MILLAISTA ON OLLA NAIMISISSA?

24/10/2017

Noh, millaista on olla naimisissa? on kysymys jota me molemmat olemme kuulleet paljon viimeisen parin kuukauden aikana. Ja vastaus siihen on: ihanaa, parasta ja ihan mielettömän siistiä. Elän elämäni onnellisinta aikaa ja olen myös todella onnellinen päätöksestä mennä naimisiin umpirakastuneena alkuhuumassa. On mieletöntä huomata miten rakkaus vain kasvaa ja syvenee päivä päivältä, vaikka joka päivä luulee ettei se tästä vahvemmaksi voisi enää mennä.

Jokainen pari tekee heille sopivimmat ratkaisut ja kun me kuukauden yhdessäolon ja kahden viikon ns. virallisen seurustelun jälkeen päätimme mennä naimisiin, mahdollisimman pian, oli se meille juuri se paras ratkaisu. On ihanaa olla niin tosissaan ja ihana kun saa rakasta toista ihan täysillä. Naimisiinmeno ei ole mikään toisen rengastus, vaan lupaus siitä että haluaa tehdä töitä liiton eteen myös vaikeina aikoina. Tietysti niin voi luvata myös ilman naimisiinmenoa, mutta me tahdoimme ehdottomasti naimisiin. Vaikka meillä on vasta lyhyt taival takanamme, koen että naimisiinmeno toi suhteeseen ihan uuden, syvemmän tason.

On maailman ihaninta tulla kutsutuksi vaimoksi ja kertoa olevansa vaimo. Tunnen suurta ylpeyttä siitä kertoessani ja meinaan pakahtua onnesta sen kuullessani. Vatsanpohjassa kutkuttaa kun katson Oskua vaikkapa laittamassa ruokaa ja mietin että olen naimisissa tuon miehen kanssa. Siinä se kokkailee – minun mieheni! Kaikki mitä teemme yhdessä tuntuu astetta erityisemmältä tehdessämme sen avioparina.

Myös meidän molempien sormukset ovat minulle hyvin merkityksellisiä. Rakastan sormustani ja minua ottaa vatsanpohjasta joka ikinen kerta kun kosketan ja pyörittelen sitä. Se miten vahvasti tunnen tuollaista pikkuesinettä kohtaan yllätti itseni ihan totaalisesti – myös Oskun sormusta kohtaan. Hänen sormuksellaan on muutenkin hieno merkitys, sillä se on hänen isoisänsä vanha ja se pienennettiin sopivaksi niin, että siinä olevat vanhat kaiverrukset säilyivät myös. Oskun isoisä on ollut yksi hänen elämänsä tärkeimmistä henkilöistä ja arvostus häntä kohtaan näkyy edelleen. Hänen isovanhempansa olivat onnellisesti naimissa yli 50 vuotta, kunnes isoisä siirtyi muutama vuosi sitten ajassa ikuisuuteen. Tuntuu erityiseltä että nyt tuo sormus on osana myös meidän liittoamme.

Kerroin jo aiemmin omasta sormuksestani sekä siitä miksi valitsin juuri sen. Edith-niminen sormus on valmistettu Narsakan perheen pyörittämällä pajalla Hämeenlinnassa. On ihana että myös omalla sormuksellani on tarina osana Narsakan korupajan historiaa, vaikka sen tarina ei olekkaan yhtä henkilökohtainen.

Halusin kauniin ja näyttävänkin sormuksen, mutta sen piti olla kuitenkin omaan tyyliini tarpeeksi simppeli sekä käytännöllinen, sillä en ole muuten tottunut käyttämään juuri minkäänlaisia koruja. Sormus on ollut nappivalinta vaikka se onkin ehkä yllättävän romanttinen tyyliini.

