Täällä sanottiin eilen heipat tuteille.

Meidän piti vieroittaa taapero tutista jo joskus vuosi sitten, mutta eipä sitä silloin tehty, ja mitä isommaksi lapsi kasvoi, sitä hankalammaksi homma kävi. Päädyimme pitkittämään asiaa milloin mistäkin syystä (flunssa, iltamaidon lopetus, flunssa, yökyäily, flunssa, kerhon aloitus, mökkireissu, flunssa..), eikä tutin käyttäminen tuntunut muutenkaan niin kovin vakavalta, sillä taapero käytti sitä vain omassa sängyssä nukahtaessaan.

Kuitenkin, mitä isommaksi lapsi varttui, sitä tärkeämmäksi tutti nukahtamistilanteissa tuli. Aluksi riitti mikä vain tutti, pikkuhiljaa toista tuttia piti saada pitää kädessä, sitten molemmissa käsissä ja lopulta tutteja piti nukkumaan mennessä olla sängyssä vähintään neljä ja tietyissä väreissä. Herättyään, ennen sängystä poistumista tutit hyvästeltiin lähes rituaalisin menoin ja jätettiin tyynyn alle odottamaan.

Luulen, että tämä olisi käynyt huomattavasti yksinkertaisemmin vaikkapa vuosi tai puolitoista sitten. Vanhemmat lapset on vieroitettu tutista vuoden ikäisinä ja niin olin ajatellut tälläkin kertaa. Toisaalta, mitä vanhempi lapsi on, sitä helpompaa on keskustella ja neuvotella asioista.

Tutista luopumisesta ollaankin jo juteltu pitkään, mietitty mille kaikille eläinvauvoille tutit annetaan ja millaisen lahjan hän saisi itselleen valita, kun tuteistaan luopuu. Ollaan annettu runsaasti aikaa asialle ja ehkä myös siksi luopuminen kävi sitten lopulta todella helposti, lapsen omasta aloitteesta.

Viimeinen sysäys oli juuri tähän tarkoitukseen tehty kirja. Lapselle personoiduissa kirjassa tuttikeiju käy yöllä lapsen luona, siinä puhutaan hampaiden muuttumiseksi vinoiksi ja siitä, että vanhoista tuteista tehdään uusia vastasyntyneille vauvoille. Myöskin kirjassa lapselle luvataan lahja, kun hän luopuu tuteistaan.

Noin viikko kirjan ensi lukemisesta lapsi antoi tutit pois. Ensimmäisinä päivinä hän vielä mietti asiaa, sanoi että antaa tutit pois myöhemmin ja tahtoi lukea kirjaa jatkuvasti. Toissapäivänä hän sanoi, että antaa ne huomenna ja niin hän totta tosiaan sitten eilen aamulla herättyään tekikin.

Ensin oli vuorossa päiväunille meno ilman tuttia. Aluksi tuteista luopuminen alkoi selvästi vähän kaduttamaan, mutta kun hänelle luvattiin päiväunien jälkeen palkkioksi jäätelö, sai hän lopulta unen päästä kiinni. Illalla nukkumaanmeno sujui muitta mutkitta – ja sama juttu taas tänään päikkäreillä. Toivottavasti tämä meni oikeasti näin helposti!

Niinkin joustava lapsi on tuteista lupumislahjansa suhteen, että sitä ollaan vasta nettikirppiksistä ja kaupoista yhdessä etsiskelty. Mitään virallista tuttiseremoniaa ja niiden pois antamista tai lahjan saamista emme siis ole toteuttaneet, vaikka pedagogisesti se olisi varmaan pitänyt tehdä niin. Pääasia kuitenkin on, että tutit ovat poissa ja kaikki tyytyväisiä.

Raskausaikana meillä vanhemmilla oli pikainen keskustelu siitä, annetaanko vauvalle tutti vai ei. Kummallakaan meillä ei ollut kovin vahvaa mielipidettä suuntaan tai toiseen, tiedettiin tutin haitat ja hyödyt. Keskustelussa ei taidettu päästä mihinkään päätökseen, taidettiin sopia että katsotaan sitten.

Edellisten lasten kanssa minulla on aika neutraalit, mutta enemmän positiiviset, kokemukset tutista. Molemmat saivat tutin muutaman viikon ikäisenä, se helpotti itkuja ja unille käymistä, eikä siitä vieroittaminen yksivuotispäivän aikoihin ollut ollenkaan hankalaa. Niin lyhyellä tutin käytöllä ei pitäisi myöskään olla vaikutusta lapsen puheen kehitykseen tai purentaan – mitkä taitavatkin olla ne yleisimmät syyt josta tuttia moititaan.

Tämän kolmannen kanssa halusin toimia samoin kun aiemminkin, eli tutti minun puolestani käyttöön, mutta vasta sitten kun imetys sujuu. Se ei kuitenkaan vielä yli kuukauden jälkeenkään onnistunut. Vauvan ollessa viisi-kuusiviikkoinen  yöt olivat muuttuneet entistä levottomimmiksi. Vauva ähelsi ja örisi yöt läpensä. Ei huolinut tissiä, ei pulloa, ei nukkunut muttei ollut oikein hereilläkään. Minä sen sijaan en muuta halunnut kun nukkua.

