IKÄVÄ VANHAAN

29/04/2018

Olen aina ollut vähän sellainen, että muutos pelottaa ja pysyisin mielummin vaan vanhassa tutussa ja turvallisessa. Oli kyse sitten ratikkalinjojen muuttumisesta tai siitä kun elämä menee eteenpäin. Jo teini-ikäisenä katselin koulun jälkeen valokuva-albumeita ja kyynelehdin ikävää siihen kun olimme veljeni kanssa pieniä ja sekä vanhan kotimme keittön tapettia. Samaan aikaan on kuitenkin ihanaa, että elämä menee eteenpäin. Vaikka onkin haikeaa kun omat lapset kasvavat, kuitenkin yksi elämän hienoimmista asioista on nähdä kuinka he oppivat uutta ja menestyvät elmässsä. Enkä itsekään oikeasti jaksaisi kokoajan junnata vaan samassa.

Kun alkuvuodesta muutimme perheen kasvamisen vuoksi isompaan asuntoon, aloin jo monta viikkoa etukäteen tekemään luopumistyötä. Jos vain olisin voinut, olisin halunut pitää myös vanhan asunnon – vaikkei meillä edes olisi sille mitään käyttöä kun korkeitaan sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Kuitenkin siihen asuntoon liittyi niin paljon suuria tunteita. Olin rempannut sitä yksinänäni tuntikaupalla ja kaikinpuolin se vain oli aivan ihana koti.

Kun muuttopäivä oli koittanut ja kävimme viimeisen kerran tyhjässä asunnossa, ei se enää tuntunut kodilta. Pystyin huokaista helpotuksesta sen puolesta, etten jäisi ikävöimään vanhaa vaan hyvillä mielisin saisin tehdä uuden kodin uuteen yhteiseen paikkaamme.

Pitkään kuitenkin puhuin minun tai meidän kodistamme, kun tarkoitin vanhaa. Tunsin vanhaan asuntoomme muuttaneen uuden perheen ja kun näin instagramissa kuvia MINUN kodistani, sisällälläni myllersi aikamoinen tunteiden kirjo. Nopasti sain kuitenkin tunteeni kasattua, mutta onhan se outoa nähdä jonkun muun tekevän kodin paikkaan jossa vielä muutama kuukaisi aiemmin kuvittelin itse asuvani vuosikaudet.

Ja vaikka muutos välillä pelottaakin, onhan juurikin vaikka muuttaminen myös aika ihanaa. Saa aloittaa kaiken ikäänkuin puhtaalta pöydältä. Me tosin odottelemme vieläkin uuteen kotiimme kaappeja ja muita uusia säilytysrakaisuja, mikä tarkoittaa sitä, ettei kaikille tavaroille ole paikkoja siksi vielä 5kk muuton jälkeen osa niistä seisoo täällä pahvilaatikoissa. Ehkä juuri sen takia näinkin yksi yö unta vanhasta kodistamme ja aloin ikävöimään. Pian kuitenkin tajusin etten enää ikävöi vanhaa, vaan vanhan kodin selkeyttä. Vaaleita pintoja ja minimalistisuutta. Sitä kun kaikille tavaroille oli paikkansa.

Onneksi sellaiseen on mahdollissuus myös uudessa kodissamme, sitten aikanaan. Tiedän että jokus tätäkin, jopa näitä laatikoita, tulee ikävä.


MUN MAHA

18/04/2018

Vielä muutama viikko sitten olisin voinut kirjoittaa, ettei minua haittaa tai häiritse yhtään muiden ihmisten kommentointi vatsani koosta. Mutta viimeisten viikkojen aikana olen kuullut siitä niin paljon (ja niin ihmeellisiä) kommentteja, että pakko tästäkin asiasta on nyt vähän avautua.

Harva tuntuu ymmärtävän, että raskausvatsaa kommentoidessa kommentoidaan suoraan henkilön ulkonäköä. Siinä vaiheessa kun kommentointi muuttuu positiivisesta kauhisteluksi tai johonkin toiseen vertailemiseen, se ei ole enää ok. Minäkään en sano sinulle että, herranjestas – näytät ihan samalta kun minä viimeksi oksennustaudissa. Tai että, hiuksesi ovat yhtä ohuet kun kaverillani kun hän oli vakavasti sairaana. Miksi sitten olisi hyväksyttävää verrata vatsaani kaverisi vatsaan, joka oli juuri ennen synnytystä samankokoinen kun minulla nyt viidennellä kuulla?

Fun fact, vastassani on vauva, istukka ja lapsivettä – sen kuuluukin olla iso! Ja toinen hauska fakta, meistä jokainen on erilainen – myös raskaana ollessa. Suurin osa meistä tosiaan saa ison vatsan, toiset taas pienen, osa siltä väliltä. Jollain kohtu voi olla kallellaan eteenpäin, jollain taaksepäin. Usein, mitä enemmän raskauksia on takana, myös sitä paremmin vatsa näkyy. Jollain, kuten minulla, voi olla myös pientä vatsaa ihan ennestään – se ei katoa mihinkään raskauden myötä, vaan pysyy siinä kasvavan kohdun päällä.

Uskon että suurinta osaa näistä kauhistelevista kommenteista ei ole tarkoitettu pahalla, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun vatsani kokoa päivitellään anonyymisti keskustelupalstoilla saakka alkaa homma oikeasti olla totaalisen väärin.