Rakastan sitä miten sormus kimaltelee nimettömässäni ja sitä miten jo nyt sormessani näkyy siitä jäänyt kevyt painauma. Huomaan tekeväni asioita nykyään enemmän vasemmalla kädelläni, ihan koska vaan tahdon näyttää kaikille että olen naimisissa. Onhan se vähän hassua, mutta miksi ei ottaisi kaikkea irti tästä! Olen myös huomannut nimettömässä olevan sormuksen olevan hyvä karkoitin vaikkapa liian pitkään tuijottaville miehille – kaivan vaan nenääni oikean sijasta vasemmalla niin saan taas istua ratikassa rauhassa :D

Naimisiinmenomme on ollut myös lapsille iso ja tärkeä juttu. Häistä kerrottiin koulussa ja eskarissa pitkään ja molemmat pojat halusivat viedä juhlista myös kuvia näytille. Uskon että naimisissa olomme tuntuu lapsista myös turvallisesta. He tietävät että perheessä on nyt yksi turvallinen aikuinen lisää, johon voi tuketua, luottaa ja joka ei ole ihan heti lähdössä minnekkään pois. Meidän molempien lapset puhuvat myös toisistaan liikkuttavasti veljinään, joka saa kyyneleen silmäkulmaan jokaikinen kerta.

Naimisissa on siis oikeasti aivan sairaan ihanaa ja välillä saatan ihan naurahtaa ääneen koska tämä on vaan niin siistiä! Kavereiden kanssa välillä vitsillaan sillä, että minusta tuli kertaheitolla minkkiturkkiin pukeutuva Rouva Storgårds. Ja samalla olen ihan hiton ylpeä siitä. Tuosta sukunimen vaihtamisesta voisi muuten kirjoittaa ihan oman postausksesna, joten ehkä sen ajatuksen vielä postausluonnoksiin…

Edith sormus saatu bloginäkyvyyttä vastaan Kultasepät Narsakalta


MIKSI EN KIRJOITTANUT #METOO

20/10/2017

Seksuaalisesta häirinnästä on puhuttu viime päivinä paljon. Seksuaalisen härinnän uhreiksi joutuneet ovat kirjoittanut Alyssa Milanon rohkaisemana facebook-statukseensa Me too, näyttääkseensä kuinka laajasta ongelmasta on kyse. Minä en kirjoittanut. Ei siksi etten olisi sellaista kokenut, vaan siksi että sen kirjoittaminen nostaa pintaan voimakkaan häpeän tunteen. Ja juuri siksi mahdollisimman monen pitäisi se kirjoittaakin.

Kokemani seksuaalinen ahdistelu, häirintä ja hyväksikäyttö hävettää minua. On hävettänyt aina. Kaikki ne vihjailevat ja suorat puheet, katseet ja eleet, kaikki ne kosketukset, kysymykset, oletukset, huomautukset, itsensä paljastelut – en edes viitsi luetella. Kaikki se inhottava huomio jota en olisi halunnut, on saanut minut tuntemaan että tekisin jotain väärin. Olen ajatellut olleeni liian ystävällinen, kiltti, hymyileväinen, isotissinen tai väärässä porukassa – mitä vaan. Aina, etenkin nuorempana, en ole osannut tai uskaltanut sanoa vastaan ja se vasta hävettääkin.

En vieläkään halua kirjoittaa Me too facebook-statukseeni, sillä en pidä siitä syntyvästä huomiosta enkä mielikuvasta itsestäni seksuaalisen härinnän uhrina. Se on surullista, sillä tiedän etten ole tehnyt mitään väärin. Ja juuri siksi toivon että mahdollisiman moni, jonka henkistä tai fyysistä koskemattomuutta on joskus uhattu tai nöyryytetty seksuaaliseen sävyyn, ottaisi osaa tähän kampanjaan. 

On todella valitettavaa ja järkyttävää miten moni häirintää on kokenut. Kuitenkin siitä kertominen auttaa viemään pois sitä häpeää, mikä monesti uhrille syntyy häirintää kohdatessa. Kyllähän meistä varmasti jokainen järjellä ajateltuna tietää, ettei häirintä ole missään tilanteessa oma vika, mutta omaa herkkää mieltä järkyttäviä asioita ei ole kuitenkaan aina helppo järjellä ajatella.

