Tässä on kuvia lasteni kodista. Heidän toisesta kodistaan, jossa he asuvat noin puolet vuodesta. Suunnilleen 182 päivää vuodessa he nukkuvat, leikkivät, ja syövät täällä. Kodissa, jota ei kuitenkaan yhteiskunta tunnusta. Sillä suomessa lapsella voi olla vain yksi koti.

Lasten vuoroasuminen yleistyy joka vuosi, mikä on omasta mielestäni hyvä, onhan lapsella aivan yhtälainen oikeus molempiin vanhempiinsa. Vuoroasumisen yleistymisestä huolimatta kukaan ei tiedä, kuinka yleistä vuoroasuminen tosiasiassa nykyään on. Sillä virallinen väestökirjanpito edellyttää, että lapselle kirjataan jompikumpi koti viralliseksi kotiosoitteeksi, mikä hankaloittaa tilastointia.

Syksyllä julkaistavassa lapsenhuoltolain uudistuksessa mietitään, jos jatkossa lapsella olisi mahdollista olla kaksi osoitetta. Ruotsissa tätä ollaan tutkittu ja mietitty jo pitkään ja asiaan suhtaudutaan hyvin positiivisesti. Se, että lapsella on kaksi kotia, mutta vain yksi virallinen osoite vaikuttaa hankaloittavasti esimekrkisi päivähoito, koulu, terveydenhoito -ja asumistukiasioita. Lisäksi se vaikuttaa myös asenteihin, monen mielestä kun se etävanhempi ei ole samanarvoinen kun lähivanhempi.

Me ollaan lasten isän kanssa aina saatu sovittua kaikki asiat tosi hyvin. Eron jälkeen yhteishuoltajuus oli ihan selvä homma ja kun lapset hiemat kasvoivat viikko-viikko systeemistä tuli vakkari. Molemmat ovat olleet halukkaita joustamaan toisen menojen mukaan ja niin edelleen. Asutaan myös lyhyen ratikkamatkan päästä toisistamme, mikä helpottaa arkea paljon. Välillä käydään porukalla yhdessä leffassa, syömässä tai jopa reissussa. Jos meillä olisi ollut riitaisa ero, asiat tuskin olisivat menneet yhtä hyvin. Toisaalta voisin ajatella, että lasten vuoroasuminen myös vähentää vanhempien välistä kitkaa, sillä asiat on vain sovittava ja hoidettava – ei siinä tappelut auta.

Tämä nykyinen tapa tunnistaa vain lapsen yksi koti ja lähevanhempi on aiheuttanut meille silloin tällöin myös pieniä hankaluuksia viranomaisten kanssa. Jos asuisimme kauempana toisistamme tai jopa toisilla paikkakunnilla, tilanne olisi varmasti paljon pahempi. Olen kuullut lapsia käänytettävän terveyskeskuksista ja kymmenien kilometrien omakustanteisesta taksimatkoista kouluun, vain siksi että lapsi ei lain mukaan ole asunut siellä missä asuu.

Meidän ongelmamme ovat onneksi järjestyneet aina sopimalla, eli eskari ja koulu jonne molemmista kodeista ei ole liian pitkä matka on järjestynyt, kun tilanne ollaan vain kerrottu. Samoin Helsingissähän saa myös valita itse minne terveyskeskuskeen hakeutuu hoitoon, mutta sitä meidän ei ole edes tavinnut käyttää. Ainoastaan koulumatkaan Kaapo ei saa matkakorttia, vaikka joutuukin sen ratikalla kulkemaan. Koska minä olen lähivanhempi, lapsilisät tulevat myös tililleni. Olemme sopineet sitten niin, että minä hoidan sillä lasten isoimmat hankinnat.

Meille ihan hiveän suuria hankaluuksia ei siis ole ollut, mutta ymmärrän hyvin niitä joilla on. Itse puolustan lapsen kahden kodin tunnustamista periaatteellisista syistä. Se on niin lapsen kun vanhemmankin oikeus.

Lasten hyvinvointi kahden kodin mallissa ei juurikaan eroa ydinperheiden lasten hyvinvoinnista. Se on tutkitusti erolapsille paras malli, joka on tullut ihan omakohtaisestikin havaittua. Kuitenkin järjestelyä kritisoidaan myös aika ajoin. Suurimapana haittapuolena vuoroasumisessa väitetään olevan reissaaminen ja kaikki siihen liittyvät järjestelyt. Pitää esimerkiksi sopia mitä tavaraa on missäkin ja miten sitä liikutellaan.

