PASKA MUTSI SYÖ PAKASTEPIZZAA

7/04/2018

Kävin muutama päivä sitten katsomassa ennakkoon elokuvan Tully, joka kertoo realisestisesti äitiydestä ja ennenkaikkea siitä, miten raskasta se on. Elokuvassa oli kohtaus jossa syötiin pakastepizzaa, ja vaikka pizza kuvattiin siinä epäonnistuneen äidin valinnaksi, en ole pariin päivään pystynyt miettimään muuta kun pizzaa ja kuinka paljon sitä haluan.

Kun vihdoin eilen saimme poikien kanssa pidettyä pizza-illan, pystyin ajatellemaan myös muutakin, kuten mitä ajatuksia elokuva minussa herätti. Ja jätti herättämättä. En nimittäin saa minkäänlaista tarttumapintaa siihen, miten vaikeaksi, kamalaksi ja uuvuttavaksi vanhemmuus yleensä aina kuvataan.

Erityislapset, sairaudet, kuten synnytyksen jälkeinen masennus toki erikseen – niistä minulla ei ole kokemusta. Mutta kahden lapsen ja pian kolmen raskauden verran kuitenkin on. Eikä se ole mielestäni ollut kamalaa, päinvastoin. Äityiys on antanut itselleni ainakin ihan hirvesti iloa, onnea ja avannut aivan uudenlaisen maailman. On klisee, että vasta vanhemmaksi tullessaan sitä ikäänkuin ymmärtää elämän tarkoituksen, mutta minä ainakin allekirjoitan tämän.

Tottakai sitä sitä välillä on rankkaa ja univelka kasaantuu, mutta tämä voi tapahtua ihan myös ilmankin lapsia. Olen minäkin joskus turhautuneena heittänyt keskellä yötä tuttelit pitkin keittiön seiniä, mutta niin olen myös lapsettomana heittänyt eyelinerin kylppärin nurkkkaan, kun rajausten tekeminen ei onnistunut.

Minua ärsyttää se, miksi äidit usein kuvataan maitoa valuviksi, elämään kyllästyneiksi, puuroa tukassa, oksennusta ja vauvan kakkaa paidalla olevksi aivottomiksi zombeiksi, joille ei jää arjessa aikaa edes omille ajatuksilleen. Tämän vastakohtana näkee myös välillä kiiltonahkaisissa korkkareissa liitäviä uraohjuksia, joidenka lapset hoitaa joku muu. Mutta missä ovat kaikki tavalliset ja onnelliset äidit?

Missä ovat äidit joilla on toki kaikilla omat kipuilunsa vanhemmuuden suhteen, mutta jotka kuitenkin päivästä toiseen pääosin iloitsevat siitä että ovat äitejä. Äidit, jotka lasten lisäksi myös muistavat itsekin olevan olemassa – käyvät suihkussa, vaihtavat vaatteet eivätkä ole naama kokoajan rytyllä? Ehkä sellasesta ei sitten saa tehtyä tarpeeksi kiinnostavaa elokuvaa.

Vai muistanko minä vain väärin? Rämminkö minäkin suossa vuosikaudet pienten lasten kanssa? Olin aivan loppu ja halusin perua kaiken? En usko. Muistan kyllä myös sen että univelka kävi ajoittain liian suureksi ja oma pinna ei aina ihan riittänyt uhmaisten lasten kokeillessa rajojaan, mutta pääosin muistan myös sen miten ihanaa meillä oli. Miten syötävän suloisia pienet lapset olivat hassuine juttuineen ja miten mahtavaa oli seurata vierestä uusien taitojen kehittymistä. Miten hienoa oli näyttää heille maailmaa ja sen ihmeellisiä asioita. Muistan myös että pidin huolta itsestäni, otin välillä omaa aikaa, ostin uutta huulipunaa ja näin kavereita.

Ymmärän toki sen, että vaikkapa tämän Tully elokuva voi antaa jonkilaista vertaistukea hyvin hyvin vaikeassa elämäntilanteessa kamppailevalle vanhemmalle. Mutta en pidä siitä yhteen muottiin laittamisesta ja pelottelusta, että tällaista se elämä tulee sitten lasten kanssa olemaan. Kun ei se tule. Ja siihen voi vaikuttaa jo itsekin aika paljon omalla asenteellaan. Kuten vaikka sillä, että pakastepizza ei ole merkki paskasta vanhemmuudesta, vaan siitä että kiireisen viikon päätteeksi voi lastensa kanssa uppotua sylikkäin sohvalle katselemaan luontodokumentteja. Rauhassa, onnellisena ja läsnä.


