MENKKAVALLANKUMOUS

29/06/2017

Mietin tänään koko päivän uimassa ollessamme, miten ihanaa onkaan, kun ei ole vuoteen tarvinnut juurikaan häiriintyä kuukautisista tai ainakaan jättää mitään asioita tekemättä niiden takia. Vuosi sitten nimittäin hankin kuukupin.

Hankintaa edelsi noin vuoden pähkäily, mikä nyt tuntuu ihan naurettavalta. Olin kuullut että kuukuppi on vaikea, epämukava ja oikean koonkin tietäminen todella hankalaa. Vielä muutama vuosi sitten pidin kuukuppia outona, vähän pelottavana hippien hömpötyksenä. Lopulta aloin kuitenkin kiinnostua siitä juurikin sen ekologisuuden vuoksi, mutta mieleeni ei todellakaan tullut se, että tämä suomalainen keksintö voisi oikeasti olla näin elämänlaatua parantava asia. Ei sitä turhaan kutsuta kuukautissuojien vallankumoukseksi.

Mikä siis on kuukuppi? Se on lääketieteellisestä silikoonista valmistettu pehmeä kuukautissuoja jota voi käyttää aina uudestaan ja uudestaan. Kuppi taitellaan ja asetetaan paikoilleen (oikeasti se on tosi helppoa) ja sitä voi käyttää turvallisesti 12 tuntia yhteen menoon. Kuppi tyhjennetään ja huudellaan joka jälkeen se on taas valmis käyttöön. Kuppi ei vuoda, ei valu, eikä tunnu. Se kestää uimisen, urheilun ja kesäfestarit.

Ensimmäiset kerrat kuukuppia laittaessa saattavat olla jännittäviä. Parhaiten oman tavan oppiikin vain kokeilemalla. Tärkeää on yrittää rentoutua ja löytää hyvä asento, esimerkiksi pöntöllä istualteen, jolloin kupin saa työnnettyä kunnolla viistosti ylös. Kun kuppi on paikoillaan se avautuu itsestään ja siihen syntyy alipaine. Jos kupin laittaminen jännittää, kannattaa harjoittelu ajoittaa ennen kuukautisia, niin homma ei ole niin sotkuista. Apuna voi käyttää vaikka liukastusvoidetta.

Ennen kuukupin käyttöä luulin että se vedetään kupissa olevasta antennista pois, mutta antennin takoitus on vain löytää kuppi. Kuppi poistetaan samalla tapaa kun asetetaankin, rentoudutaan ja painetaan kyppi kasaan, jolloin alipaine katoaa ja kupin saa vedettyä helposti ulos. Etenkin tässä voi alussa tulla vähän paniikki ja tuntua, ettei kuppia saa ulos. Jos näin käy, kannattaa pitää vaikka pieni tauko ja yrittää hetken päästä uudestaan. Avainsana tässä on rentoutuminen ja parin onnistuneen kokeilukerran jälkeen homma varmasti onnistuu, ei huolta.

Vuoden päivät kuukuppia käyttäneenä en ole välttynyt myöskään kommelluksilta, vaikka käyttökokemukset suurimmaksi osaksi ovatkin olleet postitiivisia. Muutaman kerran olen asettanut kupin huonosti niin, että pissalle mennessä ei olekkaan pissaa tullut, sillä kuppi on jotenkin painanut ilmeisesti virtsatietä. Koska kuppi on niin huomaamaton, olen myös kaksi kertaa unohtanut sen yli vuorokaudeksi. Toisella kerralla se alkoi vuotaa vähän yli, toisella kerralla ei tapahtunut mitään. Kuukupin kanssa on myös se kiva puoli, ettei samanlaista tulehdus tai myrkytysvaaraa ole, kuten tampoonien kanssa. Tuota yhtä unohtumisesta johtunutta ylivuotamista lukuunottamatta vuotoja ei ikinä ole ollut, vaikka kuukautiset olisivat olleet kuinka runsaat tahansa.

