Tiedättekö, vihaan leikkimistä. Tykkään lasteni kanssa hengailusta, matkustamisesta, ravintolassa käymisestä, ulkoilusta, juttelusta, lukemisesta, uimisesta, piirtämisestä, leffojen katselusta… Mutta lastenhuoneen lattialla lelujen liikuttelu saa minut tuskastumaan hetkessä. En ole ikinä ollut leikkijä, eivätkä lapsetkaan ole oikeastaan ikinä pyytäneet minua leikkimään.

Eilen tuli kuitenkin tällainen tilanne eteen. Elvis oli vähän hiilenä, sillä hän olisi halunnut pelata pädillä ja minä yritin epätoivoissani keksiä hänelle jotain muuta tekemistä ennen kun räjähtää. Peliaika on nimittäin aiheena sellainen, joka saa meillä tunteet helposti kuumenemaan. Ennen kun huomasinkaan, olin itse ehdottanut junaradan rakentamista. Taisin olla tosi epätoivoinen.

Siinä sitä sitten oltiin. Aluksi sain vähän huijattua, räpsin kuvia kun pojat rakentelivat, välillä yritin vähän osallistua antamalla ”ohjeita”.  Välissä räpläsin vähän kännykkää.

”Äiti, sä lupasit leikkiä”. Pistos rinnassa, istun alas lattialle. Räplään kännykkää. ”Ai okei, sä vaan huijasit että leikit”. Isompi pistos. Alan kasaamaan junaa. Keskittyminen herpaantuu puolen minutin jälkeen. Meinaan taas avata puhelimen, mutta saan ryhdistäydyttyä. Lähinnä katselen kun pojat leikkivät, mutta yritän olla hengessä mukana. Heti kun laitan junani raiteille se jyrätään. Turhauttaa, yritän silti hymyillä ja esittää että just kiva leikki. Olen varma, että Facebookissa on hetkessä tapahtunut jotain todella suurta ja mullistavaa. Katson vaan ihan vähän puhelinta. Tunnen lasten tuomitsevat ja pettyneet katseet, enää he eivät edes viitsi sanoa mitään. Laitan puhelimen TAAAS pois. Olenpas huono tässä, ajattelen. Nyt aijon leikkiä tosissani. Lähden mukaan riehumiseen ja rikkomiseen ja murjaisen jopa pieru-vitsin. Lapset nauravat sydämiensä kyllyydestä. Okei, tämä toimii. Jatkan sekoilua ja hassuttelua (vesinokkaeläin oli käynyt kakkimassa radalle ja juna suistui suoraan mutaan) vielä hetken. Eiköhän tämä ollut tässä.

Jään vielä hetkeksi lattialle istumaan. Katson kännykkää. Elvis kiipeää syliini. ”Äiti toi oli tosi kivaa”. Siis mikä? ”Kun leikit meidän kanssa”. Tässä vaiheessa sisälläni myllertää ja pahasti. Apua, olenpas ollut huono äiti, jos noinkin pieni leikkiminen sai lapset noin onnellisiksi.

Inhoan edelleen leikkimistä, mutta mietin, että pitäisikö silti yrittää sitä vähän useammin. Toisaalta, olen kyllä läsnä sitten paljon paremmin muissa tilanteissa. En halua kuitenkaan antaa lapsille sellaista kuvaa, etten tykkäisi heidän kanssaan leikkimisestä. Ja kun olen selvästi aika huono esittämään, niin ehkä parempi sitten olla tekemättä sitä? Jos väkinäisen kymmenen minutin leikkimisen sijasta luen mielummin vaikka tunnin, niin onko se silloin muka huono? Ei mielestäni.

Jos jotain kohta kahdeksan vuoden äitiyden aikana olen oppinut, niin sen, että me vanhemmat olemme aika hyviä syyllistymään. Me kyllä me aina keksimme jonkin asian, josta syyllistää itseämme. Oli kyse sitten lapsen harrastuksista, ajankäytöstä, ruoasta, säännöistä – mistä vaan, niin aina sieltä löytyy joku juttu mistä läksyttää itseään ja potea huonoa omaatuntoa.

Myönnän siis, että vihaan leikkimistä ja olen siinä ihan huono. Sen sijaan olen mitä mahtavinta piknikseuraa, iloinen uimakaveri, viihdyttävä laatikkopyöräkuski, ihan paras satujen lukija, hyvä tekemään temppuratoja enkä ikinä kieltäydy katuliiduilla piirtämisestä. Aika kiva äiti siis. Missäs te olette hyviä?

