ÄITI ON VÄHÄN VÄSYNYT

1/11/2018

Enpä olisi uskonut, että kirjoitan väsymyksestä tänne näinkin paljon, koska aihe on minusta vähän… no, väsynyt. Ihan tarkoituskella pyrin välttämään blogissa sellaista turhaa valitusta, mutta tällä hetkellä väsymys on niin iso osa arkea, että tuntuu hölmältä olla puhumatta siitä. Ja ehkä tosiaan aiheesta voi myös kirjoittaa ilman, että se kuulostaa liian negatiiviselta valitukselta.

Minua on itseasiassa oikeastaan koko äitinäoloaikani jopa ärsyttänyt tapa, jolla vanhemmuutta usein kuvataan. Että miten rankkaa se on, miten vauva huutaa kellon ympäri eikä vanhemmat saa nukutuksi. Äiti uhriutuu, isä pakenee töihin, kahvia menee, silmäpussit kasvavat ja Prismasta kotiin kannetaan naama mutrulla tarjousvaippoja räntäsateessa. Kirjoittelinkin samasta aiheesta alkuvuodesta. Toki perheitä ja tilanteita on erilaisia, ja vaikeita aikoja varmasti ihan kaikilla, mutta harmittaa vain se iäinikuinen mielikuva siitä tukka pystyssä olevasta kotiäidistä joka elämä on vaan niin rankkaa ja lähestulkoon pilalla.

Toisaalta, kirjoitan tätä postausta tokaa päivää tukka ihan pystyssä, kahvin ja päikkäreiden voimalla. Mutta ehkä se oma ärsytys tulee juuri siitä, että vanhemmuudesta näytetään ja kerrotaan yleensä vain ne ääripäät – ja yleisesti se paskempi pää. Valvotut yöt ja kakkavaipat. Kun oikeasti se vanhempana olo on pääosin tosi kivaa ja ihanaa. Mutta sellaisestahan puhuminen olisi varmaan ihan tylsää.

Ei sitä kuitenkaan varmaan turhaan sanota, että vauvavuosi on se rankin. Ja juuri nyt ainakin me vanhemmat olemme väsyneempiä kuin koskaan. Itse en kyllä muista että vauvavuosi olisi ollut edellisten lasten kanssa mitenkään erityisen rankka, verrattuna vaikka tokaan vuoteen, mutta rehellisyyden nimissä en kyllä muista niistä vuosista edes kauheasti mitään. Kai se on joku evoluution muovaama mekanismi, jotta niitä lapsia tehtäisiin aina vaan lisää. Saa nähdä millä mielin ollaan vaikka vuoden tai parin päästä, tällä hetkellä kalenterissa on varattu aika kierukan laittoon ja jotain tuo mieskin unenpöppöröisenä puhui piuhojen katkaisusta :D Ja silti puolustan niitä vanhemmuuden hyviä puolia.

Miksi me sitten olemme niin väsyneitä? Itse aloin ainakin nukkumaan huonosti jo raskausaikana. Pikkuhiljaa en enää pystynytkään nukahtamaan minne vaan ja missään vaan, jonka lisäksi minusta tuli myös herkkäuninen. Nykyäänkin herään joka ikiseen oven avaukseen, valokatkaisijan napsautukseen, jopa peiton kahinaan. Puhumattakaan siitä kun naapurit tekevät seinän takana aamupalasmoothieta tai alakerrassa olevan päiväkodin lapset pukevat rapussa kuravaatteita. Uutena ongelmana minulle on tullut myös se, etten saa unta. En vaikka olisin kuinka väsynyt tahansa.

Liekö tämäkin kaikki jotain meidän dna:han aikojen alussa kirjattua, kun avutonta vastasyntynyttä on pitänyt suojella yötä päivää pedoilta ja saalistajilta olemalla kokoajan valppaana. Tai sitten yksinkertaisesti unirytmi on vaan on peseellään, johon silloin tällöin nukutut päikkärit ja litratolkulla ryystetyt kahvit eivät ainakaan auta.

Meidän vauva ei myöskään nuku kauhean hyvin. Tai siis nukkuu juuri niin kun pikkuvauvan ”kuuluukin”, eli herää syömään yleensä 2-4 kertaa yössä. Ja yöksi lasken sen ajan mitä itse yleensä yritän nukkua, eli noin 00-07. Syömisten lisäksi useamman kerran yössä hän ähisee pudonnutta tuttia, jota sitten puoli -tai täysin nukuksissa yritän silmät kiinni hänen suuhunsa tähdätä. Viime yönä yritin ainakin muutamasti vahingossa tunkea sitä ensin hänen korvaansa. Aloin myös työntämään tuttia aamulla vauvan suuhun herätyskellon alkaessa soimaan.