Itseäni ärsyttää se argumentti, että vuoroasumisessa lapsi joutuu muuttamaan vähän väliä ja kuljettamaan tavaroitaan edestakaisin. Vaikka lapsi tapaisi toista vanhempaa vain joka toinen viikonloppu, joutuuhan hän silloin pakkaamaan tavaroitaan yhtä usein?! Usein vuoroasumista tuntuunkin vastustavan sellaiset ihmiset, joilla ei edes ole mitään omakohtaista kokemusta siitä.

Eikä ainakaan meillä lasten ole ikinä tarvinnut mitään tavaroita pakkailla tai raahata edestakaisin. Molemmista kodeista löytyy tärkeät tavarat ja rakkaimmat lelut. Toki leluja saa viedä kodista toiseen, mutta harvoin meidän pojat niin haluavat tehdä. Kumisaappaita ja muuta tarvittavaa löytyy kaksin verroin, eikä oikeasti kun Kaapon tarvitse ottaa kun koulukirjansa mukaan kodista toiseen liikkuessa. Molemmat kodit ovat yhtä tärkeitä ja turvallisia, eikä niissä vuorotellen asuminen aiheuta lapsille stressiä.

Mielestäni vuoroasumisen virallinen tunnustaminen lähettäisi myös viestin sosiaalisesta hyväksynnästä. Vuoroasuminen ei ole vanhempien itsekkyydestä johtuva poikkeusratkaisu vaan täysin toimiva malli, joka palvelee useimmiten erittäin hyvin etenkin lapsen etua. Vai mitä olette itse mieltä?

Älkää käsittäkö väärin, parasta on se kun lapset on kotona, ja sillon kun eivät ole niin ikävöin heitä tosi paljon. Mutta niinä päivinä kun pojat ovat isällään ja minä monta päivää yksin kotona, huomaan pystyväni keskittymään ihan pienempiinkin asiohin. Fiilistelemään, pysähtymän ja nauttimaan hetkestä aika paljon paremmin. Parhaita ovat etenkin ne päivät kun ei ole kiire minnekkään. Sitä vaan pysähtyy ihastelemaan ikkunasta heijastuvia värejä, istumaan kaikessa rauhassa aamupalapöydässä (kello kaksitoista päivällä yökkäri päällä) ja jotenkin rauhoittua ja nollata pää kaikesta arkihulinasta. Eikä kukaan ole sanomassa että äiti sä oot nolo, kun tanssin keskellä keittiötä ja laulan Hesan naisia.

Joskus aikoinaan, kun opin olemaan kotona ilman lapsia ja nauttimaan siitä, aloin potemaan myös huonoa omaatuntoa. Luonnollisesti, äitiys – kyllä te tiedätte. Mutta onneksi sitä äitiyttä ei kuitenkaan mitata sillä, kuka itkee eniten yksin kotona lastensa perään. Oikeastaan poden nykyään enemmän huono omaatuntoa siitä, jos en käytä tätä täysin omaa aikaani mahdollisimman hyvin. Ja se ei siis liity mitenkään vaikka siihen, että kuinka paljon sinä aikana teen töitä tai siivoa. Vaan juurikin siihen, että miten hyvin pystyn olemaan ja arvostamaan sitä yksinoloa, fiilistelemään juttuja joista tykkään. Oli sitten ihan vaikka ikkunasta ulos katselemista. Ja tottakai lasten ollessa kotona myös pidetään hauskaa, koitetaan olla läsnä ja nautitaan siitä, mutta onhan se silti silloin vähän erilaista.