TYTTÖ VAI POIKA – SAAKO TÄSTÄ EDES PUHUA?

26/02/2018

Tämä on mielestäni vähän vaikea aihe kirjoittaa niin, etten vahingossakaan loukkaa ketään tai ettei minua väärinymmärretä. Aion kuitenkin nyt yrittää, haluan nimittäin puhua sukupuolesta ja sukupuolista. En muiden, koska niillä ei ole minulle oikeastaan väliä, vaan oman tulevan lapseni.

Sukupuoli ei ole ikinä määrittänyt minulle sitä minkälainen joku ihminen on. Olen itse pienenä ollut prinssessa -ja barbileikkien vastapainoksi myös ns. poikatyttö. Olen aivan täysi cis-hetero, mutten siltikään tykkää vaikkapa korostaa naisellisuuttani, vaan mielummin pukeudun vaikka treenivaatteisiin kun kukkamekkoon ja korviksiin. Jo pelkästä omasta olemisestani ymmärrän sen, että sukupuoli on hyvin moninainen ominaisuus ihmisissä. Että jokainen meistä kokee sukupuolensa eri tavalla, oli kokemuksessa sitten kyse naiseudesta, mieheydestä tai jostain muusta.

Tuttavapiiriini kuuluu tyttöjen, poikien, miesten ja naisten lisäksi myös muunsukupuolisia, ihmisiä jotka eivät tunne olevansa mitään sukupuollta sekä sukupuolensa korjanneita tai siinä prosessissa olevia. Itse, kuten varmasti moni muukin, meistä näemme ihmisen persoonan, emmekä sukupuolen kautta. Tämän vuoksi tuttavapiirini on myös hyvin valveutunutta ja arvuutellessani instagramissa, että onko tuleva lapsemme tyttö vai poika, sain nopeasti noottia siitä että lapsi voi olla myös jotain muuta kun jompikumpi näistä kahdesta. Ja niinhän se tottakai voi myös olla.

Kun lapsi syntyy hänet todetaan heti silmämääräisesti joko tytöksi tai pojaksi, mutta aina ei voida näin tehdä. Suomessa syntyy vuodessa noin 2-8 lasta, joiden sukupuolta ei voida sukupuolielimen perusteella määritellä. Eikä toki voida varmasti kaikkien näiden muidenkaan, sillä myöhemmin lapsi voi tottakai tuntea itsensä joksikin muuksi. Ja tästä tässä on varmasti suurilta osin kyse. Emme tietenkään voi ennustaa tulevaisuutta ja tietää, että vastaako lapsen sosiaaliturvatunnukseen merkitty sukupuoli sitä miksi hän myöhemmin itsensä kokee. Mutta pitäisikö minun varautua sellaiseen tilanteeseen varmuudeksi jo tässä vaiheessa?

Olen kasvattanut omat lapseni melkoisen sukupuolisensitiivisesti, mutta silti kutsun heitä myös pojiksi, koska niin he kutsuvat itsekin. Molemmat lapset ovat ottaneet omakseen ihan pienestä, noin yksivuotiaasta lähtien, melko perinteiset poikalapsen roolit. Heille on ollut tarjolla paljon erilaisia leluja nukeista, eläinhahmoista, soittimista, pehmoleluista ja palikoista autoihin. On ollut nukenvaunuja ja mopoja, pikät hiukset ja täysin sukupuolineutraalit vaatteet. Leikkikavereina on ollut selkeitä tyttöjä ja poikia, mutta myös sellaisia lapsia joiden sukupuolesta ei ole ollut tietoa. Kaikki yhtä kivoja ja arvokkaita kavereita. Emme siis kasvatuksessamme ole vieneet heitä kumpaakaan suuntaan, vaan olemme anteet heidän touteuttaa itseään niin kun haluavat. Lapsillani, niin nykyisillä kun tulevallakin, on oikeus olla juuri se kuka hän haluaa.