Parasta kuukupissa on mielestäni sen helppous. Se että kuppi tarvitsee tyhjentää vain kaksi kertaa vuorokaudessa on jo ihan mieletön plussa. Esimerkiksi viime vuoden Flow-festarit menivät ihanasti, kun ei joka bajamaja-käynnillä tarvinnut säätää tai miettiä jotain siteiden tai tampoonien vaihtoa.

Mielestäni kuukautisista puhutaan jotenkin oudon vähän huomioon ottaen että on vuosi 2017, mutta esimerkiksi juuri kuukupin ansioista jo onneksi vähän enemmän. Kuukuppi on ihan mieletön keksintö ja vieläpä Suomalainen! En yhtään tiedä kuinka laajalle se on jo maailmalla levinnyt, mutta erityisesti toivoisin sen tulevan esimerkiksi kaikenlaisiin avustuspaketteihin joita kehitysmaissa tai katastrofialueilla jaetaan. Kuukautiset ovat suuri tabu monessa paikkaa ja tämä auttaisi edes vähän naisia jo valmiiksi vaikeissa paikoissa ja tilanteissa.

Kuukuppi on muuttanut elämääni, mites teillä? Onko kuppi jo tuttu ja olisiko teillä lisää jotain käytännön vinkkejä aloittelijoille?

Kuvat Lunette x Monki 


VUOSI SITTEN MINUSTA TULI KOULULAINEN

29/06/2017

Somefeedini on kuluneen viikon ajan täyttynyt uusista opiskelupaikoista iloitsevista ihmisistä. Ihanaa että niin moni on päässyt opiskelemaan haluamaalleen alalle. Samalla omaan mieleeni on palannut vuoden takaiset tunnelmat, kun sain itse tietää päässeeni opiskelemaan. Oltiin poikien kanssa lomalla Espanjassa kun samaan paikkaan hakenut tuttavani laittoi viestin, että hän oli päässyt sisään. Ryntäsin samantien läppärille ja naputtelin itseni tärisevin käsin opetusviraston sivuille sisään. Minäkin olin päässyt kouluun!

Tunsin jännää kutkutusta, hilpeyttä, iloa ja ylpeyttä itsestäni. Kävin ostamassa lähikaupasta pullon cavaa ja kirsikoita. Olin päässyt ekalla hakemalla sisään kouluun, jonka olin kuullut olevan yksi vaikemmista. Tätä kaikkea edelsi kuitenkin kouluun hakeminen ja pääsykokeet, joista en ole tainnut edes sen kummemmin kertoa täällä.

Toissa vuoden keväänä tarkoituksenani oli hakea Yliopistolle lukemaan viestintää, mutta tapani mukaan olin mennyt sekaisin päivistä ja missasin koko haun. Se olikin ihan hyvä juttu, sillä sain vielä vuoden jatkaa töiden tekoa blogin parissa ja siinä samassa totutella hieman ruutiininomaisempaan elämään Kaapon aloitettua esikoulu. Oli ihan hyvää harjoitusta saada hänet eskariin joka aamu klo 9. Vuoden aikana myös ajatukseni siitä, mitä tahtoisin isona tehdä, selkenivät lisää.

Seuraavana keväänä muistin taas yhteishaun, yllätys yllätys, päivää ennen kun se päättyi. Olin ajatellut hakevani varmuudeksi monelle eri linjalle, mutta tuossa lyhyessä ajassa en ehtinyt tehdä kun vain yhden ennakkotehtävän. Päätin hakea opiskelemaan journalismia Haaga-Heliaan. Ennakkotehtävänä oli kirjoittaa muutaman sivun essee journalismin tulevaisuudesta. Pähkäilin esseessä omiani muunmuassa bloggaamisesta, kansalaisjournalismista sekä niiden erosta ammattimaiseseen journalismiin. Kävin ostamassa pääsykoekirjan ja luin siitä jopa muutaman sivun kerran alukuestästä aurinkoa ottaessani.

