Kotiseuturakkaus. Oltiin viikonloppuna meidän vanhoilla kotikulmilla. Kun näin pojat kiipeilevän ja juoksentelevan tutuilla syksyisillä kallioilla, ihan kun joskus ennenvanhaan, tuli rintaan niin suuri haikeus että sattui.

Mietin usein, miksi tunneside juuri tuohon kaupunginosaan on niin suuri. Olenhan asunut vuosia myös muualla. Mutta mikään seutu oman lapsuuden jälkeen ei tuskin ole tullut yhtä tutuksi.

Kun lasten kanssa viettää kotona vuosia, tulee luuhattua myös aika paljon lähipuistoissa, kaduilla ja metsiköissä. Samalla tutustuu moniin muihin arkeaan samaan tapaan viettäviin naapureihin. Meille muodostui muiden äitien kanssa tiivis yhteisö.

Molemmat pojat ovat syntyneet täällä asuessa. Sillä on varmasti iso merkitys tunnesiteeseen. Niin paljon muistoja yhdessä kaupunginosassa. Itsekin koin suuren kasvun täällä asuessa. Tulin äidiksi ja myöhemmin aloitin alun vielä uudestaan ihan itsekseni.

Ihana Alppila. (Ja sen ihanan kuvauksellliset talojen seinät)

Ps. Olen ehdolla vuoden sisällöntuottajaksi Babyshop Awardseissa. Minua voi käydä äänestämässä klikkaamalla numeroa 53. Kiitos!

Vielä yksi tiukka mielipide liittyen säähän ja valittamiseen. Eli siihen, että asioista joihin ei millään voi vaikuttaa, on mielestäni aivan turha valittaa. Mikä ihme saa ihmisen levittämään negatiivista fiilistä ympärilleen valittaessaan säästä? Vaikea uskoa, että se ainakaan helopottaisi oloa?

Kyllähän minäkin mielummin istuisin vaikkapa rannalla siemailemassa kuohuviiniä kun toppatakista huolimatta jäädyttäisin perseeni vielä toukokuussa ulkoillessa.

Keskitän huomioni kuitenkin mielummin siihen, miten kauniilta hiljaa alas leijailevat isot lumihiutaleet näyttävät. Siihen kuinka siistiä ja ihmeellistä on, kun sää muuttuu hetkessä. Sitä kuinka hienolta näyttää kun taivas on puoliksi musta ja puoliksi täysin kirkas. Sitä kuinka saan katsoa lapsen onnea, hänen nähdessään ensi kerran kunnon raekuuron. Sitä millaista on juosta melkein pissat housussa nauraen suojaan niskaan putoavaa taivasta. Huomatakseen taas hetken päästä, että aurinko paistaa taas.

Ei negatiivisus auta asioissa joille emme voi yhtään mitään. Silloin voi korkeintaan nauraa, kuten Pekka Pouta.

Viikonloppuna tulee tasan vuosi siitä, kun muutimme tähän nykyiseen asuntoomme. Olisi voinut kuvitella että ensimmäisestä kodista, johon poikien kanssa muutimme eron jälkeen, olisi ollut kovin haikea lähteä. Mutta oikeasti vaikeinta oli muuttaa pois rakkaasta kaupunginosasta, Alppilasta. Vaikka emme muuttaneetkaan kun reilun kilometrin päähän, niin muuton myötä muuttui myös paljon muutakin kun pelkkä postinumero. (Tuliko edelliseen lauseeseen nyt tarpeeksi monta muuta?) Emme enää olleet Alppilalaisia. Se tuntui oudolta, koska Alppilalaisuus oli muodostunut osaksi identiteettiäni. Kumpikaan pojista ei ole ikinä asunut missään muulla, joten siinäkin mielessä muutto tuntui haikealta. Taakse jäivät tutut kulmat – se söpö kettutarra siinä vesirännissä. Kaupat – ihmetteleeköhän se Alepan myyjä mihin ollaan kadottu? Kahvilat – koska tuore pulla on vaan niin hyvää. Divari – sinne pystyi mennä höpöttelemään ja hengailemaan jos kotona ei ollut tekemistä. Baari – jos netti ei toiminut, avaimet olivat jääneet kotiin sekä perinteset mustikkashotit tyttöjen kanssa. Ravintolat – pizzeria, kaksi kiinalaista, kaksi sushipaikkaa sekä Weeruska parin askeleen päässä olivat tosin vaa´an lukeman kannalta hieman haastavia naapureita. Lisäksi kaikki ystävät, naapurit, leikkipuisto ja muuten vaan tutut kasvot katukuvassa – kaikkia niitä on usein ihan kauhea ikävä.

