MITÄS ME KOULULAISET

10/04/2017

Viime syksynä meidän perheessä alkoi täysin uudenlainen arki, kun sekä Kaapo että minä aloitimme molemmat ekan luokan. Kaapo peruskoulussa ja minä ammattikorkeassa. On aika uskomatonta, että katse alkaa olemaan tulevassa kesässä ja sen myötä ensimmäinen vuosi takana päin. Ensimmäinen vuosi on mennyt opetellessa aamuherätyksiä, aikatauluja laatiessa ja suoraan sanottuna välillä mekoisessa stressissä ja sumussa.

Itse lykkäsin jatko-opintoja muutamalla vuoden, sillä blogin kanssa meni niin kivasti. Olisin varmaan lykännyt vielä pidempään, mutta haluan myös valmistua kolmikymppisenä. Toisaalta, vaikka työn ja opiskelun yhdistäminen on ollut rankkaa, niin molemmat ovat kuitenkin asioita mitä haluan tehdä ja mistä pidän. Se on auttanut jaksamaan. Motivaationi on korkealla, ehkä juuri sen lykkäämisen ansiosta.

Esikoisen koulun aloittaminen jännitti huomattavasti enemmän, kun oma opiskelu. Miten se pärjää, mitäs jos sitä kiusataan, mitäs jos se hävittää kaikki tavaransa, tai satuttaa itsensä välitunnilla..? Alku olikin vähän hankalaa, uuteen kaveriporukkaan ei päässytkään heti mukaan ja muutenkin isoon ryhmään kesti hetki tottua. Nykyään kaikki menee jo tosi kivasti, eikä samanlaista pelkoa tai murehtimista ole.

Oma opsikeluni alkoi syksyllä ihan rytinällä, mistään pehmeästä aloituksesta ei ollut tietoakaan. Pääsimme heti kunnolla hommiin ja meillä oli vain deadlinejä deadlinejen perään. Uusi koulu, uudet ihmiset, uudet tavat, kaikki oli uutta ja sen lisäksi piti tehdä hirveä kasa tehtäviä, yrittää saada lapsi ajallaan kouluun, toinen päiväkotiin ja itse jotenkin järkevän näköisenä myös ajallaan tunneille, auttaa läksyissä, nähdä joskus kavereita, harrastaa ja yrittää sitten päivitellä myös blogia siinä samalla. Kun marraskuun pimeys vielä lankesi ylle oli siinä ajoittain itkussa pitelemistä.

Koulu on kuitenkin kiinnostavaa, opettajat hyviä ja inspiroivia sekä saamani palaute hyvää. Se on auttanut jaksamaan. Kun on huomannut että tämä tosiaan tuntuu ainakin suurimaksi osaksi omalta jutulta, ja että siinä on ihan hyvä, niin se on motivoinut menemään eteenpäin. Kun on huomannut että niistä hulluimmistakin viikoista on lopulta selvinnyt ja opintopisteitä kerttynyt, antaa se taas lisää energiaa jatkaa.

Perheellisenä ja työn kanssa samaan aikaan opiskelu ei tosiaan ole helppoa. Mutta aiemmin olisin todennäköisesti kouluttautunut väärälle alalle. Olen jo kerran vaihtanut kokonaan alaa ja sen jälkeen käynyt jo avoimessa yliopistossa opiskelemassa jotain aivan muuta, joten parempi oli nyt odottaa sitä, että oikeasti hoksasin mitä tahtoisin tehdä. Ei tämäkään tosin ole kiveen kirjoitettua. Nyt jo tiedän että ihan perus toimittajan työ ei ehkä kuitenkaan ole se mieluisin juttu minulle, mutta kirjoittaminen, kuvaaminen ja kaikenlainen dokumentointi kiinnostaa. Medianomin tutkinto on kuitenkin hyvä pohja niille kaikille. Voi olla että maisteriopinnoissa suuntaudun sitten johonkin muuhun, mitä olin alunperin ajatellut. Se näkee joskus. Jos edes maisteriopintoihin jatkan.