Monille raskaana oleva nainen pyöreän vatsansa kanssa on kaunis, mutta ainakin itse tunnen itseni kaikkien vaivojeni kanssa suurimmaksi osaksi kaikeksi muuksi kuin hehkeäksi. Vaikka mahastani kyllä tykkäänkin ja sitä ylpeänä kannan. Kuitenkin kiloja kertyy huimaa tahtia ja vatsan lisäksi tässä leviää myös muutkin paikat. Siihen päälle vielä hormoonit, niin jokainen voi itse miettiä että miltä ulkonäkönsä kauhistelu tai vertailu johonkin pienempään tuntuu. Voin myös vain kuvitella, miten pahalta tuntuu arvostelevat kommentit silloin kun raskausvatsa on pieni tai lähes huomaamaton.

Joten voidaanko tässä(kin) asiassa pitää ne hölmöt mölyt mahassa, miettiä vähän ja olla sitten vaikka mielummin sanomatta mitään. Itseäni ei haittaa vatsan positiivinen tai hymyssäsuin kommentointi tai edes koskeminen – ainakaan tutuilta, päinvastoin, mutta kannattaa muistaa että joillekin tämäkin on liikaa. Ei siis ehkä ensimmäisenä kannata huudahtaa silmät pyöreänä että WOW ja tarttua mahaan kiinni, ellet varmasti tiedä että se on tulevalle äidille ok.

Kiitos kuvista Kaapo 8v <3


PASKA MUTSI SYÖ PAKASTEPIZZAA

7/04/2018

Kävin muutama päivä sitten katsomassa ennakkoon elokuvan Tully, joka kertoo realisestisesti äitiydestä ja ennenkaikkea siitä, miten raskasta se on. Elokuvassa oli kohtaus jossa syötiin pakastepizzaa, ja vaikka pizza kuvattiin siinä epäonnistuneen äidin valinnaksi, en ole pariin päivään pystynyt miettimään muuta kun pizzaa ja kuinka paljon sitä haluan.

Kun vihdoin eilen saimme poikien kanssa pidettyä pizza-illan, pystyin ajatellemaan myös muutakin, kuten mitä ajatuksia elokuva minussa herätti. Ja jätti herättämättä. En nimittäin saa minkäänlaista tarttumapintaa siihen, miten vaikeaksi, kamalaksi ja uuvuttavaksi vanhemmuus yleensä aina kuvataan.

Erityislapset, sairaudet, kuten synnytyksen jälkeinen masennus toki erikseen – niistä minulla ei ole kokemusta. Mutta kahden lapsen ja pian kolmen raskauden verran kuitenkin on. Eikä se ole mielestäni ollut kamalaa, päinvastoin. Äityiys on antanut itselleni ainakin ihan hirvesti iloa, onnea ja avannut aivan uudenlaisen maailman. On klisee, että vasta vanhemmaksi tullessaan sitä ikäänkuin ymmärtää elämän tarkoituksen, mutta minä ainakin allekirjoitan tämän.

Tottakai sitä sitä välillä on rankkaa ja univelka kasaantuu, mutta tämä voi tapahtua ihan myös ilmankin lapsia. Olen minäkin joskus turhautuneena heittänyt keskellä yötä tuttelit pitkin keittiön seiniä, mutta niin olen myös lapsettomana heittänyt eyelinerin kylppärin nurkkkaan, kun rajausten tekeminen ei onnistunut.

Minua ärsyttää se, miksi äidit usein kuvataan maitoa valuviksi, elämään kyllästyneiksi, puuroa tukassa, oksennusta ja vauvan kakkaa paidalla olevksi aivottomiksi zombeiksi, joille ei jää arjessa aikaa edes omille ajatuksilleen. Tämän vastakohtana näkee myös välillä kiiltonahkaisissa korkkareissa liitäviä uraohjuksia, joidenka lapset hoitaa joku muu. Mutta missä ovat kaikki tavalliset ja onnelliset äidit?

Missä ovat äidit joilla on toki kaikilla omat kipuilunsa vanhemmuuden suhteen, mutta jotka kuitenkin päivästä toiseen pääosin iloitsevat siitä että ovat äitejä. Äidit, jotka lasten lisäksi myös muistavat itsekin olevan olemassa – käyvät suihkussa, vaihtavat vaatteet eivätkä ole naama kokoajan rytyllä? Ehkä sellasesta ei sitten saa tehtyä tarpeeksi kiinnostavaa elokuvaa.

Vai muistanko minä vain väärin? Rämminkö minäkin suossa vuosikaudet pienten lasten kanssa? Olin aivan loppu ja halusin perua kaiken? En usko. Muistan kyllä myös sen että univelka kävi ajoittain liian suureksi ja oma pinna ei aina ihan riittänyt uhmaisten lasten kokeillessa rajojaan, mutta pääosin muistan myös sen miten ihanaa meillä oli. Miten syötävän suloisia pienet lapset olivat hassuine juttuineen ja miten mahtavaa oli seurata vierestä uusien taitojen kehittymistä. Miten hienoa oli näyttää heille maailmaa ja sen ihmeellisiä asioita. Muistan myös että pidin huolta itsestäni, otin välillä omaa aikaa, ostin uutta huulipunaa ja näin kavereita.

Ymmärän toki sen, että vaikkapa tämän Tully elokuva voi antaa jonkilaista vertaistukea hyvin hyvin vaikeassa elämäntilanteessa kamppailevalle vanhemmalle. Mutta en pidä siitä yhteen muottiin laittamisesta ja pelottelusta, että tällaista se elämä tulee sitten lasten kanssa olemaan. Kun ei se tule. Ja siihen voi vaikuttaa jo itsekin aika paljon omalla asenteellaan. Kuten vaikka sillä, että pakastepizza ei ole merkki paskasta vanhemmuudesta, vaan siitä että kiireisen viikon päätteeksi voi lastensa kanssa uppotua sylikkäin sohvalle katselemaan luontodokumentteja. Rauhassa, onnellisena ja läsnä.