Vanhaa kotia ei niinkään ole ikävä, vaikka kiva sekin oli. Enemmän ne on ne kaikki muistot jotka saavat haikean olon. Vaikkakin näkymä Alppilan kattojen yli oli kyllä huikea. 50 neliön kaksio tuntui ihan hyvältä silloin sinne muuttaessamme, mutta pikkuhiljaa se alkoi käymään liian ahtaaksi. Kaipasin enemmän avaraa ja yhtenäistä tilaa. Koska uutta sopivaa asuntoa ei meinannut millään löytyä ja lähestyvä putkiremppakin kolkutteli jo oven takana oli pakko laajentaa aluerajausta. Ja sitten löysinkin heti tämän nykyisen kotimme. Kaksio tämäkin, mutta melkein 30 neliötä isompi.

Vanhasta kodista mieleen on jäänyt pieni keittiö ja minipieni ruokapöytä jonka äärellä tuli usein istuttua. Samoin olkkarin seinään taiteilemani mustat pilkut, olkkarin hyllyn päällä olevan A (niinkuin Alppila) valokirjain sekä keittiön liitutauluseinä. Rapun hissi muodostui parin vuoden aikana myös todella legendaariseksi. Sillä oli jopa häshtägikin. Olisikin hauska joskus laskea, kuinka monta peiliselfietä tulikaan siellä otettua. En melkein ikinä pitänyt verhoja kiinni, eikä myöskään monikaan vastapäisessä talossa. Niinpä hekin tulivat aika tutuiksi, ja tuntui jotenkin turvalliselta kun ympärillä oli kokoajan elämää. Halusimme kovasti lemmikkiä, mutta emme voineet ottaa. Joten ruokimme joka aamu talitinttejä keittiön ikkunalaudalla. Sinne muutaessamme Elvis nukkui vielä pinnasängyssä ja minun sänkyni olkkarissa toimi päivisin sohvana. Keittiöön ei mahtunut tiskikonetta, en kertakaan pessyt parvekelaseja ja suihkun viemäri veti huonosti. Suoraan alakerrassa asui myös vanha ja aina iloinen mummo, joka ei ikinä valittanut melusta. Tosin autoin häntä säännöllisesti roskien viemisessä ja kauppakassien kanssa. Hyviä muistoja. Mitä te muistatte näistä meidän vanhoista ajoista? Onko meidän vanhasta kodista jäänyt jotain tiettyä mieleen?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

