Tosi hauskan ja rentouttavan viikonlopun jälkeen ei tekisi mieli kirjoittaa negatiivisesti blogiin, mutta kun yksi asia on ärsyttänyt minua jo pidemmän aikaa. Pakko purkaa se pois. Haluan tietää, että oletteko te samaa mieltä?

Kaikki sinkut tai joskus sinkkuelämää viettäneet ovat varmasti ainakin joskus kuulleet tämän lauseen: Kerro sitten IHAN KAIKKI! Raja toisen puolesta iloitsemisen tai jännittämisen ja uteliaisuuden välillä on silloin usein aika häilyvä. Kyllä minä mielelläni kerron hyvälle ystävälle miten treffit menivät, toiselle yleisemmin ja muutamalle lähimmälle ehkä yksityiskohtaisemmin. Mutta silloin kun se on kuulijalle vain viihdettä ei homma ole enää ok.

On todella ärsyttävää miten niin moni parisuhteessa oleva pitää sinkkukavereidensa elämää hyvänä viihteenä. Olen kuullut lukemattomat kerrat, että ”mun elämä on ihan tylsää, kerro hei kaikki mehukkaat yksityiskohdat sun viime viikonlopulta”. Oletetaan että meillä ei ole mitään yksityisyyttä, vaan elämämme on hauskaa tosi-tv:tä livenä.

En minäkään kysy seurustelvilta kaverilta, että hei, harrastitteko muuten seksiä sitten kun lähditte eilen kotiin sieltä tupareista? Sinkulle on ilmeiseti kuitenkin ihan ok esittää samanlainen kysymys. Koska eihän meillä ole mitään yksityisyyttä, tehtävänämme on vain viihdyttää?

On kiva vaihtaa kuulumisia, kertoa että missä mennään, nimenomaan vastavuoroisesti. Kerron IHAN KAIKEN jos siltä tuntuu, mutta jos en ole kuullut sinusta viikkokausiin ja sitäkin ennen vain pintapuolisesti perus kuulumisia, en myöskään ala kuvailemaan alusta loppuun viikonlopun deittejäni vain koska sinun parisuhde-arkesi tuntuu tylsältä.

Meillä on onneksi omien ystävien kesken hyvä ja avoin meininki, muutamat ovat kadonneet taka-alalle uusien parisuhteiden myötä, osa taas ei. Onneksi ystävyys ei kuitenkaan ole kiinni siitä kuinka usein näkee tai juttelee, vaan juurikin siitä vastavuoroisuudesta. Siitä että toisen elämä ei ole toiselle viihdettä, vaan kuulumisia kysellään ja kerrotaan koska ollaan aidosti kiinnostuneita siitä miten toisella menee. Ystävyys on jakamista, myös tässäkin asiassa.

Tiedän ettei varmasti kukaan minultakaan yksityskohtaista raporttia kysynyttä tarkoita sitä pahalla, mutta ehkä tämän kirjoituksen myötä jokainen voisi miettiä, että onko todellakin sellaisen luottamuksen ansainnut ja mitkä ovat ne omat motiivit kun haluaa tietää kaverinsa ja jonkun toisen ihmisen yhteisistä hetkistä IHAN KAIKEN.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Odotellessani toissailtana sovittua viestiä henkilöltä, jonka kanssa oltiin sovittu näkemisestä, ja jossain vaiheessa tajuttuani ettei viestiä ei taidakkaan kuulua, rupesin miettimään kaikkia niitä treffejä jotka on tässä reilun kolmen vuoden tullut koettua. Ja tullut kokematta.

En todellakaan ole mikään sarjadeittailija, mutta onhan sitä etenkin Tinderin kautta ja muutenkin ulkona pyörimisen myötä tullut tavattua ihmisiä. En osaa yhtään sanoa kuinka monilla treffeillä olen ollut. Mutta ehkä parinkymmenen kanssa ollaan nähty, osa on jäänyt siihen yhteen kertaan ja osan kanssa sitten nähty useammin. Joidenkin kanssa on ollut tosi kivaa, joidenkin kanssa ei, ja aika paljon näiden väliltä.

Moni kysyy jatkuvasti että mitkä ovat esimerkiksi olleet kaikkein aikojen kauheimmat treffit ikinä. Kaikenlaista on sattunut ja treffit ovat olleet tosi erilaisia. Ne ovat olleet kaikkea nopeista kahvikupillisista monen tunnin illanistujaisiin isossa porukassa. En sanoisi että mitkään treffeistä olisi ollut mitään ihan hirveitä, mutta ehkä tämän vuoden takaisen episoidin voisi jo kertoa.