Ymmärrän tavallaan sen tuohtumuksen, mitä jollekin aiheuttaa se kun kerrotaan perheeseeseen syntyneen joko tyttö tai poika. Ja sitten toisaalta en ymmärrä. Facebookissa syntyi pieni haloo siitä, kun Niinistö-Haukion perheeseen kerrottiin syntyneen poika. Joidenkin mielestä sukupuolen olisi voinut jättää kokonaan kertomatta. Tästä syntyi kiinnostava, mutta itselleni myös hyvin vieraalta tuntuva keskustelu siitä, miten sukupuolta korostetaan liikaa ja miten kaikista ihmisistä pitäisi puhua täysin sukupuolineutraalisti.

Kun vauva syntyy, hän ei ymmärrä olevansa minkään sukupuolinen – hän ei edes ymmärrä itse olevansa fyysisesti olemassa. Pitäisikö siis lasta kustua vain lapseksi niin kauan kunnes hän itse osaa ja haluaa määrittää oman sukupuolensa tai mahdollisesti sukupuolettomattomuutensa? Minä en tiedä, enkä halua tehdä niin. Haluan kutsua lastani tytöksi tai pojaksi jos hän selvästi fyysisesti jompikumpi on.

Meidän perheessä ei kasvateta lapsia mihinkään tiettyyn sukupuoliseen muottiin, vaan lasta tuetaan kehittymään hänen oman identiteettinsä, eikä sukupuolen mukaan. Kuten meidän lapsia ei myöskään opeteta mihinkään uskontoon, vaan nämä ovat täysin vapaaehtoisia asioita. Me pyrimme antamaan runsaasti erilaisia tapoja toteuttaa ja ilmaista itseään, harrastamaan sitä mikä tuntuu mieluisalta, pukeutumaan haluamallaan tavalla. Myöskään koulussa ja päiväkodissa ei ole enää samanlaista jakoa tyttöihin ja poikiin mitä ennen. Mutta kumoanko ja pilaanko tämän kaiken kutsumalla lasta tämän fyysisten ominaisuuksien takia pojaksi tai tytöksi? En usko. Mutta jonkun mielestä ehkä.

Sukupuolen moninaisuutta ymmärretään nykyään paljon enemmän kun ennen, mikä on hienoa. Asiasta täytyy varmasti puhua kuitenkin vielä paljon, ja mielestäni myös jokin muu kolmas sukupuoli pitäisi virallistaa. Kuitenkaan samalla ei mielestäni saisi viedä oikeutta olla ihan vaan tyttö tai poika jos näin kerta on. Vastavuoroisesti toivon,  ettei oikeuteni kutsua lastani sukupuolittavalla termillä vie kenenkään muun oikeutta kutsua itseään siksi mikä hän on. Saako kukaan nyt kiinni tästä ajatuksenjuoksustani?

Jos odottamani lapsi on kehittynyt normaalisti, hänen ulkoiset sukupuolielimensä ovat nyt kehittyneet ja nähtävissä pian ultraääneessä. Aiemmissa raskauksissa emme ole selvittäneet lasten sukupuolta etukäteen, mutta tällä kertaa aiomme sen tehdä. Meillä on jopa mahdollisuus ylimääräiseen ultraan, jossa vain tämä asia yritetään selvittää.

Haluan tietää tulevan lapseni sukupuolen ennalta ja kertoa syntymän jälkeen että mitä sukupuolta lapsemme oletetusti fyyisisiltä ominaisuuksiltaan on. Samaan aikaan minusta tuntuu hämmentävältä, että tämä haluni on joidenkin mielestä väärin ja aivan liian vanhanaikainen. Saatika että tämä saattaa loukata jotakuta. Tietenkääan en halua loukata ketään, varsinkaan omaa lastani ”leimaamalla häntä tiettyyn sukupuoleen”.

Sillä leimaamista tai tiettyyn muottiin kasvattamista ei meidän perheessä tule tapahtumaan. Ei vaikka mahdolliselle tytölle ostaisin mekon tai pojalle traktorin, ennen kun hän itse osaisi sellaisia pyytää. Jos lapseni myöhemmin kokee olevansa jotakin muuta sukupuolta olen pahoillani, en hänen puolestaan vaan siksi, ettei se varmasti ole helppoa. Ja tuen häntä mahdollisimman paljon hänen ratkaisuissaan. En myöskään usko, että hän olisi meille vanhemmille kovin vihainen siitä, että olemme olettaneet hänen sukupuolensa hänen ulkoisten tekijöidensä mukaan, sillä mistä me olisimme voineet tietää. Kun sukupuoli ei kuitenkaan ole se the juttu, vaan se millainen persoona ihminen on.