Väsymykseen vaikuttaa ehdottoman varmasti myös ikä. Nuorena jaksaa paremmin, niin se vaan on. Me olemme molemmat olleet kaksikymppisiä viimeksi lapsia saadessamme. Tuskin silloin hyviä yö-unia edes osasi arvostaa samalla tavalla kun nyt.

Nyt kun vauva alkaa lähentelemään jo kolmen kuukauden ikää ja imetyskin taitaa olla virallisesti loppunut, olisi kiva lähteä viettämään iltaa kavereiden kanssa vähän pidemmän kaavan mukaan. Samaan aikaan koko ajatus tuntuu aivan järjettömältä. Olisi aivan totaalisen hullua valvoa vapaaehtoisesti yömyöhään saatika olla missään edes vähän krapulantapaisessa tässä väsymystilassa.

Totaalisesta väsymystilasta huolimatta en edelleenkään sanoisi että lasten saaminen ja vanhemmuus olisi liian rankkaa. Olen joskus kuullut joidenkin jopa haudanneet lapsihaaveet vain sen pelossa. Se tuntuu surulliselta. Joillain vauvat alkavat heti nukkumaan kellon ympäri, joillain se vie vähän kauemmin, mutta vuosi pari menee heittämällä vähän rikkonaisemmilla unilla. Viimeistään sitten jälkikäteen katsottuna.

Synnyttäneen äidin univajetta helpottavat myös hormonit (ja mahdollisesti myös puolisoa, sillä heilläkin ne tutkitusti muuttuvat raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen). En nyt muista tarkkaan miten (ja olen liian väsynyt googlaamaan), mutta lyhyistä unista huolimatta unen laatu on näiden hormonien ansiosta normaalia laadukkaampaa ja syvään univaiheeseen pääsee normaalia nopeammin. Lisäksi äidin älykkyysosamäärä tutkitusti laskee väliaikaisesti, joten se etten pysty aina muodostamaan kokonaisia lauseita tai saa ylipäätään mitään sanoja päähäni ei oikeastaan haittaa, sillä en edes tajua asiaa.

Toki univaje ja väsymys jättää jälkensä, mutta luotan siihen että ainakin nämä silmäpussit vähän palautuvat joskus. Nimittäin jos yhden yön aikana voi vanhentua naamasta kymmenen vuotta, on sen pakko toimia toisinkin päin, onhan?


ALKOHOLI & RASKAUS

23/06/2018

Minulle on ollut kaikissa raskauksissani selvää, että vedän nollalinjan alkoholin suhteen. En ole itseasiassa asiaa edes sen kummemmin miettinyt, olen vain halunnut tehdä niin. Suomessahan suositellaan pidättäytymään alkoholista varmuudeksi kokonaan, sillä turvallista alkoholirajaa ei tiedetä. Jossain maissa suositus ei ole yhtä tiukka ja varmasti moni Suomessakin osaa käyttää alkoholia pieniä määriä kohtuudella raskaana ollessaan.

Tiedän ettei lasinpohjallista viiniä ruoan kanssa tai huikasta saunaolutta tuskin ole haitaksi, mutta minusta tuntuu silti paremmalta olla kokonaan ilman. Samasta syystä myös noudatan suurinpiirtein myös ruokarajoituksia. Vaikka esimerkiksi listerian riski onkin pieni, se on kuitenkin olemassa ja seuraukset voivat olla kamalat. Olisi hirveää joutua tilanteeseen, missä minä itse omalla toiminnallani aiheuttaisin vauvalle vaaran. Yhdeksän kuukautta on kuitenkin loppupeleissä hyvin lyhyt aika kieltäytyä sushista ja skumpasta, vaikka niitä ajoittain tekeekin kovasti mieli. On hassua miten ruokarajoituksia noudattavat äidit leimataan helposti hysteerikoiksi, mutta nollatoreranssia alkoholin suhteen taas enemmänkin arvostetaan.