Omalla opiskelulla ja kovalla työllä tahdon myös näyttää esimerkkiä lapsilleni. Toivon että pitkälle kouluttautuminen tulee olemaan heille itsestäänselvyys. Toki toivon myös että opiskeleminen pysyy tulevaisuudessakin maksuttomana, eikä opiskelijoilta leikata enää yhtään tukia ja etuja pois. Kaikilla pitäisi olla yhdenvertaiset mahdollisuudet opiskella, vanhempien varallisuuteen katsomatta.

Syksyllä me siis siirrymme tokalle ja Elvis aloittaa esikoulun. Joten hulabaloo jatkuu vaan. Blogia en halua pistää jäähylle ja aikataulun mukainen valmistuminenkin olisi ihan kiva, joten ei tässä auta kun painaa täysillä. Vaikka välillä kaikki tuntuu ihan paskalta ja tahtoisin jäädä vaan kotiin nukkumaan, niin enhän mä tätä tekisi ellen tykkäisi tästä. Paitsi tilastotieteen tunneista en tykkää, en yhtään, anteeksi nyt vaan.


MITÄS JOS NE MUISTAA VAAN JOTAIN TYHMIÄ JUTTUJA

8/04/2017

Luin muutama viikko sitten Puutalobaby-blogista miten perheen nuorin tyttö oli unohtanut kotinsa Suomessa, puolen vuoden ulkomailla asumisen jälkeen. Kotiin tullessa tyttö keroi, ettei muistanut taloa tai leluja. Tiedättekö, minä vähän järkytyin. En sen takia että asiassa olisi jotain kamalaa hänen osaltaan tai että tilanne olisi jotenkin epätavallinen, ei. Vaan koska tajusin, miten lapsena koetut asiat jäävät aivan epäloogisesti mieleen.  Ja että vaikka joka ilta lapsiani peitellessä kerron rakastavani heitä, he eivät välttämättä muista sitä myöhemmin. Mitäs jos heille jääkin mieleen kauheasti jotain huonoja asioita?

Kun mietin omaa lapsuuttani, ja nuoruuttani, vahvimmat muistot ovat tosi hassuja. Iso osa sellaisia tavallaan ihan ”mitättömiä” juttuja. Muistan millaisessa savipurkissa keittiössä säilytettiin kauhoja, kuinka minua pelotti kun äitimme yritti saada minusta ja veljestäni kivaa joulukorttikuvaa öljykynttilän kanssa, kuinka seison pihamme hiekkalaatikolla ja tahdoin näkkileipäjäätelöä (puffettia), kuinka kävelen parhaan kaverini Santun kanssa käsikädessä ostarilla. Toki isoistakin tapahtumista on muistoja. Paljon yksityiskohtia muistan myös vakavasta auto-onnettomuudessa missä olin viisivuotiaana, muistan kuinka itkin eteisessä ulko-ovea vasten kun vanhempani erosivat, kun opin viheltämään.

Toki näitä muistoja on ihan hirveästi. Eikä niitä voi oikeasti jaotella tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin. Mutta jokatapauksessa ne ovat hassuja paloja sieltä täältä, ilman sitä kaikkea muuta siinä ympärillä. Muistan tasan tarkkaan kaikkien huoneitteni järjestykset, tapetit ja minkälainen ääni vaatekaapin avaamisesta tuli. Mutta en muista juurikaan yleisellä tasolla että mitä siellä kotona vaikkapa päivisin touhuttiin. Mitä me puhuttiin, mitä me tehtiin, kaikki ne vuodet?

Tästä vähän pelästyin, kun rupesin miettimään, että vaikka kuinka meillä on kiva ja onnellinen arki, saattaa lapselle jäädä mieleen vaan se yksi kerta kun hermostuin ihan kauheasti ja huusin. Ei se välttämättä muista sitä miten sen jälkeen pyydettiin anteeksi, sovittiin ja halattiin.

