Hektisen ja raskaan viikon sekä (jälleen) huonosti nukuttujen öiden jälkeen, tämä kaunis syysviikonloppu tuli todellakin tarpeeseen. Koko sana ruuhkavuodet tuntuu jo loppuunsa kulutetulta ja aiheuttaa itsessäni pelkkiä vilunväristyksiä. Ei kuitenkaan käy kieltäminen, että tässä elellään varmasti oman elämän kiireisintä ja stressaavinta vaihetta.

Vaikka isommat lapset ovat jo isoja ja omatoimisia, vie päivästä hirveän ison osan harrastuksiin ja koulumatkoihin liittyvä logistiikka, yhteydenpito opettajiin ja toisiin vanhempiin, puhumattakaan kaikenmaailman välikausikuorihanskojen ja uusien talvikenkien metsästämisestä. Siihen päälle täytettävät lomakkeet, päivän ruokien sekä välipalojen miettiminen sekä toteutus jonka jälkeen pitäisi vielä yrittää olla läsnäoleva vanhempi joka kyselee kuulumisia, auttaa läksyissä, tekee täi -ja hammaspesutarkistuksen, kasvattaa ja lukee iltasadun. Ainiin ja sitten olisi vielä tuo taapero, oma parisuhde, koti, työt ja oma elämä (no viimeisintä ei kyllä oikeasti nyt juuri ole).

Ja samaan aikaan isommatkin ovat oikeasti vielä aika pieniä. He tarvitsevat äitiä ja minä heitä. Joku voisi sanoa, että tuon ikäinen osaa ja pärjää jo monessa asiassa itsenäisesti – ja se on aivan totta, mutta mielestäni ei kuitenkaan vielä aina tarvitse.

Joka tapauksessa, oli ihana kun viikonloppu oli kiireettömyydessään ihan arjen vastakohta. Tai tuli meillä eilen vähän kiire veljeni synttäri-illalliselle, mutta siitäkin huolimatta että suunniteltua tekemistäkin oli molemmille päiville, tuntui kaikki ihanan rennolta – ja kivalta. Sillä, että unohdin kokonaan toisen lapsen lauantaisen harrastuksen ja päätin etukäteen edes olla yrittämättä tehdä jotain työjuttuja jossain välissä, saattoi olla osuutta asiaan.

Nämä syksyn upeat värit, aurinko ja hiusten pesun skippaminen pipon ansiosta olivat kuitenkin varmasti pääsyy kiireettömään viikonloppufiilikseen (ja eilinen dinneri kaikista rakkaimpien kanssa). Ruuhkavuodet tai ei, olen silti niin onnellinen noista kolmesta – vaikka välillä tuntuu pää räjähtävän (ja äidin perse repeävän – kuten isommat vitsillä sanovat jos meinaan hermostua).

Lasten ulkotakit ja housut saatu Polarn O Pyretiltä

Vähämpä tiesin (tai muistin). Sovin kaverin kanssa taaperotreffit keskustakirjasto Oodiin. Siellä on kiva pienten lasten leikkialue.

Ostin itselleni kahvin kaveria odotellessa ja istuin sohavalle leikkialueen viereen. Mielessäni oli nauttia kahvia lapseni rauhallisia leikkejä sivusta seuraten.

Todellisuus olikin sitten jotain aivan muuta. Askelmittariin tuli puolen tunnin aikana noin 8 175 askelta, keräsin kirjoja takaisin hyllyyn noin 137 kappaletta, selkäni valui hikeä samalla kun kimaltelevat hikikarpalot koristivat otsaani, kahvit läikkyivät kun säntäsin milloin mistäkin askelmalta ottamaan koppia lapsesta (hän nykyään siis myös juoksee ja kovaa) – silloin kun en pahoitellen yrittänyt saada häntä pois tunetemattomien ihmisten älypuhelimilta tai kenkävarkaista.

Taaperoelämä – en muistanut että se oli näin vauhdikasta.

Samalla kun esikoiseni juhli pyöreitä, oli minullakin myös toinen syy juhlaan – mielestäni täyttä kymppiä äitinä on myös erittäin aiheellista juhlistaa.

Olen tiennyt varmaan aina, että haluan nuorena äidiksi. Se ei ole ollut suvussani mikään kummallinen asia, sillä myös niin äiti kun äidinäitinikin ovat tulleet äideksi nuorella iällä.

Itselläni on ollut vahva tunne siitä, että elämässä ei tarvitse kaiken olla valmiina, ennen kun lapsi tulee. Elämä jatkuu myös sen jälkeen, eikä lapset ole este vaikkapa opiskelulle tai uran luomiselle.

Vanhemmaksi haluaminen tai haluamattomuus on jokaiselle henkilökohtainen asia, jota kukaan muu ei voi laittaa oikeaan tai väärään lokeroon. En siis sano, että äitiys on ainut ja oikea tapa, mutta juuri minulle se on aina tuntunut sellaiselta.

23-vuotiaana minusta tuli vihdoin äiti mikä tarkoittaa, että olen ollut lähes yhden kolmasosan elämästäni nyt äitinä. Äitiys on tuntunut alusta saakka kovin luonnolliselta. Äitinä en aina ole se perinteisin pullalla tuoksuva mamma, mutta äitinä voikin olla ihan omana itsenään.