Ennen kun silloin 2,5 vuotta sitten erosin, en ollut oikein edes ollut yksin. Ja silloin kun olin, käytin sen lähinnä nukkumiseen tai juurikin siivoamiseen. Muutama kaverini on väsyneenä arjen pyörittämisestä joskus sanonut, että on miettinyt eroa ihan vain sen takia että saisi kunnolla vapaa-aikaa sitten kun lapset ovat isällään. Eihän kukaan oikeasti siitä syystä eroaisi, mutta ymmärrän hyvin ajatuksen tuossa takana. Varmaan moni teistäkin? Oma aika ja kivojen juttujen tekeminen on tärkeää. Mutta silti olen joutunut opettelemaan tekemään asioita yksin, olemaan yksin, niin että oikeasti nautin siitä. Juuri tänäänkin on ollut ihan parasta rauhassa aamulla kokkailla aamupalaa itselle, pyöriä kotona, puuhailla, pysähtyä kun siltä tuntuu, mennä pyörällä uimaan, istua hiljaisuudessa saunassa ja sitten tulla takaisin tyhjään kotiin kotiin – tehdä tämä kaikki yksin omassa hiljaisuudessa. Välillä ajatukset laukkaavaat ja sitten välillä mielen saa ihan tyhjäksi. Tavallaan pystyy olla vaan ja hengitellä juuri sitä hetkeä. Hurjan terapeuttista. Kun on viettänyt koko edellisen viikon lasten kanssa ja sitten viikonlopun öitä myöten ystävien seurassa, on tällainen päivä, kun ei (naapurin moikkaamista lukuunottama) ole edes puhunut kenellekkään, verrattavissa vaikka paastoon. Tekee vaan tosi hyvää.

En kuitenkaan kokoajan halua olla yksin. Mutta on kiva että pystyn siihen jos pitää, ja juurikin siinä hetkessä elämisellä saa siitä itselleen tosi kivaa. Mielelläni teen asioita lasten kanssa tai ihan vaan puuhailen heidän kanssaan kotona, nään kavereita ja tuon macbookinkin vaihtaisin tosi paljonn mielummin johonkin vähän pehmeämpään unikaveriin. Yksinolo ei pelota enää, niin kun joskus ennen ja itseasiassa tykkään siitä sopivissa määrin tosi tosi paljon. Etenkin tällaisista päivistä, kun osaa nauttia täysillä jopa niistä ihan pienistä jutuista. Vahva suositus.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Vuosi sitten oli kylmä pakkaspäivä ja maa jäässä. Me hyppäsimme poikien kanssa autoon joka suuntasi Porvoon vanhalle rautatieasemalle. Samassa autossa reissasi myös RAWR Magazinen tekijöitä, siinä samalla matkaa taittaessa juteltiin. Puhuttiin siitä miten samana vuonna tekemäni suuri elämänmuutos, eli ero, oli vaikuttanut elämääni ja ajatuksiini. Tuosta rupattelusta syntyi mielestäni paras haastattelu mitä minusta on ikinä tehty. En ollut lukenut juttua lähes vuoteen, mutta allerkirjoitan edelleen kaiken sanomani. Tajusin taas miten suuren päätöksen tein aikoinaan, pelkkää sydämen ääntä kuuntelemalla. Aika hurjaa. Ja se päätös on edelleen oikea.

Kerron lyhyesti niille jotka ovat alkaneet seuraamaan blogiani vasta hiljattain. Kaksi vuotta sitten sanoin sen ensimmäistä kertaa ääneen ihan tosissani, haluan erota. Halusin erota kahden pienen lapsemme isästä, jonka kanssa olimme olleet yhdessä kuusi vuotta, tunteneet yli kymmenen. Meillä oli koti loppuelämäksi ja hänen nimissään oleva iso asuntolaina. En tiennyt miten selviäisin jatkosta, olin ollut kotiäitinä monta vuotta, eikä mitään tietoa tulevasta, mutta tiesin että minun on tehtävä se.

Päätös ei ollut mikään yhtäkkinen päähänpisto, vaan olin kyllä miettinyt sitä pitkään. Itseasiassa tajusin myöhemmin että olin prosessoinut päätöstä mielessäni varmaan kaksi vuotta. Uskottelin pitkään itselleni että kaikki kyllä palaa joskus entiselleen, rakastinhan puolisoani edelleen. Mutta kun rakastin häntä kuin parasta ystävää, en kuten tyttöystävän tulisi rakastaa poikaystäväänsä. Senkin asian oivaltaminen vaati aikaa.

Ero oli minulle todella kova paikka, vaikka halusinkin sitä. Tunsin itseni kauheaksi ihmiseksi, häpelin asiaa, podin syyllisyyttä ja epätoivoa. Oli epäreilua ettei elämä mennytkään suunnitelmien mukaan. Samaan aikaan löysin itsestäni niin paljon voimaa ja tarmokkuutta, etten tiennyt sellaista olevan edes olemassa. Kuoriuduin panssarista. Samaan aikaan rintaan koski ja oli helppo hengittää, hyvin ristiriistaista. Mutta kokoajan tiesin että tämä on oikea päätös, ja kaikki tuntemukseni vain vahistivat sitä.

