LAHJAVINKKI TAVALLISEEN ARKEEN

13/05/2018

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ – IFOLOR

Ihanaa äitienpäivää kaikille! Itse tykkään viettää äitienpäivää rauhallisesti lasten kanssa, välillä ollaan ihan vain kotona, joskus saatetaan käydä jossain syömässä. Olen saanut vuosinani äitinä mitä ihanempia lahjoja, mutta tärkeintä on tietysti yhdessäolo. Omalle äidille tai mummoille tulee enää harvoin ostettua mitään lahjoja, mutta tänä vuonna ajattelin muistaa äitiäni pienellä muistolla muutaman vuoden takaa.

Itseasiassa kaikki lähti siitä, kun olin tilaamassa isälleni lahjaa – ihan muuten vaan. Sillä miksi sitä ei muistasisi lähimmäisiään muulloinkin kun merkkipäivinä. Valokuvat ovat minusta ihana lahja, etenkin sellaisille joilla on jo kaikkea. Oma isäni asuu vaimonsa kanssa Espanjassa, emmekä siksi näe kovinkaan usein. Onneksemme olemme kuitenkin pääseet käymään siellä kuitenkin kerran, pari vuodessa, ja näistä reissuista on jäänyt aivan ihania muistoja. Sekä toki myös kuvia.

Olen jo kerran aiemmin tehnyt muistoksi heille kuvakirjan synttärijuhlista ja tällä kertaa kokosin suosikkikuviani reissuiltamme Espanjasta. Vaikka yllätys nyt ehkä jo tämän kautta heille paljastuu, niin ajattelin että olisi hauskaa kun yks kaks jokin päivä postiluukusta vain ilmestyy yllätyksenä tällainen kirja. Olisi muuten pitänyt ottaa näitä kaksin verroin, pojat kun ovat ihan innoissaan kun näkivät että heistä on tehty oma kirja.

Kirjan tekeminen Iforin sivuilla on todella helppoa ja valittavissa on paljon erilaisia valmiita pohjia sen tekemiseen, mutta myös ihan oman näköisen kirjan tekeminen ei ole yhtään hankalaa.

Samalla siis päätin tilata myös omalle äidille lahjan. Kuvakirjojen lisäksi Ifolorilta saa esimerkiksi erilaisia tauluja omista kuvista ja minä teetin taulun, jossa on kuva myös Espanjasta, reissulta jolloin äitinikin oli mukana. Pojat kaulailevat siinä rannalla kylpytakit päällä, juuri ennen auringonlaskua. Ihana muisto! Ja ihanaa että lahjalla on oikeasti jokin merkitys, vaikka vain jokin pieni arkinen muisto, jota kuitenkin muistellaan kaihoilla.

Nyt kun huomasin miten ihana on niin itsestä kun lapsistakin selailla kuvia fyysisessä muodossa, yritän muistaa ottaa tavaksi teettää näitä kirjoja useamminkin. Itseasiassa minulla onkin jo yksi idea mielessä, mutta siitä lisää myöhemmin!

Minkälaisilla kuvatuotteilla tai muistoilla te muistaisitte jotakuta lähimmäistänne? Voisitteko kuvitella tekevänne kuvakirjan vaikka ihan arkisista jutuista, kuten ihan vain keskellä arkea lapsista napistuista kuvista? Kommentoi alle ja olet mukana arvonnassa! Kaikkien kommentoijien kesken arvon 20 euronlahjakortin Ifolorille. Arvonta päättyy 20.5.


HELPOT KEKSIT JA MUITA ARJEN HELPOTTAJIA

19/04/2018

Minut tuntevat tietävät, etten ole mikään pullantuoksuinen äiti – ellei korvapuusteja ole sitten haettu lähikahvilastamme. En ole aikuisiällä ikinä tykännyt leipomisesta. Miellän sen niin hankalaksi ja sotkuiseksi – reseptiäkin pitää yleensä noudattaa kauhean tarkasti. Leipomuksistani tulee harvoin kovin kauniita ja keittiökin on sen jälkeen ihan hävityksen kauhistus. Ei meiltä löydy edes kunnon välineitä leipomiseen.

Olen pitkään meittinyt, että missä ovat jenkkisarjoista tutut pakastetaikinat. Suomen pakastepulla-valikoima kun ei myöskään inspiroi ihan hirveästi. Ehkä se on tosin vyötärön kannalta ihan hyvä.

Muutama viikko sitten tuttavani kuitenkin vinkkasi, että hänen ystävänsä on vihdoin tuonut Suomen markkinoille valmiit keksitaikinat. Juuri ne sellaiset pötköt, mitä ne jenkkilän täydelliset kotirouvatkin käyttävät. Erona kuitenkin, että nämä taikinat valmistetaan käsin Helsingin Kalliossa, eikä taikinan teossa ei ole käyetty lisäaineita ja raaka-aineissa on muutenkin suosittu suomalaista.

Kokkailu ja keittiössä puuhastelu lasten kanssa on kivaa – niin kauan kun siitä ei synny ihan järkyttävää sotkua. Ja järkyttävällä tarkoitan siis sellaista jokainen astia tiskialtaassa, kananmunat matolla ja katto taikinaroiskeissa. Siihen nämä taikinapötköt ovat ihan mahtavia. Isompi lapsi osaa jo leikata taikinan itse, eikä pienemmänkään kanssa se ole kovin vaikeaa. Toki näitä voi pyöritellä vaikka palloiksi. Tai syödä ihan sellaisenaan.

