonloppu, oli ilmassa myös haikeutta. Surua ja murhettakin. Syksy oli vahvasti läsnä ja viimeistään nyt oli selvää että kesä on takana päin. Pihan kukkaloisto oli hiipunut ja mereltä käyvä tuuli toi mukanaan syksyistä tuoksua. Oli myös huolta läheisistä, itsellä isoja päätöksiä tehtäväksi sekä pohdintaa siitä kuinka olla toisen tukena vaikena aikana, silloinkin kun ei oikeastaan voi tehdä tai auttaa mitenkään. Vinttikammarissa, hiljaisuudessa ja raikkaassa meri-ilmassa, maistui kuitenkin hyvin uni. Kroppa sai levätä ja mielikin oli onnellinen niistä kaikista ihanista hetkistä rakkaiden ihmisten kanssa.

Onneksi lähdimme, vaikka kaupungissakin meillä olisi ollut vaikka mitä tekemistä. Teki hyvää päästä rahoittumaan luonnon helmaan ja tutustumaan vähän paremmin uuteen anoppiin. Tulliniemen henkeä salpaavan kauniilla rannalla, tuulen pyörittäessä hiuksia pystyi hetkeksi unohtamaan kaiken, olla vaan ja tuntea merituulen hymyilevillä kasvoillaan. Muistaa se, että vaikka meillä kaikilla on omat taakkamme ja huolemme, meillä on myös todella paljon hyvää, onnea ja rakkautta.


TAIVASKIN HYMYILEE

29/07/2017

Jo ennen kun edes kerroimme lapsille menevämme naimisiin he taisivat myös aistia rakkautemme. Kaikki kolme lasta ovat puhuneet niin toiveissa olevista pikkusisaruksista kun häistäkin. Jokin aika sitten, eräänä sateisena iltana, Elvis sanoi näin:

Toivottavasti te menisitte naimisiin. Mun mielestä te voisitte mennä naimisiin jo huomenna. Silloin taivaskin hymyisi ja tulisi kaunis päivä.


ELÄ TÄYSILLÄ

10/07/2017

Olen ehdottomasti tunneihminen. Menen sydän edellä ja järki perässä. Ne muutamat kerrat kun en ole uskaltanut uskoa intuitioani on homma mennyt metsään. On vapauttavaa kulkea omia polkujaan. Se on onnen avain. Tehdä siltä mikä tuntuu parhaalta, eikä niin miten jonkun sääntökirjan mukaan kuuluisi tehdä. En halua katsoa vanhana eläämääni taaksepäin ja katua tekemättömiä asioita.

Usein meitä kuitenkin pidättelee pelko. Ajatus siitä että asiat pitäisi tehdä jollain tietyllä tapaa – koska näin vaan on aina tehty. Pelko siitä mitä muut ajattelevat. Pelko epäonnistumisesta. Lopulta meitä kuitenkin pidättelee yksi ainut asia, me itse.

Elämäni parhaat päätökset eivät missään nimessä ole olleet niitä helpoimpia. Olen hypännyt jatkuvasti tuntemattomaan, tehnyt omaa juttuani ja huomannut että se kantaa. Silloin myös vaikeat ja epäonnistumiselta vaikuttaneet asiat ovat kääntyneet onnistumisiksi.

Täällä reissussa olen nähnyt erityisen paljon ihmisiä jotka elävät täysillä ja tekevät omaa juttuan. Tekevät juuri siltä miltä tuntuu. Eivät anna iän rajoittaa, pussailevat aurinkovarjon sisällä, hyppäävät korkealta kalliolta, janoavat seikkailuja, opettelevat uusia asioita, juttelevat tuntemattomille, tanssivat keskellä katua, itkevät keskellä katua – tuntevat, nauttivat, elävät itselleen.

On hienoa voida luottaa itseensä, hypätä, päästää irti, nauttia, rakastaa ja vetää ihan täysillä tämä homma loppuun asti. Niin aion tehdä jatkossakin.