Yhtenä yönä vauvan taas äheltäessään, ties kuinka monetta tuntia, törkkäsin hänelle tutin suuhun. Vauva alkoi imemään tuttia, rauhoittui ja nukahti välittömästi. Hänellä oli ilmeisesti vaan niin kova imemisentarve (kuten vauvoilla on), mutta koska hän muuten oli kylläinen, ei rinta kelvannut sitä tyydyttämään.

Imetyksen kanssa meillä edelleen oli tuolloin omat haasteensa, enkä tiedä oliko tutin ottaminen mukaan sen kannata järkevää, mutta toisaalta en itse koe että tuttilla oli enää siihtä kohti merkitystä tai tekemistä sen kanssa. Tämänkin jälkeen kun rinta oli aina se jota silloin aina ensimmäiseksi vauvalle tarjottiin.

En tosiaan ole mikään tuttifanaatikko tai puolestapuhuja, mutta oman kokemukseni mukaan tutti voi olla myös tosi hyvä juttu jos vauva sen ”haluaa”. Minusta on vähän hassu vasta-argumentti tuttiin se, että kyllä sitä ennen vanhaankin ilman tuttia pärjättiin. No kun itseaisassa ei pärjätty. Olen lukenut, että ennen tuttien keksimistä vauvoille annettiin esimerkiksi nahanpala imettäväksi.

Ihan ongelmaton tutti ei kuitenkaan meilläkään ole. Vauva rauhoittuu tutin kanssa helposti ja nukahtaa usein se suussa ihan itsekseen sänkyyn. Mutta jos (ja kun) tutti putoaa vauva suusta ja vauva havahtuu syvästä unestaan, joudumme laittamaan sen hänelle takaisin suuhun. Eihän se iso homma ole ja silmätkin ummessa se yleensä onnistuu, mutta oma unikin katkeaa kuitenkin siihen. Joudun myös välillä ihan tietoisesti muistuttamaan itselleni, ettei vauvan jokaiseen pieneen parahdukseen kannata tuttia tarjota. Se ei ole mikään tulppa jolla vauvan saa hiljaiseksi. Vaikka se usein niin toimiikin.

Vauva opettelee ja yrittää jo kovasti laittamaan tuttia itse suuhunsa. Kun se ei onnistu imee hän nyrkkejä ja sormiaan. Imemisen tarve on siis kova. Ajattelinkin niin, että mieluummin annan hänelle tutin ja vieroitan siitä, kun että hän on peukalo suussa vielä koulussakin. Siitä on nimittäin vähän vaikeampi sitten vieroittaa.

Ja siis ovathan noi Bibsin tutit ihan tosi ihanan näköisiä ja värisiä! 😀 Vauvan tutit ja paita saatu Mini Aislingista.

Vitsailin jokin aika sitten instassa, että puheliaasta miehestä on välillä hyötyäkin – hän hommasi meille nimittäin ihan omaksi tämän sairaalasängyn. Ja eihän se mitään vitsailua edes ollut, ihana että on sosiaalinen mies joka tarttuu tuumasta toimeen, lähes vastakohtani.

Olimme siis synnytyksen jälkeisellä kontrollikäynnillä sairaalassa, muutama päivä koitutumisen jälkeen. Istuimme käytävällä odottamassa laboratorio-tuloksia kun ohitsemme käveli muutama hoitaja. Itse en kiinnittänyt heihin huomiota, mutta yhtäkkiä huomasin mieheni liittyneen keskusteluun heidän kanssaan.

Hän oli kuullut hoitajien puhuneen tämän kyseisen, ilmeisesti sairaalakäyttöön liian vanhan, sängyn hävittämisestä, eli kaatopaikalle heittämisestä. Lupaa viedä sänky mukaamme käytiin kysymässä vielä ylemmältä taholta ja saimme vielä oiken lupalapun sekä vastuuvapautuksen sairaalalta. Ja niin me kärräsimme vaunujen lisäksi reissulta mukaan sängyn.

Olimme jo aiemmin miettineet samanlaisen sängyn vuokraamista, mutta lopulta päädyimme keinujaloilla olevaan kori-kehtoon. Vaikka vauva nukkuukin pääosin minun vieressäni, on myös pyörillä liikkuva sänky kätevä kun sitä voi kuljettaa helposti huoneesta toiseen. Usein vauva nukkuukin tässä päiväuninaan tai on joskus mukana kun käyn itse suihkussa.

Pieni kuluneisusuus sängyssä ei haittaa, vaan sopii itseasissa siihen oikein mainiosti. Kaikessa yksinkertaisuudessaan metallinen sairaalasänky on mielestäni tosi kaunis. Kovin pitkäikäinen sänky ei ole, vain muutamia kuukausia, kunnes vauva alkaa liikkumaan enemmän. Luulen että tämä sänky jää meille kuitenkin säästöön, muistoksi ja perinnöksi mahdollisille lapsenlapsille sitten joskus.

Kuvissa näkyvä Leo Leo soittorasia saatu Mini Aislingista. Sieltä saa muuten myös noita ihania Bibsin tutteja!