Minua ei muutenkaan haittaa käyttää kokkailussa apuna välillä jotain helpottavia asioita, kuten tuorepakasteita. Ihan liian kauan mielestäni vanhempia on syyllistetty siitä, jos he eivät tee kaikkea ihan alusta alkaen itse. Itse taas tykkään että minulle jää mielummin aikaa perheeni kanssa, kun hellan äärellä hikoiluun. Onneksi nykyään osaan olla syyllistämättä itseäni siitä, joten toisaalta muiden mielipideillä ei ole edes väliä.

Onko teillä arjessa mukana jotain helpottavia tekijöitä, kuten puolivalmisteita tai vaikkapa lastenhoitajaa?  Meillä käy siivoja kerran kuukaudessa ja viime viikolla myös ikkunanpesijä. Välillä ulkoistan jopa kaupassakäynnin tilaamalla ruoat kotiin kannettuna. Tätä tulee varmaan jatkossa harrastettua enemmän, sillä vauva, kauppakassit ja kolmas kerros ilman hissiä ei ole mikään ihan toimivin yhdistelmä.

Caccu Cookietaikina saatu


PASKA MUTSI SYÖ PAKASTEPIZZAA

7/04/2018

Kävin muutama päivä sitten katsomassa ennakkoon elokuvan Tully, joka kertoo realisestisesti äitiydestä ja ennenkaikkea siitä, miten raskasta se on. Elokuvassa oli kohtaus jossa syötiin pakastepizzaa, ja vaikka pizza kuvattiin siinä epäonnistuneen äidin valinnaksi, en ole pariin päivään pystynyt miettimään muuta kun pizzaa ja kuinka paljon sitä haluan.

Kun vihdoin eilen saimme poikien kanssa pidettyä pizza-illan, pystyin ajatellemaan myös muutakin, kuten mitä ajatuksia elokuva minussa herätti. Ja jätti herättämättä. En nimittäin saa minkäänlaista tarttumapintaa siihen, miten vaikeaksi, kamalaksi ja uuvuttavaksi vanhemmuus yleensä aina kuvataan.

Erityislapset, sairaudet, kuten synnytyksen jälkeinen masennus toki erikseen – niistä minulla ei ole kokemusta. Mutta kahden lapsen ja pian kolmen raskauden verran kuitenkin on. Eikä se ole mielestäni ollut kamalaa, päinvastoin. Äityiys on antanut itselleni ainakin ihan hirvesti iloa, onnea ja avannut aivan uudenlaisen maailman. On klisee, että vasta vanhemmaksi tullessaan sitä ikäänkuin ymmärtää elämän tarkoituksen, mutta minä ainakin allekirjoitan tämän.

Tottakai sitä sitä välillä on rankkaa ja univelka kasaantuu, mutta tämä voi tapahtua ihan myös ilmankin lapsia. Olen minäkin joskus turhautuneena heittänyt keskellä yötä tuttelit pitkin keittiön seiniä, mutta niin olen myös lapsettomana heittänyt eyelinerin kylppärin nurkkkaan, kun rajausten tekeminen ei onnistunut.

Minua ärsyttää se, miksi äidit usein kuvataan maitoa valuviksi, elämään kyllästyneiksi, puuroa tukassa, oksennusta ja vauvan kakkaa paidalla olevksi aivottomiksi zombeiksi, joille ei jää arjessa aikaa edes omille ajatuksilleen. Tämän vastakohtana näkee myös välillä kiiltonahkaisissa korkkareissa liitäviä uraohjuksia, joidenka lapset hoitaa joku muu. Mutta missä ovat kaikki tavalliset ja onnelliset äidit?

Missä ovat äidit joilla on toki kaikilla omat kipuilunsa vanhemmuuden suhteen, mutta jotka kuitenkin päivästä toiseen pääosin iloitsevat siitä että ovat äitejä. Äidit, jotka lasten lisäksi myös muistavat itsekin olevan olemassa – käyvät suihkussa, vaihtavat vaatteet eivätkä ole naama kokoajan rytyllä? Ehkä sellasesta ei sitten saa tehtyä tarpeeksi kiinnostavaa elokuvaa.

Vai muistanko minä vain väärin? Rämminkö minäkin suossa vuosikaudet pienten lasten kanssa? Olin aivan loppu ja halusin perua kaiken? En usko. Muistan kyllä myös sen että univelka kävi ajoittain liian suureksi ja oma pinna ei aina ihan riittänyt uhmaisten lasten kokeillessa rajojaan, mutta pääosin muistan myös sen miten ihanaa meillä oli. Miten syötävän suloisia pienet lapset olivat hassuine juttuineen ja miten mahtavaa oli seurata vierestä uusien taitojen kehittymistä. Miten hienoa oli näyttää heille maailmaa ja sen ihmeellisiä asioita. Muistan myös että pidin huolta itsestäni, otin välillä omaa aikaa, ostin uutta huulipunaa ja näin kavereita.

Ymmärän toki sen, että vaikkapa tämän Tully elokuva voi antaa jonkilaista vertaistukea hyvin hyvin vaikeassa elämäntilanteessa kamppailevalle vanhemmalle. Mutta en pidä siitä yhteen muottiin laittamisesta ja pelottelusta, että tällaista se elämä tulee sitten lasten kanssa olemaan. Kun ei se tule. Ja siihen voi vaikuttaa jo itsekin aika paljon omalla asenteellaan. Kuten vaikka sillä, että pakastepizza ei ole merkki paskasta vanhemmuudesta, vaan siitä että kiireisen viikon päätteeksi voi lastensa kanssa uppotua sylikkäin sohvalle katselemaan luontodokumentteja. Rauhassa, onnellisena ja läsnä.