ALKOHOLI & RASKAUS

23/06/2018

Minulle on ollut kaikissa raskauksissani selvää, että vedän nollalinjan alkoholin suhteen. En ole itseasiassa asiaa edes sen kummemmin miettinyt, olen vain halunnut tehdä niin. Suomessahan suositellaan pidättäytymään alkoholista varmuudeksi kokonaan, sillä turvallista alkoholirajaa ei tiedetä. Jossain maissa suositus ei ole yhtä tiukka ja varmasti moni Suomessakin osaa käyttää alkoholia pieniä määriä kohtuudella raskaana ollessaan.

Tiedän ettei lasinpohjallista viiniä ruoan kanssa tai huikasta saunaolutta tuskin ole haitaksi, mutta minusta tuntuu silti paremmalta olla kokonaan ilman. Samasta syystä myös noudatan suurinpiirtein myös ruokarajoituksia. Vaikka esimerkiksi listerian riski onkin pieni, se on kuitenkin olemassa ja seuraukset voivat olla kamalat. Olisi hirveää joutua tilanteeseen, missä minä itse omalla toiminnallani aiheuttaisin vauvalle vaaran. Yhdeksän kuukautta on kuitenkin loppupeleissä hyvin lyhyt aika kieltäytyä sushista ja skumpasta, vaikka niitä ajoittain tekeekin kovasti mieli. On hassua miten ruokarajoituksia noudattavat äidit leimataan helposti hysteerikoiksi, mutta nollatoreranssia alkoholin suhteen taas enemmänkin arvostetaan.

Minulle alkoholista kieltäytyminen ei ole todellakaan mikään iso juttu, mutta sen myötä tapahtunut sosiaalisten tilanteiden vähentyminen kieltämättä on. Kavereiden näkeminen raskausiakana on selvästi vähentynyt. Edes aina tapaamiset eivät tietystikkään vaadi alkoholia, vaan taustalla on myös ihan vain muuttunut elämäntilanne. Mutta kun muutaman kerran jättää menemättä juhliin tai illanistujaisiin, niin ne  kutsut myöskin vähenevät. Olen toki itse ollut myös vähän laiska näkemisten ehdottamisessa. Tykkään tosi paljon käydä klubilla tanssimassa, ja silloinkin pääosassa on musiikki ja kavereiden näkeminen – ei alkoholi. Siltikään en raskaana ollessa halua käydä, etenkään näkyvän vatsani kanssa, yhtään missään klubeilla tai baareissa. Se ei vaan tunnu hyvältä.

Alkoholi kulkeutuu vapaasti istukan läpi, ja sikiöllä pitoisuus saattaa nousta jopa suuremmaksi kuin äidillä. Runsas alkoholin käyttö, eli noin viiden annoksen viikkokäyttö, aiheuttaa monia riskejä raskauden aikana. Kuten lisääntynyt keskenmenon riski, lisääntynyt sikiön pienipainoisuuden ja kasvun hidastumisen riski, lisääntynyt ennenaikaisuuden riski, lisääntynyt epämuodostumariski (yleisimmät sydämen ja luuston epämuodostumat) sekä
FASD (fetal alcohol spectrum disorders) -riski. Joidenkin arvioiden mukaan Suomessa syntyy vuosittain noin 600 – 3000 äidin päihteiden käytön vuoksi vaurioitunutta vauvaa.

Moni pelkää alkuraskaudessa, silloin kun ei vielä tiennyt olevansa raskaana, nautitun alkoholin vaikuttaneen vauvaan. Ensimmäisillä viikoilla onneksi alkio on vielä niin pieni, eikä istukka tai verenkierto ole vielä kehittynyt, ettei tästä pitäisi olla kovin suurta vaara – mutta toki riski on silloinkin olemassa. Moni lopettaakin alkoholinkäytön jo raskautta suunnitellessa tai ajoittaa sen kiertoon sopivaksi. Näin ollen saa ainakin helpotettua vähän sitä omatunnon taakkaa, joka niin monesta asiasta raskausaikana kasvaa.

Minkälaisia ajatuksia teillä on raskaudenaikaiseen alkoholinkäyttöön liittyen? Oletteko vetäneet nollalinjaa vai nauttineet pienen määrän alkoholia silloin tällöin? Entäs muuten imetysaikana?