Tuli kesäkuu, mutta pääsykoekutsua ei kuulunut. Mielestäni esseeni oli ollut ihan hyvä, mutta eihän noista ikinä voinut tietää. Kouluun oli hakenut yli 840 hakijaa, joista muistaakseni 140 kutsuttiin ennakkotehtävän perusteella pääsykokeeseen. Päivää ennen koepäivää päätin ihan varmuudeksi katsoa vielä sähköpostini. Kirjoitin koulun nimen hakukenttään ja siellähän se oli, ollut jo useamman viikon, kutsu pääsykokeeseen. Ampaisin ylös tuolista ja pyörin varmaan viisi minuuttia ympäri asuntoa, miettien että MITÄS NYT. Lähdin ensitöiseksi kauppaan ostamaan jotain eväitä suraavan aamun kokeeseen. Päätin lukittautua kotiin ja vain lukea koko päivän, muuta en voisi. Pääsykoekirjan lisäksi piti olla perillä viime viikkojen uutistapahtumista. Joten selasin vuorotellen Hyvä Journalismi-kirjaa ja viikon uutisia.

Tapani mukaan myös söin seuraavaksi päiväksi tarkoitetun suklaapatukan jo lukemisen lomassa. Patukan kääreen sisältä paljastui tarra, jossa oli Collegesta valmistunut oppilas jonka teksti Know All. Ajattelin sen olevan enne ja tarran tuovan minulle hyvää onnea pääsykokeisiin. Liimasin sen kännykkäni takakanteen ja pidin tarraa siinä itseasiassa siihen saakka kunnes minut oltiin virallisesti syksyllä hyväksytty kouluun.

Pääsykokeisiin ehdin siis lukemaan vain päivän, mutta onnekseni olin sisäistänyt juurikin ne tärkeimmät asiat joita kokeessa piti osata. Meidän piti kirjoittaa muutama erilainen uutisartikkeli sekä essee. Kirjallisten tehtävien lisäksi kokeessa oli hyvin laaja yleissivistystä mittaava monivalintakoe sekä lopuksi vielä ryhmähaastattelu. Kirjalliset tehtävät menivät mielestäni hyvin, mutta monivalintatehtävä oli haastava. Siinä oli paljon helppoja kysymyksiä, mutta yhtä paljon myös vaikkapa urheiluun tai iskelmämusiikkiin liittyviä kysymyksiä, joista minulla ei ollut minkäänlaista hajua. Haastattelu meni mielestäni myös vähän penkin alle. Meitä oli ryhmähaastattelussa neljä, joista yksi tuntui dominoivan ja jyräävän meidät muut alleen. Tuntui etten oikein saanut annettua itsestäni niin paljon kun olisin siinä tilanteessa halunnut.

Toivoin todella pääseväni kouluun, mutta tiesin sen olevan vaikeaa. Vain 40 oppilasta lopulta pääsisi sisään. Oli todella mahtavaa olla yksi heistä.

Ala tuntuu edelleen oikealta, vaikka missään nimessä viime vuosi ei ole ollut helppo. Päinvastoin. Olen ollut väsyneempi ja stressaantuneempi kun ikinä. Vaikka koulu on todella hyvä ja opettajat inspiroivia, suuren työmäärän alla on motivaatio ollut välillä hukassa. Kun esikoinen vielä samaan aikaan aloitti oman koulutaipaleensa, on kaikkien aikataulujen luoviminen ollut ajoittain aika haastavaa. En kyllä yhtään kaipaa niitä aikaisia, pimeitä ja räntäisiä aamuja kun kaikki ovat myöhässä, tavarat hukassa ja kahvit läikkyvät toppatakin hihasta sisään. Oikeastaan vähän kauhulla odotan taas sitä rumbaa, mutta on helpottava tietää että yksi vuosi on jo takana päin. Enää kolme edessä. Lol.

Onnea paljon kaikille opiskelupaikan saaneille ja tsemppiä niille joiden kohdalle se ei tänä vuonna osunut. Omasta kokemusksesta voin sanoa, että se voi olla yhtä hyvä mahdollisuus johonkin muuhun.


