PASKA MUTSI SYÖ PAKASTEPIZZAA

7/04/2018

Kävin muutama päivä sitten katsomassa ennakkoon elokuvan Tully, joka kertoo realisestisesti äitiydestä ja ennenkaikkea siitä, miten raskasta se on. Elokuvassa oli kohtaus jossa syötiin pakastepizzaa, ja vaikka pizza kuvattiin siinä epäonnistuneen äidin valinnaksi, en ole pariin päivään pystynyt miettimään muuta kun pizzaa ja kuinka paljon sitä haluan.

Kun vihdoin eilen saimme poikien kanssa pidettyä pizza-illan, pystyin ajatellemaan myös muutakin, kuten mitä ajatuksia elokuva minussa herätti. Ja jätti herättämättä. En nimittäin saa minkäänlaista tarttumapintaa siihen, miten vaikeaksi, kamalaksi ja uuvuttavaksi vanhemmuus yleensä aina kuvataan.

Erityislapset, sairaudet, kuten synnytyksen jälkeinen masennus toki erikseen – niistä minulla ei ole kokemusta. Mutta kahden lapsen ja pian kolmen raskauden verran kuitenkin on. Eikä se ole mielestäni ollut kamalaa, päinvastoin. Äityiys on antanut itselleni ainakin ihan hirvesti iloa, onnea ja avannut aivan uudenlaisen maailman. On klisee, että vasta vanhemmaksi tullessaan sitä ikäänkuin ymmärtää elämän tarkoituksen, mutta minä ainakin allekirjoitan tämän.

Tottakai sitä sitä välillä on rankkaa ja univelka kasaantuu, mutta tämä voi tapahtua ihan myös ilmankin lapsia. Olen minäkin joskus turhautuneena heittänyt keskellä yötä tuttelit pitkin keittiön seiniä, mutta niin olen myös lapsettomana heittänyt eyelinerin kylppärin nurkkkaan, kun rajausten tekeminen ei onnistunut.

Minua ärsyttää se, miksi äidit usein kuvataan maitoa valuviksi, elämään kyllästyneiksi, puuroa tukassa, oksennusta ja vauvan kakkaa paidalla olevksi aivottomiksi zombeiksi, joille ei jää arjessa aikaa edes omille ajatuksilleen. Tämän vastakohtana näkee myös välillä kiiltonahkaisissa korkkareissa liitäviä uraohjuksia, joidenka lapset hoitaa joku muu. Mutta missä ovat kaikki tavalliset ja onnelliset äidit?

Missä ovat äidit joilla on toki kaikilla omat kipuilunsa vanhemmuuden suhteen, mutta jotka kuitenkin päivästä toiseen pääosin iloitsevat siitä että ovat äitejä. Äidit, jotka lasten lisäksi myös muistavat itsekin olevan olemassa – käyvät suihkussa, vaihtavat vaatteet eivätkä ole naama kokoajan rytyllä? Ehkä sellasesta ei sitten saa tehtyä tarpeeksi kiinnostavaa elokuvaa.

Vai muistanko minä vain väärin? Rämminkö minäkin suossa vuosikaudet pienten lasten kanssa? Olin aivan loppu ja halusin perua kaiken? En usko. Muistan kyllä myös sen että univelka kävi ajoittain liian suureksi ja oma pinna ei aina ihan riittänyt uhmaisten lasten kokeillessa rajojaan, mutta pääosin muistan myös sen miten ihanaa meillä oli. Miten syötävän suloisia pienet lapset olivat hassuine juttuineen ja miten mahtavaa oli seurata vierestä uusien taitojen kehittymistä. Miten hienoa oli näyttää heille maailmaa ja sen ihmeellisiä asioita. Muistan myös että pidin huolta itsestäni, otin välillä omaa aikaa, ostin uutta huulipunaa ja näin kavereita.