Minulle alkoholista kieltäytyminen ei ole todellakaan mikään iso juttu, mutta sen myötä tapahtunut sosiaalisten tilanteiden vähentyminen kieltämättä on. Kavereiden näkeminen raskausiakana on selvästi vähentynyt. Edes aina tapaamiset eivät tietystikkään vaadi alkoholia, vaan taustalla on myös ihan vain muuttunut elämäntilanne. Mutta kun muutaman kerran jättää menemättä juhliin tai illanistujaisiin, niin ne  kutsut myöskin vähenevät. Olen toki itse ollut myös vähän laiska näkemisten ehdottamisessa. Tykkään tosi paljon käydä klubilla tanssimassa, ja silloinkin pääosassa on musiikki ja kavereiden näkeminen – ei alkoholi. Siltikään en raskaana ollessa halua käydä, etenkään näkyvän vatsani kanssa, yhtään missään klubeilla tai baareissa. Se ei vaan tunnu hyvältä.

Alkoholi kulkeutuu vapaasti istukan läpi, ja sikiöllä pitoisuus saattaa nousta jopa suuremmaksi kuin äidillä. Runsas alkoholin käyttö, eli noin viiden annoksen viikkokäyttö, aiheuttaa monia riskejä raskauden aikana. Kuten lisääntynyt keskenmenon riski, lisääntynyt sikiön pienipainoisuuden ja kasvun hidastumisen riski, lisääntynyt ennenaikaisuuden riski, lisääntynyt epämuodostumariski (yleisimmät sydämen ja luuston epämuodostumat) sekä
FASD (fetal alcohol spectrum disorders) -riski. Joidenkin arvioiden mukaan Suomessa syntyy vuosittain noin 600 – 3000 äidin päihteiden käytön vuoksi vaurioitunutta vauvaa.

Moni pelkää alkuraskaudessa, silloin kun ei vielä tiennyt olevansa raskaana, nautitun alkoholin vaikuttaneen vauvaan. Ensimmäisillä viikoilla onneksi alkio on vielä niin pieni, eikä istukka tai verenkierto ole vielä kehittynyt, ettei tästä pitäisi olla kovin suurta vaara – mutta toki riski on silloinkin olemassa. Moni lopettaakin alkoholinkäytön jo raskautta suunnitellessa tai ajoittaa sen kiertoon sopivaksi. Näin ollen saa ainakin helpotettua vähän sitä omatunnon taakkaa, joka niin monesta asiasta raskausaikana kasvaa.

Minkälaisia ajatuksia teillä on raskaudenaikaiseen alkoholinkäyttöön liittyen? Oletteko vetäneet nollalinjaa vai nauttineet pienen määrän alkoholia silloin tällöin? Entäs muuten imetysaikana?


BLOGGAAMISEN PAINEET

28/05/2018

Koska blogi on minulle työ, ja tahdon tehdä sen mahdollisimman hyvin, kasvavat paineetkin välillä aivan liian suuriksi. Myös lukijakuntani on suuri ja se taas aiheuttaa omanlaiset paineensa tekemiseen. Esimerkisi tahdon kirjoittaa mahdollisiman aidosti ja rehellisesti, mutta toisaalta minun on pakko suojella niin omaani, läheisteni ja ennenkaikkea lasteni yksityisyyttä. En kuitenkaan halua rajata lapsia, ainakaan vielä kokonaan pois, ja hekin nauttivat kun saavat olla osana tätä. Tahdon pitää blogin myös hyvän mielen paikkana ja se yhdistettynä yksityisyyden varjeluun tarkoittaa vaikkapa sitä, etten voi tai halua kirjoittaa vaikkapa läheisen sairaudesta joka koskettaa ja vaikuttaa myös omaan elämääni. Eli vaikka kaikka vaikuttaa päällepäin leppoisalta ja kivalta, saatankin välillä painia täällä vaikka minkälaisissa suruissa ja murheissa. Se on usein vähän pulmallista, ihan puolin ja toisin.

Kun aloitin blogini, kirjoitin hyvin samaan tyyliin kun nykisinkin. Ihan arkisista asioista, meidän kuulumisista, omista ajatuksistani ja välillä vaikkapa jostain meillä hyviksi havaituista tuotteesta. Kuvioon tuli hyvin aikaisessa vaiheessa myös yhteistyöt, mikä nykyään mahdollistaa sen, että voin tehdä tätä työkseni. En ole kuitenkaan ikinä kokenut että blogini olisi muuttunut alkuajoista liian kaupalliseen muotoon. Sillä sitä se on ollut alusta saakka tavalla tai toisella – vaikka ihan aluksi ei raha (muu kun omani) liikkunutkaan. En ole myöskään ikinä taipunut perjaatteestani mainostaa vain tuotteita tai palveluita joiden takana rehellisesti seison ja joita ostaisin ihan muutenkin. Blogin kaupallisuus on ehkä ainut asia josta en ole kokenut tuskaa tai huonoa omaatuntoa blogitaipaleeni aikana.