Olin jutellut Tinderissä erään taitelijan kanssa. Yhteinen tuttava vakuutti hänen olevan erikoisuudestaan huolimatta oikein kiva ja tutustumisen arvoinen tyyppi. Menin sitten eräs arki arki-ilta teelle hänen luokse. Näkeminen oli jännittänyt häntä sen verran, että hän oli ottanut viinipullon verran rohkaisevaa (mitä en vielä tässä vaiheessa tiennyt). Hän vaikutt symppikseltä ja oli ihan mukava. Olimme aiemmin jutelleet siitä, kuinka hän oli aika ujo eikä esimerkiksi ikinä ollut uskaltanut laulaa karaokessa. Yhtäkkiä hän ehdotti että menisimme vastapäiseen karaokebaariin, hän haluaisi laulaa. Olin kuullemma saanut hänet tuntemaan itsensä varmemmaksi.

Menimme sitten lähes tyhjään baariin, jossa oli lisäksemme vain alkoholisoitunut kantisporukka. Deittini valitsi biisikseen Kari Tapion Juna Kulkee kappaleen. Koska jonoa ei ollut, pääsi hän heti laulamaan. Hän antoi puhelimensa minulle ja pyysi minua kuvaamaan laulunsa. Kappale alkoi, hän oli selin yleisöön, minä aloin kuvaamaan, mutta mitään ei tapahtunut. Laulun sanat alkoivat vilisemään ruudulla, mutta hän ei laulanut. Seisoi siinä vain mikrofoni suunsa edessä. Jatkoin hetken kuvaamista, mutta jonkin ajan päästä vain kiusaantuneena lopetin ja menin takas pöytään. Hän seisoi siellä laulupaikalla koko neljäminuuttisen ihan hiljaa selin. Kappaleen jälkeen hän meni suoraan vessaan.

Tänä aikana minä sain jo seuraa viereisen pöydän seurueelta. Yksi naisista tuli pöytääni ennustamaan ja piirtämään minusta muotokuvaa. Hetken päästä deittinikin saapui takaisin seuraan. Yritin jutella hänelle jotain, mutten saanut oikein mitään vastausta. Ajattelin että juon juomani loppuun, ja lähden sitten kotiin. Yhtäkkiä deittini alkaa oksentamaan. Poispäin pöydästä, ihan keskelle tyhjän ja hiljaisen baarin lattiaa. Siinä vaiheessa minä pinkaisen pöydästä pois äkkiä vessaan. Meillä on takit samassa narikassa, enkä siis voi vain lähteä pois.

Olen vessassa ja soitan paniikkipuheluita kavereilleni. Olen selvinpäin tyhjässä karaokebaarissa ja deittini oksentaa, enkä voi lähteä pois, apua mitä mä teen!!? Lopulta en voi muuta kun tulla ulos vessasta. Poika on siivonnut itse oksennuksensa lattialta ja odottelee minua nolona, mutta jo parempivointisen näköisenä. On torstai-ilta, kello puoli yhdeksän illalla. Sellaiset treffit sitten.

Ja onhan näitä. Istuin myös kerran sohvalla ja katsoin kun tyyppi sahasi puurimoja yli tunnin, sanomatta mitään. Tai kun olin sopinut että törmään erään kivan pojan kanssa festareilla ja törmäsimmekin – kun hän oli täysin alasti hypimässä punkkeikan eturivissä. Tai kun eräällä oli oma teepussi mukana kahvilassa, koska pelkkä kuuma vesi on halvempaa. Tai kun palasin pizza-treffeiltä kotiin ja huomasin hampaideni välissä maailman isoimman palan rucolaa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Sain vihdoin päätökseen kauan mielenpäällä olleen kariutuneen ihmissuhteen, kävin pitkästä aikaa Tinder-treffeillä, harmittelin kun yhdestä mukavasta pojasta ei ole kuulunut ja päätin laittaa viestiä yhdelle toiselle kivalle pojalle. Kaikki tämä yhden päivän aikana.

Olen ollut yli kolme vuotta sinkku. Yhtä rakastumista, paria ihastumista tai kiinnostumisista ja kymmenistä treffeistä huolimatta, en voi sanoa edes tapailleeni kunnolla ketään tänä aikana. Näinä aikoina ei ole vaikeaa tavata ja tutustua uusiin ihmisiin. Se mikä on vaikeaa, on tavata sellainen ihminen jonka kanssa kiinnostumiset ja odotukset käyvät yksiin. Usein se menee niin, että se kenestä et ole kiinnostunut on kiinnostunut sinusta ja harmiksi myös toisinpäin.

Ei ole helppoa olla sinkkuna, joka tahtoisi löytää elämäänsä toisen ihmisen. Se ei nimittäin kuulemma löydy etsimällä, mutta toisaalta ei se tule kotoakaan hakemaan. Näin olen kuullut, etenkin monen niin kovin tietävän jo parisuhteessa olevan ihmisen suusta. Joten mitä sitten tehdä? Odotella? Entäs kun on odottanut kolme vuotta? Kannattaako odottaa vielä seuraavat kolme? Vai vaan lukittautua konvehtirasian ja viinipullon kanssa vaahtokylpyyn ja hyväksyä tuo karmea kohtalo yhteiskunnan hyljeksimänä ikisinkkuna?