https://youtu.be/vkgwhGyJatE

Olen ehdottomasti kesäihminen. Tykkään lämmöstä, kuumuudestakin. On ihana kun ei tarvitse pukeutua moniin kerroksiin ja voi viettää päivät aamusta iltaan ulkona. Mutta täytyy myöntää, että ovat nämä aurinkoiset talvipävät aika hienoja myös. Auringon kimmeltäessä valkoisilla hangilla. Ollaankin nyt parina päivänä käyty kuluttamassa Alppipuiston pulkkamäkiä uusilla Plastexilta saaduilla pulkilla. Sinä sitä viimeistään tajuaa, ettei olekkaan enää mikään ihan nuorikko. Pienimmätkin töyssyt ottavat mahan pohjasta ja siihen jyrkimään mäkeen ei ole itsekkään mitään asiaa. Aika hurjapäitä nuo lapset! Mites te olette viettäneet kaunista talviviikonloppua?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Piti tänään kirjoittaa asiattomasta kommentoinnista blogeihin ja käyttäytymisestä netissä ylipäätään. Asia on ollut pitkään pinnalla, ja nyt kun samaan aikaan minäkin aloin saamaan törkeitä anonyymejä kommentteja koirapostauksiini, tuntui etten voi enää pitää suutani kiinni. Oma pieni mieleni ei ole ikinä ymmärtänyt miksi kohdella kanssaihmistä huonosti. Missään tilanteessa, netissä tai tosielämässä. Uskon myös, että koulukiusaamiset loppuisivat heti, kun aikuiset näyttäisivät esimerkkiä ja olisivat kiusaamatta toisiaan. Pari päivää, melko tuohtuneena, aihetta päässäni pyöritellessä en kuitenkaan jaksa enää jatkaa negatiivisutta blogissani, vaan totean vaan, että haters gonna hate. Ja lovers gonna love.

Vaikka tänään vietetään virallista Paluu Tulevaisuuteen-päivää, niin minä palasin ajassa nelisen vuotta taaksepäin, syvälle kotiäitiaikaan. Sinne vei nimittäin lounas, jota silloin syötiin usein. Pinaatti-feta pasta.

Tämä pasta oli meidän kaikkien Alppilan bugaboo-keepcup-lattemammojen suosikki. Se oli helppo, halpa, nopea ja maistui niin lapsille kuin aikuisillekkin. Ja sitä se on edelleen. Ollaanpa tämän kanssa otettu aikoinaan jopa lasi punkkua keskellä päivää. Ah, kotiäitiyden iloja.

Kotiäitivuosista minulla on hyviä muistoja. Asuimme Alppilassa ja tutustuin nopeasti moneen samanhenkiseen äitiin. Oli aina puisto, muskari, vaunulenkki, lounas, kahvila -tai shoppailuseuraa. Vähintään kerran kuussa tavattiin iltaisin myös ilman lapsia kuohuviinin merkeissä. Nämä ihmiset olivat henkireikäni. Ilman aikuista seuraa ei muistot olisi varmaan yhtään niin lämpöisiä. Lapsista oli seuraa toisilleen ja me aikuset saimme hössöttää Mini Rodinin haalareiden vesipilariarvoista, Lifefactoryn pullojen uusista korkeista ja vihersmoothieista keskenämme.

Lastenvaatteista ja muusta hömpästä en enää välitä niin hössöttää ja päivätkin vietän mieluumin omia hommia tehden ja illat sitten lasten kanssa, mutta olihan se oikeasti aika hauskaa aikaa. Suuri hatunnosto niille äideille ja isille, jotka viettävät kotihoitovuodet ilman päivittäisiä aikuiskontakteja.

Jos teitäkin kiinnostaa makumatka menneisyyteeni, tässäpä helppo ohje. ”Reseptin” olen muistaakseni saanut aikoinaan silloisen Kotiäiti Riikka-blogin Riikalta, hän taas joltain toiselta Alppilalaiseta kotiäidiltä.

PINAATTI-FETA PASTA

Tarvitset:
250 g täysjyväspaghettia
1 pussi pakastepinaattia
150g fetajuustoa
valkosipulia
oliiviöljyä
mustapippuria

Keitä pasta ohjeen mukaan kattilassa. Kun pasta on valmis, laita se valumaan siivilään ja kaada tyhjään pastakattilaan iso liraus öljyä. Sulata pakastepinaatit ja lisää joukkoon reippaasti/oman maun mukaan valkosipulia. Kun pinaatti on sulanut sammuta levy ja kaada joukkoon pasta. Lisää joukkoon pilkottu feta ja pippuria ja sekoita hyvin. Lisää tarvittaessa oliiviöljyä.

Onko teillä ruokia jotka tuovat jonkun elämänvaiheen selvästi mieleen? Itse muistan syöneeni opiskeluaikoina ainakin paljon makaroonia ja tomaattimurskaa…

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.