Blogin ammattimaistumisen myötä paineet tuottaa laadukasta sisältöä kasvaa välillä lähes sietämättömiksi. Joskus tuntuu etten voi kirjoittaa mistään, sillä mikään ei ole tarpeeksi hyvää tai kiinnostavaa. Tiedän että lukijakuntani hyvin fiksua, valveutunutta – joka osaa myös kyseenalaistaa ja tuoda uusia näkökulmia juttuihin. Sellaiselle yleisölle on suurimmaksi osaksi mahtava tuottaa tekstejä, mutta aina välillä alemmuuskompleksissani tunnen, että minun pitäisi keksiä jotain todella mullistavaa ja tajunnanräjäyttävää, ei mitään turhaa liibalabaa kesälomasuunnitelmistamme. Vaikka tiedän, että suurimmaksi osaksi kuitenkin ne ihan meidän tavallisesta arjesta kertovat jutut ovat niitä jotka kiinnostavat ja koskettavat yleensä parhaiten. Siitä olen kuitenkin iloinen, että satunnaisesta kritiikistä huolimatta olen uskaltanut ja kehdannut kirjoittaa dysgrafiastani huolimatta. Ymmärrän että jotakuta kirjoitusvirheet voivat häiritä, mutta toisaalta sitten toisena vaihtoehtona olisi se, ettei tätä blogia olisi ollenkaan.

Laadukkaiden aiheiden lisäksi paineita nykyisin tuottavat myös kuvat. Minulla on jo monta vuotta ollut suuri kynnys julkaista täällä kännykkäkuvia, mutta nykyään teen sitä lähes yhtä paljon kun blogin alkuaikoina. Etenkin nyt alkuvuoden rajun raskauspahoinvoinnin takia minulla on ollut kaksi vaihtehtoa, joko postaus kännykkäkuvalla tai ei postausta ollenkaan. Olen saanut aina paljon kehuja kuvistani ja kuvaamisesta onkin tullut bloggaamisen myötä minulle todella tärkeä itseilmaisun tapa. Välillä minulla on kuitenkin kausia kun ei vaan huvita kuvata yhtään ja joskus taas niin, etten vain muista kuvata. Lasten kasvaessa rajoitan myös kokoajan enemmän sitä mitä heistä kerron ja se taas heijastuu myös siihen kuvaamiseen. Kunnoitan myös sitä, jos lapset eivät halua että heitä jossain tilanteessa kuvataan. Haluaisin että blogini olisi täynnä toinen toistaan kauniimpia ja ammattimaisia kuvia, mutta toisaalta ei meidän elämäkään ole sellaista, ja haluan ehdottomasti että se aito elämä näkyy ja välittyy.

Blogien pinnallisuudesta on puhuttu paljon ja puhutaan edelleen. En itse tavallaan ymmärrä sitä, tai ainakaan sitä vuohotuksen ja pahastumisen määrää. Lasken itseni siihen elämänmakuiseen ja arkirealistiseen porukkaan joka näyttää myös ne tiskit pitkin pöytiä. Mutta ymmrrän myös hyvin sitä porukkaa joka näyttää, tekstien tai kuvien muodossa, vain pienen – sen pinnallisen osan itsestään. Se on ennenkaikkea tapa suojella itseä, sillä valitettavaa kyllä, mitä enemmän antaa itsestään sitä enemmän kritiikkiä myös saa. Uskon meidän kaikkien kuitenkin tietävän että luksuslaukut ja smoothiebowlit ovat vain pieni ripaus elämästä ja jokaisella meillä on ne villakoirat joskus sängyn alla tai murheita ja vastoinkäymisiä. Itse henkilökohtaisesti tykkään taas nähdä enemmän juuri sitä positiivista puolta. Niitä siivottuja olohuoneita ja kauniita aamupaloja. Sitä arjen kaaosta voi ihastella ihan omassa kodissakin.

Ja tämän postauksen pointti oli? En tiedä, tuntui vaan hyvältä purkaa välillä tällaisiakin tuntoja tänne. Kertoa vähän siitä mitä täällä taustalla välillä käydään läpi. Niin ja jakaa nämä äitienpäivänä kännykällä räpsäistyt kuvat matkalla autolle. Minkälaisia ajatuksia tämä teksti teissä herätti?