Lisähaastetta omaan tilanteeseeni tuo kaksi lasta, koiranpentu sekä se etten ole laiha parikymppinen blondi. Okei, olen myös aika huono viestittelijä enkä tykkää pakeista, joten harvoin ehdotan edes mitään näkemistä kenellekkään. Miesmakuni on myös melko suppea, joten näistähän on sitten hyvä lähteä liikkeelle sinkkumarkkoille!

Siitä miten järkyttävää on, että niin monet miehet pelkäävät lapsia eivätkä anna eden mahdollisuutta näyttää millainen ihminen olen, sen jälkeen kun kuulevat että minulla on lapsia, en edes nyt jaksaa jauhaa. Siitä saisi yhden jos toisenkin (kiukkuisen) postauksen aikaiseksi.

Tylsä oletus on myös se, että sinkut ovat jotenkin epätoivoisia. Usein sinkkuus nähdään negatiivisena asiana. Miksi se että haluat parisuhteen ”sen oikean” ihmisen kanssa on epätoivoista? Mielestäni on enemminkin parempi ettei tyydy mihin tahansa. Ja jos saan nyt paljastaa, ei se sinkkuna olo ole kotona pieruverkkareissa jäätelönsyöntiä ja romanttisille komedioille itkemistä yksin sohvannurkassa. Se ei myöskään ole joka viikonloppu muiden sinkkukavereiden kanssa klubilla käymistä ja säätämistä yhden illan juttujen kanssa.

Vaikka yksinäisiä hetkiä on, ovat viimeiset kolme vuotta olleet yksiä elämäni parhaimpia. Minulla on ollut todella paljon aikaa itselleni. Tiedättekö, sille tyypille joka vain ja ainoastaan voi saada sinut onnelliseksi. Ollaan sen kanssa hengailtu tosi paljon ja tutustuttu entistä paremmin toisiimme. Ollaan tehty tosi paljon sellaisia juttuja mistä tykätään. Ollaan koettu, nähty ja ylitetty itseämme tavalla jota tuskin olisi tapahtunut jos siinä olisi ollut vielä joku toinen hääräämässä. Joka jolle pitäisi selitellä extemporejuttujaan, joku jonka tunteet ja halut pitäisi ottaa huomioon, jonka kanssa sovitella aikatauluja ja kinata että mistä tilataan sunnuntaipizzat.

Silti olisi pikkuhiljaa kiva että olisi joku jonka kanssa vaikka pyöriä leffavuokraamossa, joku joka valitsisi ihan outoja irtiskarkkeja yhteiseen pussiin ja joku jonka paidalle kuolaamiseen havahtuisi leffan lopputekstien aikana. Jotain muuta kun pelkkää netflixiä ja chillaamista, pliis.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Mä en jaksa miehiä. Poikia. Deittailua. En jaksa Tinderiä enkä sitä kaikkea turhanpäivästä säätämistä. En jaksa sitä ettei viitsitä sanoa suoraan tai todellakaan sitä, että annetaan tahalteen olettaa jotain ihan muuta. En jaksa tätä koko somessa säätämistä, odotuttamista tai viesteihin vastaamatta jättämistä. En jaksa yöllisiä panoehdotuksia tai ainakaan sitä, että niitä tulee ihan vääriltä ihmisiltä. En jaksa sitä miten nopeasti ihmisiin kyllästytään. Enkä kyllä jaksa myöskään liian vakavia ihmisiä. Enkä sitä että kaikki parisuhteeseen tai tapailuun liittyvät asiat on nykyään niin hirveän vaikeita. En jaksa turhaa chättäilyä ja ajan hukkaamista. Tai sitä että kokoajan pitää olla niin kauheen cool. En myöskään jaksa sitä, että ihastun aina ihan vääriin tyyppeihin. Enkä mä jaksa sitä, ettei mun eteisen komerossa pysy naulakko seinällä. En myöskään jaksa ylöspäin hilautuvia shortseja. Enkä varsinkaan jaksa menkkoja.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

En siis kauheasti, mutta vähän. Poikia, miehiä, kundeja, jätkiä. Miksi niitä ajatteleekin just silloin, kun on päättänyt olla ajattelematta? Miksi sitä haluaa poikaystävän, vaikkei halua tehdä mitään sen saamiseksi? Miksi sitä lataa Tinderin, jos ei kuitenkaan vastaa kenellekkään? Miksi miehet on tyhmiä? Miksi ne ei voi odottaa viittä minuttia, hyvästellä kunnolla, ja sitten vasta viestitellä toisille muijilleen? Miksi ne sanoo että haluaa nähdä, mutta sitten niistä ei kuulukkaan mitään? Tai miksi kun ikuisuuksiin ei kuulu mitään, niin sitten yhtäkkiä kuuluukin? Just kun on ehtinyt jo unohtaa senkin tyypin. Ja miksi puutarhurista tulee aina tietynlainen mielikuva? Ja entäs kun se mielikuva oikeasti vastaakin todellisuutta? No, silloin juostaan äkkiä laittamaan ripsiväriä ja mennään pihalle muka puuhailemaan jotain tosi tärkeetä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.