BLOGGAAMISEN PAINEET

28/05/2018

Koska blogi on minulle työ, ja tahdon tehdä sen mahdollisimman hyvin, kasvavat paineetkin välillä aivan liian suuriksi. Myös lukijakuntani on suuri ja se taas aiheuttaa omanlaiset paineensa tekemiseen. Esimerkisi tahdon kirjoittaa mahdollisiman aidosti ja rehellisesti, mutta toisaalta minun on pakko suojella niin omaani, läheisteni ja ennenkaikkea lasteni yksityisyyttä. En kuitenkaan halua rajata lapsia, ainakaan vielä kokonaan pois, ja hekin nauttivat kun saavat olla osana tätä. Tahdon pitää blogin myös hyvän mielen paikkana ja se yhdistettynä yksityisyyden varjeluun tarkoittaa vaikkapa sitä, etten voi tai halua kirjoittaa vaikkapa läheisen sairaudesta joka koskettaa ja vaikuttaa myös omaan elämääni. Eli vaikka kaikka vaikuttaa päällepäin leppoisalta ja kivalta, saatankin välillä painia täällä vaikka minkälaisissa suruissa ja murheissa. Se on usein vähän pulmallista, ihan puolin ja toisin.

Kun aloitin blogini, kirjoitin hyvin samaan tyyliin kun nykisinkin. Ihan arkisista asioista, meidän kuulumisista, omista ajatuksistani ja välillä vaikkapa jostain meillä hyviksi havaituista tuotteesta. Kuvioon tuli hyvin aikaisessa vaiheessa myös yhteistyöt, mikä nykyään mahdollistaa sen, että voin tehdä tätä työkseni. En ole kuitenkaan ikinä kokenut että blogini olisi muuttunut alkuajoista liian kaupalliseen muotoon. Sillä sitä se on ollut alusta saakka tavalla tai toisella – vaikka ihan aluksi ei raha (muu kun omani) liikkunutkaan. En ole myöskään ikinä taipunut perjaatteestani mainostaa vain tuotteita tai palveluita joiden takana rehellisesti seison ja joita ostaisin ihan muutenkin. Blogin kaupallisuus on ehkä ainut asia josta en ole kokenut tuskaa tai huonoa omaatuntoa blogitaipaleeni aikana.

Blogin ammattimaistumisen myötä paineet tuottaa laadukasta sisältöä kasvaa välillä lähes sietämättömiksi. Joskus tuntuu etten voi kirjoittaa mistään, sillä mikään ei ole tarpeeksi hyvää tai kiinnostavaa. Tiedän että lukijakuntani hyvin fiksua, valveutunutta – joka osaa myös kyseenalaistaa ja tuoda uusia näkökulmia juttuihin. Sellaiselle yleisölle on suurimmaksi osaksi mahtava tuottaa tekstejä, mutta aina välillä alemmuuskompleksissani tunnen, että minun pitäisi keksiä jotain todella mullistavaa ja tajunnanräjäyttävää, ei mitään turhaa liibalabaa kesälomasuunnitelmistamme. Vaikka tiedän, että suurimmaksi osaksi kuitenkin ne ihan meidän tavallisesta arjesta kertovat jutut ovat niitä jotka kiinnostavat ja koskettavat yleensä parhaiten. Siitä olen kuitenkin iloinen, että satunnaisesta kritiikistä huolimatta olen uskaltanut ja kehdannut kirjoittaa dysgrafiastani huolimatta. Ymmärrän että jotakuta kirjoitusvirheet voivat häiritä, mutta toisaalta sitten toisena vaihtoehtona olisi se, ettei tätä blogia olisi ollenkaan.

Laadukkaiden aiheiden lisäksi paineita nykyisin tuottavat myös kuvat. Minulla on jo monta vuotta ollut suuri kynnys julkaista täällä kännykkäkuvia, mutta nykyään teen sitä lähes yhtä paljon kun blogin alkuaikoina. Etenkin nyt alkuvuoden rajun raskauspahoinvoinnin takia minulla on ollut kaksi vaihtehtoa, joko postaus kännykkäkuvalla tai ei postausta ollenkaan. Olen saanut aina paljon kehuja kuvistani ja kuvaamisesta onkin tullut bloggaamisen myötä minulle todella tärkeä itseilmaisun tapa. Välillä minulla on kuitenkin kausia kun ei vaan huvita kuvata yhtään ja joskus taas niin, etten vain muista kuvata. Lasten kasvaessa rajoitan myös kokoajan enemmän sitä mitä heistä kerron ja se taas heijastuu myös siihen kuvaamiseen. Kunnoitan myös sitä, jos lapset eivät halua että heitä jossain tilanteessa kuvataan. Haluaisin että blogini olisi täynnä toinen toistaan kauniimpia ja ammattimaisia kuvia, mutta toisaalta ei meidän elämäkään ole sellaista, ja haluan ehdottomasti että se aito elämä näkyy ja välittyy.