Tajusin että elämässä pitää joskus tehdä hyvinkin kiperiä valintoja, itseään kuunnellen ja itsekkäästi. Ja joskus ei voi muuta kun hypätä tuntemattomaan ja toivoa parasta. Kukaan muu ei ole vastuussa onnestasi kuin sinä itse ja sen pohjalta aloinkin elämään elämääni. Päätin että ikävien asioiden tekeminen saa riittää, teen asioita joista minulle tulee hyvä olo, en miellyttääkseni muita.

Kaksi vuotta on mennyt kuin siivillä. Eropäätökseni jälkeen päätimme vielä yrittää kuukauden, Joulun yli, mutta tammikuussa rupesin sitten etsimään uutta asuntoa. Monien kiemuroiden, kuten vesivahingon, takia pääsimme muuttamaan vasta alkukeväästä. Muistan edelleenkin ensimmäisen yöni uudessa kodissa. Lapset olivat vielä vanhassa asunnossa isän kanssa ja minä nukuin lasten patjalla- koska minulla ei ollut sänkyä. Illalla katsoin telkkarista Sinkkulaivaa ja kauhistelin että tuollaistako elämäni tulee nyt olemaan. Uni ei meinannut tulla millään, mutta kun aamulla heräsin tunsin heti että tämä on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Tässä vaiheessa kirjoittamista kyyneleet valuvat poskilla. Ja siitä se elämä tosiaan lähti rullaamaan pikkuhiljaa eteenpäin. Tai itseassa neljä päivää muuton jälkeen lähdin lasten kanssa kuukaudeksi Espanjaan, jonka jälkeen se elämä alkoi.

Välillä on ollut vaikeaa, välillä helppoa. Lasten takia välillä surettaa, mutta hei, tällaista elämä on. Ei sen kai kuulukkaan päivästä toiseen soljua mukavasti eteenpäin. Tai silloin se ainakin olisi ihan hiton tylsää.

Sillä jos jotain olen oppinut tässä tämän vuoden aikana on se, ettei elämää voi suunnitella. Rawn haastattelussa tein joitakin uudenvuoden lupauksia, ja myös samoihin aikoihin kirjoittamassani postauksessa suunnitelin tulevaa vuotta. Naurattaa lukea noita, sillä oikeastaan mikään ei ole toteutunut. Mutta asioita on tapahtunut enemmän kun olisin ikinä pystynyt kuvittelemaan! Edelleen löydän itsestäni uusia puolia, ja samalla olen kokoajan enemmän ja enemmän sinut itseni kanssa. Tämän vuoden suurin teema henkilökohtaisessa elämässäni on ollut rakkauden etsiminen. Ja senkin huomaaminen ettei sitä voi etsiä. Se tulee jos on tullakseen. Olen ihastunut, ehkä jopa rakastunut, särkenyt sydämeni ja jatkanut taas elämää. Sitähän tämä on. Olen itkenyt ja surrut, mutta sitäkin enemmän nauranut ja iloinnut. Tämä on mun elämä, tämä yksi ja ainoa, joten aion kyllä jatkossakin elää sen täysillä. Itselleni.

En edelleenkän tiedä mitä tuleva tuo tullessaan, mutta aion yrittää parhaani pysyäkseni mukana kyydissä. En ehkä ole saanut kaikkia niitä asioita joista olen haaveillut, mutta olen varmasti saanut paljon enemmän. Ystävien merkitys on korostunut entisestään. Ja yksi näistä ystävistä on exäni, lasteni isä joka on edelleen hyvin tiiviisti kuvioissa. Hän oli kavereineen se joka muutti tavaramme uuteen kotiin, lähti kanssani sänkyostoksille, se joka kuskaa minua edelleen Ikeaan, lupaa tulla vaihtamaan lamput jos en itse osaa ja käy kastelemassa kukat kun olemme matkoilla.

Jännä miettiä että mitä kaikkea elämällä on vielä annettavana.
Mutta se selviää vaan jatkamalla eteenpäin ja elämällä sitä.

Kuvat: Daniela Talvitie

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.