Mainion vaatteet, Boblesit ja Brion lelut saatu

Vähän krapula, kiva ja hassu tunne vatsanpohjassa, hymy herkässä, kauhea ikävä lapsia, kiire brunssille.

Ollaan ystäviä jookos
niinkuin ananas ja kookos.
Ollaan rypäle ja rusina
syödään pipareita tusina.
Olet uskomattoman tärkeä
ei kukaan saa sydäntäsi särkeä.

Hauskaa ystävänpäivää! Olen viimeaikoina rajoittanut poikien telkkarin katsomisen ja pelaamisen ihan minimiin. Tämän seurauksena ollaankin leikitty ja luettu tosi paljon yhdessä. Yksi hittileikki on ollut pitkään temppurata, eikä sen suosio näytä hiipuvan. Lapsien mielikuvitus on vaan niin huikea, milloin he seikkailevat laavan keskellä, milloin korkealla vuoristossa.

Nuo Boblesin lelut tuovat kivasti vaihtelua temppurataan ja leikkeihin ylipäätään. Ei ihme että näitä liikuttavia leluja onkin viimeaikoina näkynyt blogeissa paljon. Lapset kun rakastavat heilua, hytkyä, hyöriä ja pyöriä, niin näiden lelujen kanssa se on enemmän kun sallittua. Vain mielikuvitus on rajana mitä näillä voi tehdä.

Poikien boblesit sekä Vimman paidat saatu. 

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Perjantai on meillä perinteisesti siivouspäivä ja otinkin tänään muutaman räpsyn pyykkien viikkailun lomassa, ennen kun lähdin hakemaan poikia kotiin ja viikonlopun viettoon. Mälsästä säästä huolimatta on ihana huomata miten pikkuhiljaa päivät pitenee ja valo lisääntyy.

Sain muutama viikko sitten Rajalalta testiin uuden kameran, Panasonicin Lumix GX8:n. Tuossa sairastellessa testailu jäi melko minimiin, mutta nyt ajattelin perehtyä siihen paremmin. Olen kuvannut muutaman vuoden Olympuksen mikrojärkkkärillä josta olen tykännyt ihan tosi paljon. Täytyy myöntää, että tässä ajassa minusta on tullut aika merkkiuskovainen. Päätin kuitenkin antaa tälle uudelle kameralle mahdollisuuden, mutta huomaan vertaavani sitä kokoajan vanhaan kameraani.

Merkkinä Lumix ei ole entuudeestaan minulle yhtään tuttu. Yllätyinkin aika paljon kun huomasin tämän kyseisen kameran maksavan kaksi tonnia (!!!), ei siis ihme, että kyseinen merkki on jäänyt itselleni vähän vieraammaksi. Ihan tuon hintaluokan kameroita kun ei ole tullut katseltua. Kamerassa on ihan hirveästi erilaisia toimintoja (ja nappeja), joista suurinosa on jäänyt itselleni vielä vieraiksi. Lähinnä olen nyt aluksi vain yrittänyt saada ihan perus kuvaa vaikkapa koirasta. Homma saattaa kuulostaa suht yksinkertaiselta, mutta voin kertoa ettei näin ole. Kun on pari vuotta tottunut päivittäin kuvaamaan yhdellä ja samalla kameralla, menee nyt aikaa jo sen miettimiseen että mistäs tämä uusi kamera laitettiinkaan edes päälle.

Asioita mistä tykkään Lumixissa on ympäri ämpäri kääntyvä kosketusnäyttö sekä todella tyylikäs ulkonäkö. Kamera tuntuu tosi hyvältä kädessä ja laadukkuuden kyllä huomaa heti. Asioita mistä en tykkää on se etten meinaa mitekään saada liikkuvasta kohteesta tarkkaa kuvaa ja että jokaikinen nappi kääntyy eri suuntaan tai löytyy ihan eri paikasta mihin olen tottunut. Eli alku ei ole ehkä ihan mitä lupaavin, mutta minulla on kyllä kutina että tällä kameralla saa huikeita kuvia, kunhan sitä vaan tottuu käyttämään.

Ja niinhän se muutenkin on valokuvauksessa, pitää vaan kuvata ja kuvata ja kuvata. Ei tätä kameraakaan opi manuaalia lukemalla vaan vaan räpsimällä ihan hulluna. Ja se on nyt alkanut.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.