Blogien pinnallisuudesta on puhuttu paljon ja puhutaan edelleen. En itse tavallaan ymmärrä sitä, tai ainakaan sitä vuohotuksen ja pahastumisen määrää. Lasken itseni siihen elämänmakuiseen ja arkirealistiseen porukkaan joka näyttää myös ne tiskit pitkin pöytiä. Mutta ymmrrän myös hyvin sitä porukkaa joka näyttää, tekstien tai kuvien muodossa, vain pienen – sen pinnallisen osan itsestään. Se on ennenkaikkea tapa suojella itseä, sillä valitettavaa kyllä, mitä enemmän antaa itsestään sitä enemmän kritiikkiä myös saa. Uskon meidän kaikkien kuitenkin tietävän että luksuslaukut ja smoothiebowlit ovat vain pieni ripaus elämästä ja jokaisella meillä on ne villakoirat joskus sängyn alla tai murheita ja vastoinkäymisiä. Itse henkilökohtaisesti tykkään taas nähdä enemmän juuri sitä positiivista puolta. Niitä siivottuja olohuoneita ja kauniita aamupaloja. Sitä arjen kaaosta voi ihastella ihan omassa kodissakin.

Ja tämän postauksen pointti oli? En tiedä, tuntui vaan hyvältä purkaa välillä tällaisiakin tuntoja tänne. Kertoa vähän siitä mitä täällä taustalla välillä käydään läpi. Niin ja jakaa nämä äitienpäivänä kännykällä räpsäistyt kuvat matkalla autolle. Minkälaisia ajatuksia tämä teksti teissä herätti?


IKÄVÄ VANHAAN

29/04/2018

Olen aina ollut vähän sellainen, että muutos pelottaa ja pysyisin mielummin vaan vanhassa tutussa ja turvallisessa. Oli kyse sitten ratikkalinjojen muuttumisesta tai siitä kun elämä menee eteenpäin. Jo teini-ikäisenä katselin koulun jälkeen valokuva-albumeita ja kyynelehdin ikävää siihen kun olimme veljeni kanssa pieniä ja sekä vanhan kotimme keittön tapettia. Samaan aikaan on kuitenkin ihanaa, että elämä menee eteenpäin. Vaikka onkin haikeaa kun omat lapset kasvavat, kuitenkin yksi elämän hienoimmista asioista on nähdä kuinka he oppivat uutta ja menestyvät elmässsä. Enkä itsekään oikeasti jaksaisi kokoajan junnata vaan samassa.

Kun alkuvuodesta muutimme perheen kasvamisen vuoksi isompaan asuntoon, aloin jo monta viikkoa etukäteen tekemään luopumistyötä. Jos vain olisin voinut, olisin halunut pitää myös vanhan asunnon – vaikkei meillä edes olisi sille mitään käyttöä kun korkeitaan sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Kuitenkin siihen asuntoon liittyi niin paljon suuria tunteita. Olin rempannut sitä yksinänäni tuntikaupalla ja kaikinpuolin se vain oli aivan ihana koti.

Kun muuttopäivä oli koittanut ja kävimme viimeisen kerran tyhjässä asunnossa, ei se enää tuntunut kodilta. Pystyin huokaista helpotuksesta sen puolesta, etten jäisi ikävöimään vanhaa vaan hyvillä mielisin saisin tehdä uuden kodin uuteen yhteiseen paikkaamme.

Pitkään kuitenkin puhuin minun tai meidän kodistamme, kun tarkoitin vanhaa. Tunsin vanhaan asuntoomme muuttaneen uuden perheen ja kun näin instagramissa kuvia MINUN kodistani, sisällälläni myllersi aikamoinen tunteiden kirjo. Nopasti sain kuitenkin tunteeni kasattua, mutta onhan se outoa nähdä jonkun muun tekevän kodin paikkaan jossa vielä muutama kuukaisi aiemmin kuvittelin itse asuvani vuosikaudet.

Ja vaikka muutos välillä pelottaakin, onhan juurikin vaikka muuttaminen myös aika ihanaa. Saa aloittaa kaiken ikäänkuin puhtaalta pöydältä. Me tosin odottelemme vieläkin uuteen kotiimme kaappeja ja muita uusia säilytysrakaisuja, mikä tarkoittaa sitä, ettei kaikille tavaroille ole paikkoja siksi vielä 5kk muuton jälkeen osa niistä seisoo täällä pahvilaatikoissa. Ehkä juuri sen takia näinkin yksi yö unta vanhasta kodistamme ja aloin ikävöimään. Pian kuitenkin tajusin etten enää ikävöi vanhaa, vaan vanhan kodin selkeyttä. Vaaleita pintoja ja minimalistisuutta. Sitä kun kaikille tavaroille oli paikkansa.

Onneksi sellaiseen on mahdollissuus myös uudessa kodissamme, sitten aikanaan. Tiedän että jokus tätäkin, jopa näitä laatikoita, tulee ikävä.