Ymmärän toki sen, että vaikkapa tämän Tully elokuva voi antaa jonkilaista vertaistukea hyvin hyvin vaikeassa elämäntilanteessa kamppailevalle vanhemmalle. Mutta en pidä siitä yhteen muottiin laittamisesta ja pelottelusta, että tällaista se elämä tulee sitten lasten kanssa olemaan. Kun ei se tule. Ja siihen voi vaikuttaa jo itsekin aika paljon omalla asenteellaan. Kuten vaikka sillä, että pakastepizza ei ole merkki paskasta vanhemmuudesta, vaan siitä että kiireisen viikon päätteeksi voi lastensa kanssa uppotua sylikkäin sohvalle katselemaan luontodokumentteja. Rauhassa, onnellisena ja läsnä.


KIRJOJA KUUNNELLEN

29/03/2018

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ – BOOKBEAT

Jos minuun törmää kadulla, voi olla aika varma että minulla on kuulokkeet korvilla. Aiemmin kuuntelin aina musiikkia, mutta nykyisin olen ihan totaalisen koukussa äänikirjoihin!

Kaikki alkoi itseasiassa siitä, kun mieheni Oscar on todella kova lukemaan. Hän lukee joka ilta sängyssä ennen nukkumaan menoa, mutta myös keskellä yötä. Huono-unisuuden vuoksi lähes joka yöhön kuuluu tunnin-parin lukemishetki. Aiemmin tämä ei haitanut minua yhtään, sillä nukuin kuin tukki. Nykyään, raskauden myötä, nukun paljon huonommin ja pienikin valo tai liikehdintä häiritsee untani.

Tähän ratkaisuksi Osku kuitenkin keksi äänikirjat. Aluksi hän kuunteli niitä puhelimellaan YouTuben kautta, mutta se oli vähän hankalaa, sillä silloin kännykän näyttöä ei voi sammuttaa, eikä puhelimella myöskään voi tehdä mitään muuta samaan aikaan. Lisäksi jos kuuntelun aikana nukahtaa, mikä on iltaisin oikeastaan se tarkoituskin, jatkuu kirja vaan eteenpäin ja oikeaa kohtaa on seuraavalla kerralla tosi hankala löytää.

Kuukausi takaperin saimme kuitenkin mahdollisuuden testata BookBeatiä ja nykyään sitä käyttää koko perhe. Yhden tilin saa nimittän jaettua viidelle eri mobiililaitteelle ja siltä löytyy myös lasten kirjoja. Ja kuten aiemmin mainitsin, jäin itse ekasta kerrasta ihan koukkuun.

Itse olen pienestä saakka rakastanut lukemista ja olin aikoinaan myös varsinainen lukutoukka. Kuitenkin aikuisuuden ja vanhemmuuden, työkiireiden, kotitöiden ja ihan vaan väsymyksen vuoksi lukeminen on viime vuosina jäänyt todella vähälle. Nyt onkin ollut ihana päästä takaisin sinne kirjojen ja kiinnostavien tarinoiden maailmaan – ja käyttää se aika hyödyksi ja vaikka siivota samalla.

Minulla onkin tapana kävellä joka päivä kun vien ja haen lapset koulusta. Matkassa kestää yhteen suuntaan puolisen tuntia ja siinä ajassa ehtiikin jo päästä kivasti kirjaan kiinni. Myös siivotessa kuuntelen nykyään kirjaa. Jos kirja on jännittävä, kuten viimeksi kuuntelemani Nainen Junassa, en pysty oikeastaan lopettamaan ollenkaan, vaan teen kaiken kuulokkeet korvilla.

BookBeat sovelluksena toimii tosi hyvin. Kirjoja voi etsiä perinteisen haun lisäksi myös genren mukaan ja kirjat voi lajitella eri filttereiden mukaan vaikkapa muiden kuuntelijoiden suositusten perusteella. Valikoima on laaja, sieltä löytyy niin klassikoita kun uutuuksiakin, suomeksi ja englanniksi. Kirjoja voi myös ladata puhelimeen, jolloin niitä voi kuunnella offline-tilassa myös ilman nettiä, vaikkapa reissussa rannalla makoillessa.

Mahtava toiminto sovelluksessa on myös se, että kirjan voi laittaa unitilaan. Eli illalla kuunnellessa voi määrittää että meneekö kirja paussille vaikkapa, 15, 30 tai 45 minutin päästä. Näin ollen oikean kohdan löytäminen seuraavalla kerralla on huomattavasti helpompaa jos on ehtinyt nukahtaa kesken kuuntelun. On myös hauska seurata että mitäs kirjoja muut parhaillaan kuuntelevat ja kuinka paljon niistä on kuunneltu.