Vaikka haluan tietää kumpaa sukupuolta vauvani on, ei sillä ole minulle sillätavalla väliä. Tiedän jo etukäteen että hänestä tulee ihan huipputyyppi, ja se on tärkeintä. Myös tulevia isoveljiä asia kiinnostaa kovasti. Luulenkin että lapsien on helpompi kiintyä tulevaan vauvaan jo ennalta, kun he saavat tehtyä hänestä mielessään jonkinlaisen kuvan. Sukupuolen määritteleminen auttaa siinä. Voisi olla aika hämmentävää jos tekisimme nyt numeron sukupuolesta niin, ettei siitä saisi puhua, kun emme ole tehneet siitä mitään numeroa kenenkään kohdalla aiemminkaan.

Olen itse samaa siis mieltä siitä, että liika sukupuoleen katsominen, sen korostaminen tai sen perusteella lokerointi on turhaa ja jopa typerää. Kuitenkin pahastuminen siitä, miten meidän tai jonkun muun perheessä toimitaan on vielä turhempaa. Minä haluan selvittää lapseni sukupuolen ja toimia sitten sen mukaan parhaimmaksi näkemälläni tavalla. Eikä sen pitäisi loukata ketään joka ei tahdo niin tehdä, tai jolle sukupuoleen liittyvät asiat eivät ole näin yksinkertaisia. Ymmärrän että edustan enemmistöä, jolloin asettuminen vähemmistöryhmän asemaan ei ole helppoa. Mikään ei kuitenkaan vie pois sitä, että kannatan kaikkien sukupuolisten oikeuksia. Asioita pitäisi mielstäni muunsukupuolisten sekä trans-sukupuolisten osalta edelleen parantaa, mutta en usko että asiat paranevat sillä ettemme enää paljastaisi syntyvien lapsiemme sukupuolta tai hyssyttelisimme kaikesta siihen liittyvästä.

Joten, muutaman viikon sisään ehkä jo selviää että kumpi meille on tulossa. Itse en osaa yhtään sanoa, omat veikkaukset menee aina väärin. Mitä te luulette, tyttö vai poika?

ps. Etsiessäni tietoa siitä, kuinka moni Suomalaislapsi syntyy vuodessa niin ettei sukupuolta voida määrittää, törmäsin kylläkin vähän tämän postauksen aihetta sivuuttavaan, mutta hyvin kiinnostavaan artikkeliin intersukupuolisista lapsista. Suosittelen lukemaan!


MILLAISTA ON OLLA NAIMISISSA?

24/10/2017

Noh, millaista on olla naimisissa? on kysymys jota me molemmat olemme kuulleet paljon viimeisen parin kuukauden aikana. Ja vastaus siihen on: ihanaa, parasta ja ihan mielettömän siistiä. Elän elämäni onnellisinta aikaa ja olen myös todella onnellinen päätöksestä mennä naimisiin umpirakastuneena alkuhuumassa. On mieletöntä huomata miten rakkaus vain kasvaa ja syvenee päivä päivältä, vaikka joka päivä luulee ettei se tästä vahvemmaksi voisi enää mennä.

Jokainen pari tekee heille sopivimmat ratkaisut ja kun me kuukauden yhdessäolon ja kahden viikon ns. virallisen seurustelun jälkeen päätimme mennä naimisiin, mahdollisimman pian, oli se meille juuri se paras ratkaisu. On ihanaa olla niin tosissaan ja ihana kun saa rakasta toista ihan täysillä. Naimisiinmeno ei ole mikään toisen rengastus, vaan lupaus siitä että haluaa tehdä töitä liiton eteen myös vaikeina aikoina. Tietysti niin voi luvata myös ilman naimisiinmenoa, mutta me tahdoimme ehdottomasti naimisiin. Vaikka meillä on vasta lyhyt taival takanamme, koen että naimisiinmeno toi suhteeseen ihan uuden, syvemmän tason.

