ARKIKUVA 15/52

14/04/2019

Tämän viikon arkikuva on arkirealismia parhaillaan. Lisäksi se kuvastaa hyvin lausahdahdusta, jonka kuulee minun sanovan (tai kirjoittavan) usein, eli että arki on kaunista. Omassa kodissani en niin välitä tarkkaan harikuista koriste-esineasetelmista, vaan niiden sijaan meidän elämää sulostuttavat arkiset käyttöesineet. Se on samalla myös aika käytännöllistä.

Tällä viikolla kivaa lisää arkisiin asetelmiin ovat tuoneet muun muassa lääkeruiskut, antibiottitipat sekä puoliksi leikatut sipulit makuuhuoneen ikkunalaudalla. Mitä olisikaan ollut viikko ilman lääkärikäyntiä. Vauva sairastui nimittäin elämänsä ensimmäiseen korvatulehdukseen. Tauti alkoi nopeasti, mutta onneksi myös lähti nopeasti paranemaan.

Siksi pääsimmekin lähtemään koko perheen voimin (kaikesta huolimatta) pitkään odotetulle hotelliviikonlopulle. Tämä kuva siis kuvastaa myös siltä kantilta hienosti tätä viikkoa. Siihen kun on mahtunut vähän kaikenlaista.


ARKIKUVA 14/52

7/04/2019

Tämän viikon arkikuvan päättäminen oli ehdottomasti tähänastisesti vaikein. Joinain viikkoina huomaan, etten ole muistanut ottaa kuvia juuri ollenkaan, mutta kerrankin kävi toisinpäin. Vaikkakin hyvin arkisista juttuista, mutta sehän onkin tämän koko postaussarjan juju.

Tämän viikon kohokohtia on ollut ainakin Myyn ensimmäinen kerta keinussa, allergiatestien toinen osa, upeat kevätsäät, kohtaaminen hevosten kanssa, uudet kevätkengät, useamman keran nokisena takasta haettu vauva, mustapääimurilla mustelmaiseksi imuteltu naama, yhdet 1v synttärit sekä tulppaanien tuoksuttelua kevätmessuilla.

Tuolla ihanalla kevätauringolla onkin varmasti ollut syynsä siihen, miksi kaikesta tästä ja monesta monesta muusta hetkestä tällä viikolla löytyy puhelimesta paljon kuvia. Yksi ihanimmista niistä on tämä. Ihan tavallinen, pikainen räpsy, tyttärestä ja isästä iltakävelyn päätteeksi. Tuo pieni on niin ihana ja utelias ihmettelijä ja mikäs se onkaan parempi paikka tutkailla maailmaa kun turvallinen syli.


ARKIKUVA 13/52

30/03/2019

Jostain syystä lasten kuskaaminen harrastuksiin on tuntunut itsestäni aina jotekin rasittavalta. Johtunee ehkä siitä, että homman hoitaminen yksin onkin ollut raskasta, etenkin kun on aina pitänyt liikkua julkisilla, toiselle lapselle on pitänyt aina keksiä jotain muuta tekemistä siksi aikaa tai ottaa hänet mukaan, eikä harrastukseen kuluvaa aikaa ole oikein itse ehtinyt hyödyntämään mitenkään.

Nykyisin kuskaamista ei onneksi ole enää yhtään samalla mitalla kun muutama vuosi sitten, jonka lisäksi apunani on nykyään tietysti myös toinen aikuinen. Monet harrastukset ovat nykyisin ihan kotimme lähellä, jolloin lapset kulkevat niihin yhdessä tai sovitusti muiden kavereiden vanhempien kanssa.

Joka torstai-ilta Elviksellä on kuitenkin vähän kauempana harrastus, jossa hän tapaa vanhoja eskarikavereitaan. Onneksi Osku on auttanut sinne kuljetukseen monesti, sillä matka vaatii joko kolmen vartin kävelyn tai kahdella ratikalla menon. Tällä kertaa nakki osui kuitenkin kohdalleni ja lupasin vielä ottaa vauvakin mukaan.

Viimeksi kun olen tehnyt saman reissun samaisella kokoonpanolla, naamaan satoi jäistä räntää, ratikka ei tullut ja vauva huusi koko reissun ajan. Odotukseni eivät siis olleet kovin korkealla. Ehkä se oli kuitenkin tämä kevät ja pahimmasta allergiaitkusta ohi kasvanut vauva, sillä reissu menikin oikein leppoisasti.

Lähellä, kavereiden kanssa futista pelaamassa ollut Kaapokin tuli kotimatkalla samaan ratikkaan, mikä oli hauskaa. Tostai-illan melko tyhjän ratikan keskipaikalla istuessamme katsoin heijastustamme vastapäisistä ovista. Siinä minä kuljen köörini kanssa, minä ja kolme lastani. Miten ihana, niin tavallinen hetki, mutta silti tosi tärkeä ja ainutlaatuinen.