MILLOIN ESITELLÄ UUSI PUOLISO LAPSILLE

27/06/2017

Yksi iso juttu uudessa suhteessa on tietenkin lasten esitteleminen uudelle puolisolle, ja olenkin saanut useamman kyselylyn tätä aihetta koskien. Monella lapsellisella sinkulla on varmasti pyörinyt mielessä samoja ajatuksia kun itsellänikin ennen tätä suhdetta. Osaanko enää olla kenenkään kanssa, miten uusi puoliso suhtautuu lapsiin, miten lapset suhtautuvat häneen, missä vaiheessa heidän edes kuuluu kohdata?

Olin jo jonkin aikaa, ehkä muutaman vuoden, ajatellut että jos elämääni vielä joku ihminen tulee, niin en välttämättä haluaisi edes ikinä muuttaa hänen kanssaan yhteen. Olin tottunut ja alkanut pitämään yksinolosta ja omasta seurastani. Toinen asia mistä olin ihan varma, oli etten sotkisi lapsia mahdolliseen juttuun mukaan mitenkään. Ihan hyvin ekat puolivuotta tai vuoden voisi olla niin ettei kukaan tapaisi toisiaan.

Toisin kävi. Itseasiassa lapset tapasivat jo alle viikon jälkeen sekä uuden poikaystäväni että hänen poikansa. Toki siis ihan vaan rennosti kaverina ja lapsille turvallisella maaperällä. Siinä kuitenkin hyvin huomasi sen, miten tällaisille asioille ei voi olla mitään tarkkoja sääntöjä tai aikatauluja, kaikki riippuu ihmisistä, tilanteista ja tunteista.

Pikkuhiljaa sitten nähtiin uudestaan, aina muutama tunti kerrallaan. Pojat alkoivat kyselemään ”kaverini” perään ja samalla lasten kanssa tuli puheeksi, että mitäs he olisivat mieltä jos tykättäisiin toisistamme vähän enemmän. Puhuttiin aikuisten seurustelusta, huomionosoituksista ja siitä miten kukaan ei olisi tulossa viemään kenenkään paikkaa uutena isänä tai äitinä. Saatiin pelkkää vihreää valoa ja kaikki lapset olivat oikeastaan tosi innoissaan. Sivusta seuraajan silmissä kaikki saattoi tapahtua todella nopeasti, liian nopeasti, mutta oikeasti kaikki meni vaan tosi luonnollisesti omalla painollaan ja juuri niinkun pitikin.

Yhdessä porukalla ollaan saatu koettua jo vaikka kuinka paljon ihania hetkiä, viettää kesälomaa ja touhuta arkisia asioita. Meidän tapauksessa olisi ollut ihan tyhmää odottaa, ikävöidä ja olla yksin, kun vaihtoehtona olisi kaikki tämä kiva yhdessä. Porukalla ollessa ollaan myös pyritty huomioimaan lapsia erikseen ja välillä jakauduttu niin, ettei kukaan tuntisi oloaan syrjäytetyksi. Muutenkin lasten parissa työskentevä poikaystävä onneksi lukee poikia tosin hyvin, ja se on varmasti myös yksi syy siihen, miksi kaikki on mennyt ihanasti ja helposti.

Tilanteita ja perheitä on niin monia, ettei tähän tosiaan ole mitään yleispätevää ohjetta. Samoin tapoja esitellä uusi puoliso on yhtä monta kuin ihmisiä. Me itse emme tehneet asiasta suurta numeroa, menimme vaan fiiliksen mukaan, pikkuhiljaa (mutta salamavauhdilla) ja kaikilla on kokoajan ollut tunne, että uudet kivat ihmiset ja onni elämässä ovat iloisia asioita. Lapset ovat saaneet uusia turvallisia ihmisiä elämäänsä, päässeet tekemään kivoja juttuja ja nähneet äitinsä onnellisena. En koe että kiirehdimme liikaa asian kanssa, oikeastaan ennemminkin lapset ovat sitä mieltä että oli jo aikakin!