On maailman ihaninta tulla kutsutuksi vaimoksi ja kertoa olevansa vaimo. Tunnen suurta ylpeyttä siitä kertoessani ja meinaan pakahtua onnesta sen kuullessani. Vatsanpohjassa kutkuttaa kun katson Oskua vaikkapa laittamassa ruokaa ja mietin että olen naimisissa tuon miehen kanssa. Siinä se kokkailee – minun mieheni! Kaikki mitä teemme yhdessä tuntuu astetta erityisemmältä tehdessämme sen avioparina.

Myös meidän molempien sormukset ovat minulle hyvin merkityksellisiä. Rakastan sormustani ja minua ottaa vatsanpohjasta joka ikinen kerta kun kosketan ja pyörittelen sitä. Se miten vahvasti tunnen tuollaista pikkuesinettä kohtaan yllätti itseni ihan totaalisesti – myös Oskun sormusta kohtaan. Hänen sormuksellaan on muutenkin hieno merkitys, sillä se on hänen isoisänsä vanha ja se pienennettiin sopivaksi niin, että siinä olevat vanhat kaiverrukset säilyivät myös. Oskun isoisä on ollut yksi hänen elämänsä tärkeimmistä henkilöistä ja arvostus häntä kohtaan näkyy edelleen. Hänen isovanhempansa olivat onnellisesti naimissa yli 50 vuotta, kunnes isoisä siirtyi muutama vuosi sitten ajassa ikuisuuteen. Tuntuu erityiseltä että nyt tuo sormus on osana myös meidän liittoamme.

Kerroin jo aiemmin omasta sormuksestani sekä siitä miksi valitsin juuri sen. Edith-niminen sormus on valmistettu Narsakan perheen pyörittämällä pajalla Hämeenlinnassa. On ihana että myös omalla sormuksellani on tarina osana Narsakan korupajan historiaa, vaikka sen tarina ei olekkaan yhtä henkilökohtainen.

Halusin kauniin ja näyttävänkin sormuksen, mutta sen piti olla kuitenkin omaan tyyliini tarpeeksi simppeli sekä käytännöllinen, sillä en ole muuten tottunut käyttämään juuri minkäänlaisia koruja. Sormus on ollut nappivalinta vaikka se onkin ehkä yllättävän romanttinen tyyliini.

Rakastan sitä miten sormus kimaltelee nimettömässäni ja sitä miten jo nyt sormessani näkyy siitä jäänyt kevyt painauma. Huomaan tekeväni asioita nykyään enemmän vasemmalla kädelläni, ihan koska vaan tahdon näyttää kaikille että olen naimisissa. Onhan se vähän hassua, mutta miksi ei ottaisi kaikkea irti tästä! Olen myös huomannut nimettömässä olevan sormuksen olevan hyvä karkoitin vaikkapa liian pitkään tuijottaville miehille – kaivan vaan nenääni oikean sijasta vasemmalla niin saan taas istua ratikassa rauhassa :D

Naimisiinmenomme on ollut myös lapsille iso ja tärkeä juttu. Häistä kerrottiin koulussa ja eskarissa pitkään ja molemmat pojat halusivat viedä juhlista myös kuvia näytille. Uskon että naimisissa olomme tuntuu lapsista myös turvallisesta. He tietävät että perheessä on nyt yksi turvallinen aikuinen lisää, johon voi tuketua, luottaa ja joka ei ole ihan heti lähdössä minnekkään pois. Meidän molempien lapset puhuvat myös toisistaan liikkuttavasti veljinään, joka saa kyyneleen silmäkulmaan jokaikinen kerta.

Naimisissa on siis oikeasti aivan sairaan ihanaa ja välillä saatan ihan naurahtaa ääneen koska tämä on vaan niin siistiä! Kavereiden kanssa välillä vitsillaan sillä, että minusta tuli kertaheitolla minkkiturkkiin pukeutuva Rouva Storgårds. Ja samalla olen ihan hiton ylpeä siitä. Tuosta sukunimen vaihtamisesta voisi muuten kirjoittaa ihan oman postausksesna, joten ehkä sen ajatuksen vielä postausluonnoksiin…

Edith sormus saatu bloginäkyvyyttä vastaan Kultasepät Narsakalta