Minusta tuntuu vähän kiusalliselta puhua tästä aiheesta, etenkin näin julkisesti – ja juuri siksi tunnen velvollisuudekseni kirjoittaa tästä blogiin. Seksuaalista härintää on kokenut joskus lähes jokainen nainen, lakiin se on kirjattu rangaistavaksi teoksi vuonna 2014. Seksuaalinen häirintä on väärin eikä sellaista käytöstä tule hyväksyä keneltäkään. Hävetä sitä tarvitsee vain ja ainoastaan sen tekijä.


TIE VIE

15/10/2017

Meillä oli keväällä koulussa projetki johon lähdin todella innoissani mukaan. Ideoimme yhdessä toisen koulun kuvaajan graafikkojen kanssa lehtikonseptin johon toteutimme jutun teemalla rakkaus. Hyviä ideoita oli vaikka kuinka paljon ja lopulta muutaman mutkan kautta päädyimme tekemään rakkaudesta lajiin henkisen jutun rekkaa ammatikseen ajavista nuorista tytöistä.

Kaikki tapahtui toisessa kaupungissa ja oli kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta hyvin työläs toteuttaa. Elämässä tapahtui muutenkin samaan aikaan paljon, oli kiirettä, töitä, muita kouluhommia, lasten juttuja ja sairastelua. Pahin kolaus kuitenkin oli se, kun kuvaajalla olikin ihan toisenlainen visio eikä hän tykännyt ollenkaan tavastani kirjoittaa juttu. Koska olin jo valmiiksi ihan loppu, sai sen vuoksi kovan kolauksen myös ammatillinen itsetuntoni sekä koulumotivaationi.

Olimme aluksi ajatelleet että saisimme jutun myytyä eteenpäin johonkin lehteen, olimmehan kaikki tehneet kovasti töitä sen eteen. Kokonaisuutena juttu kuitenkin oli mielestäni tosi hyvä, kuvat olivat upeita ja tekstissä pääsi kiinnostavalla tavalla kiinni tyttöjen omakohtasiin kokemuksiin. Mutta halusin vain unohtaa koko jutun ja niin lopulta unohdinkin.

Kunnes pari viikkoa sitten minuun otettiin yhteyttä Helsingin Sanomista. He olivat saaneet jutun käsiinsä ja halusivat julkaista sen. Ja tänään se sitten ilmestyi, ihan oikeassa lehdessä, vieläpä Suomen luetuimmassa. Olen tosi iloinen että juttu näki päivänvalon. Sen eteen tehtiin töitä jonka lisäksi kaikki jutun haastateltavat ovat ihan mielettömiä ja kiinnostavia tyyppejä. On mahtavaa saada heidän tarinsansa julki myös muille.

Olen toki ollut ihan ylpeä myös kun jotain artikkelejani on joskus aiemmin julkaistu pienen levikin ilmaislehdessä ja nettijulkaisuissa, mutta tänään tuntui kuitenkin sen verran kivalta katsoa omaa miestä Hesari käsissään lukemassa juttuani, että sain pienen sykäyksen taas tähdätä eteenpäin. Viime aikoina on useaankin otteeseen tuntunut vähän ikävältä kun olen kuullut dysgrafiasta johtuvia kirjoitusvirheitäni pilkattavan keskustelupalstoilla ja naurettu sille ettei minusta mitään toimittajaa voisi ikinä tulla. Tämä on taas hyvä muistutus ihan kaikille siitä, ettei kannata murehtia muiden negatiivisia kommentteja vaan tehdä juuri sitä mistä tykkää. Asiat eivät aina tapahdu helpoimman kautta, mutta jos tahtoa on niin haasteistakin selviää.