Omalla kohdalla on myös jännä, miten paljon näitä erilaisia muistoja minulla on tosi pienestä saakka. Osa niistä on syntynyt toki myöhemmin valokuvien kautta, mutta ihan oikeasti muistan jotain tilanteita jossa olen alle kaksivuotias.

Omatkin lapset välillä muistelevat elämäänsä pienempänä, mikä on hauskaa. Nyt jo huomaa mitkä jutut ovat jääneet mieleen, joko ihan oikeasti tai meidän vanhempien kertoman kautta. ”Muistatko äiti kun mä olin vauva ja sä olit vaihtamassa mulle vaippaa ja kakkasin niin kovaa että se osui vastapäiseen seinään ja sä yritit laittaa käden eteen” on yksi tämän hetken huvittavimmista jutuista jonka sain yksi päivä kuulla. Eihän lapsi sitä oikeasti muista, mutta joskus olen sen hänelle kertonut ja se on jäänyt mieleen elämään hauskana muistona.

Onkin kiva, että kuvia tulee otettua usein ihan tavallisistakin tilanteista. Niiden kautta on helppo synttyttää niitä muistoja takaisin mieeen. Ja sanonnat, tikulla silmään joka vanhoja muistelee, voi mielestäni unohtaa. Eletään toki hetkessä, mutta ainakin meidän lapset tykkää ihan hirveästi kuulla juttuja mitä ovat pienempinä tehneet. Ja samoin juuri katsella niitä vanhoja kuvia.

Enkä sano että huonot ja pelottavat muistot olisivat huonompia, ei toki, nekin ovat iso osa elämää. Mutta olisihan se kivempi että lapsi muistaisi mielummin enemmän niitä onnellisia ja kivoja juttuja. Kuitenkin, jos lapsilla on perusonnellinen ja turvallinen lapsuus, niin eiköhän se ole niiden muistojen perusta. Silloin ei parit äidin raivarit muuta kuitenkaan sitä tunnetta mikä tulee kun lapsuuttaan joskus muistelee.

 


ME

31/03/2017

Tässä ollaan me. Minä ja mun lapset. Mun perhe. Meidän perhe. Me. Joka päivä saan ihmetellä ja ihastella, miten olenkaan omalta osaltani tuonut maailmaan tuollaiset mahtavat tyypit. Samalla tulee usein ihmeteltyä sitä miten tämä elämä on tuonut tähän pisteeseen. Niin se on varmaan vähän kaikilla, ainakin välillä?

Nyt kun ystävät ympärillä alkavat olemaan siinä perinteisemmässä lastentekoiässä, tulee väistämättä välillä mietiettyä, mitäs jos minä olisin nyt samassa tilanteessa. Mitäs jos en olisikaan perustanut perhettä silloin nuorempana? Missä olisin nyt? Mitäs jos olisin tässä samassa tilanteessa, mutta ilman lapsia? Ei olisi ketään meitä, minä vain.

Voisi olla aika kovat paineet. Voisi olla yksinäistä.

Mutta tässä me kolme nyt ollaan. Mietitään että mitä illalla syödään, mitä leffaa mennään viikonloppuna katsomaan, haaveillaan kesästä, uimisesta, pyöräilystä ja jalkapallosta, suunnitellaan tulevia ulkomaanmatkoja ja muistellaan lämmöllä menneitä. Sitten siinä niiden välissä vaan ollaan. Tässä hetkessä. Kömmitään toistemme viereen sohvalle ja röhnötetään, silitetään hiuksia ja ollaan vaan.

Ollaan onnellisia toisistamme. Siitä että ollaan saatu elämältä juuri toisemme. Että ollaan tässä yhdessä. Me.

Kuvat Julian Schröpel / Simbayu Visual Arts