On ollut ihana löytää tällainen maailma. Toki tykkään kuunella edelleen myös musiikkia tai katsella leffojakin, mutta etenkin tavallisessa arjessa nämä kuuntelukirjat toimivat tosi hyvin sen vuoksi, että samaan aikaan voi tehdä myös kaikkea muuta. Aluksi luulin että kuunteleminen vaatii todella tarkkaa keskittymistä, mutta todistetusti sitä voi tehdä kahvilassa lounaan äärellä, metsäkävelyllä sekä tiskokonetta tyhjentäessä. Välillä on toki ihana myös ihan vaan käpertyä sohalle viltin alle ja rentoutua samalla. Mutta ainakin tällaiselle ruuhkavuosissa rämpivälle tämä on ollut ihana juttu.

Teilläkin on nyt mahdollisuus testata BookBeatin äänikirjoja. Koodilla mamigogo saatte tämän linkin kautta ladattua kuukauden ilmaisen testijakson. Koodi on voimassa 31.5 asti ja se on tarkoitettu uusille käyttäjille. Voin todella todella lämpimästi suositella. Jos olette valmiita jäämään myös koukkuun.

Jos kaipaa jotain vähän jännittävämpää kuuneltavaa suosittelen tuota Paula Hawkinskin Nainen Junassa, Kauko Röyhkän kirjoittamalle teokselle Ville Haapasalon esimmäisitä vuosista Venjällä nauraa hörötön itskesni myös ja kuuntekin sen itseasissa päivässä – ihan älyttömiä juttuja ja kirjan nimi onkin Et kuitenkaan usko. Nyt kuuntelen parhaillaan Elina Ferranten Napoli-sarjaa. Osku on taas koukoussa Jo Nesbøn jännäreihin. Myös lasten kirjojen valikoima on mukavan laaja ja kirjaa on kiva kuunella vaikkapa rauhoittumistarkoituksessa.


IHANAN TAVALLISTA

13/03/2018

Arki mielletään yleensä tavalliseksi, tylsäksi. Mielestäni se ei ole kumpaakaan. Tai ehkä tavallista omalla tavallaan, mutta se ei ei missään nimessä tarkoita tylsää. Joka aamuisista herätyksistä, hampaidenpsuista, aamupaloista ja kouluun sekä eskariin kiirehtimisestä huolimatta jokainen päivä on omanlaisensa.

Jokaisessa päivässä, jokaisessa arkisessa voi nähdä jotain kaunista. Milloin nouseva aurinko värjää kaiken vaaleanpunaiseksi, milloin taas kasvoja päin piiskaava loska muistuttaa siitä miten sisukas sitä onkaan. Aamun ensimmäinen hörppy kahvista tai lapsen unenpöpperöiset kasvot ja pystyssä oleva tukka saattavat tuntua sillä hetkellä maailman parhaalta asialta. Tiskialtaassa lojuvat likaiset astiat saattavat näyttää kaikessa kaaottisuudessaan kuin taideteokselta ja lapsen kadoksissa olevan hanskan etsiminen humoristiselta näytökseltä.

Rakastan arkea ja rakastan juhlaa. Mutta parhaimpia asioita lopulta ovat aivan tavalliset asiat. Rakkaan vierestä herääminen, lasten puheensorina, kalapuikot ja iltasatu.

Ihania hetkiä ovat myös ihan tavalliset viikonloput. Silloin kun ei ole kiire minnekään. Kuten viime lauantaina. Olimme vain kolmisteen kotona ja pojat heräsivät vähän liian aikaisin. Minä kuuntelin sängyssä kun he pelasivat ”salaa” kännykällä. Aamupalaksi sulatettiin pakkasesta leipää ja laitettiin päälle sitä mitä kaapista löytyi, juustoa, kurkkua, tomaattia ja syötiin väliaikaisen pöydän ääressä ulos katsellen. Radiosta tuli lempiohjelmani. Sitten vain oltiin. Kiireettömästi. Leikittiin, luettiin, köllöteltiin ja piirreltiin. Kunnes pojat lähtivät isälleen. Parhaita hetkiä.