Se onkin ollut itselleni tärkeä oivallus ja ehkä osaltaan tehnyt sen, miksi äitinä olo on itselleni niin ihanaa ja kivaa. Äitinä ei tarvitse änkeytyä tiettyyn muottiin – kun tekee miten sydän sanoo ja parhaalta tuntuu, ei voi mennä kovin vikaan.

Tottakai etenkin pikkulapsiaikana on ajoittain tuntunut siltä, että on uponnut vähän liian syvälle äitiyden syövereihein ja jopa kadottanut hetkeksi itsensä. Sekin on ihan ok kun sen hyväksyy ja enennkaikkea ymärtää, että pian sieltä taas noustaan. Viimeistään kun lapset kasvavat ja aikaa itselle ja omille ajatuksilleen alkaa taas löytymään.

Äitinä joutuu välillä kovan arvostelun, syyllistämisen ja kaiken maailman neuvojien armoille. Tässä kymmenen vuoden aikana on tullut kasvatettua onneksi hyvä teflonpinta kaikelle turhalle. Mutta nuorena äitinä saatoin ottaa hyvinkin raskaasti tuntemattomien ihmisten syyllistävät neuvot. Niitä kun saattoi sadella ihan kysymättä vaikkapa ratikkamatkalla.

Oma onneni oli myös se, että muutimme raskauden lopulla kivalle asuinalueelle jossa oli paljon lapsiperheitä, mutta se oli tarpeeksi lähellä myös omia juttuja. Muihin äiteihin tutustuessani huomasin, että itseni lisäksi olemassa on myös paljon muita äitejä, jotka tekevät oman näköistänsä arkeaan. Ja että lapsiin liittyvien asioiden lisäksi voi olla edelleen kiinnostunut myös omista jutuistaan, olematta huono vanhempi.

En oikein osaa sanoa, mikä äitiydessä olisi parasta. Äitinä olo on vaan kokonaisvaltaisesti paras juttu jonka tiedän. Muistelen joskus silloin äidiksi tullessani ajatelleeni, että se antoi minulle merkityksen elämään. Ei ihan mikään pikkujuttu siis.

Nyt voisin ajatella asian niin, että kun mielestäni tärkeintä elämässä on rakastaa ja olla onnellinen, niin itselleni äitiys on itselleni helppo ja luonnollinen tapa rakastaa, tulla rakastetuksi sekä myöskin jakaa sitä onnea puolin ja toisin.

Lapsen kaipuu oli omalla kohdallani niin voimakas, että se tuntui myös ihan fyysisenä kipuna. Samoin on käynyt myöhemmin, kun olen halunnut lapsia lisää. Se kaipuu ja halu äitiyteen on ihmeellinen alkuvoima, jolle ei voi sanoa vastaan.

En tiedä olisinko oppinut itsestäni ja elämästä näin paljon ilman äitinä oloa. Ehkä, mutta eri tavalla ainakin. Välillä olen miettinyt, mitä jos elämä olikin kuljettanut toisin, eikä asiat oliskaan menneet näin. Sen lisäksi, että sellaista on ihan turha ajatella on se ihan absurdia. Sillä näin asioiden kuuluukin juuri olla, minun kuuluu olla äiti ja se olisi varmasti tapahtunut jokatapauksessa.

Näitä vanhoja kuvia, joissa olen esikoiseni kanssa, kaivelin omasta facebookista ja blogista – ihania muistoja, muistan niin elävästi ihan jokaisen hetken. ps. haluan otsatukan takaisin!

Jatketaan vielä vähän synttäri -ja etenkin syntymäpäivälahjateemaa. Tällä kertaa elokuussa yksi täyttäneen tyttären.

Yksivuotiashan ei juurikaan lahjoja vielä tarvitse tai edes osaa kaivata, mutta minusta oli itse äitinä kiva ele sellainen antaa. Lahja ei tosin ollut mikä vaan kaupasta ostettu tavara, vaan vanhat hopearannerenkaani. Tämä oli juuri oika hetki ikäänkuin siirtää perintö eteenpäin, vaikka renkailla tuskin juurikaan rahallista arvoa on. Tunnearvoa sitäkin enemmän.

Olen saanut rannerenkaat aikoinaan omalta äidin äidiltäni. Ne ovat Balilta, jossa isoäiti matkusteli vuosikausia niin paljon, että sitä voi varmaankin sanoa lähes asumiseksi. Suomessa hän möi hienoja Balilaisia puisia koriste-esineitä, joita meiltäkin löytyi lapsuuden kodistamme paljon. Lopulta hän menikin naimisiin Balilaisen miehen kanssa ja he muuttivat yhdessä Australiaan kauppaa pitämään – reissaten Balille edelleen paljon.

Näiden rannerenkaiden, jollaisia siis perinteisesti jo usein vauvoille Balilla puetaan, lisäksi yksi hienompia tuliaisia noilta reissulta on Balilainen, hyvin koristeellinen kansallis/juhlapuku. Sitä minulla ei harmiksi ole enää tallessa, mutta onneksi nämä rannerenkaat ovat säilyneet muutoista (ja lapsuuden leikeistä) huolimatta mukana.

Lasten kokoiset rannerenkaat ovat jo elämää nähneet, mutta omasta mielestäni se tekee koruista vieläkin hienommat. Toki niitä voisi varmasti puhdistaa lisää, niistä näkee että niitä on pidetty paljon – ja myös leikitty. Ja paljon pitäminen on merkki siitä, että ne ovat olleet mieluisat ja rakkaat.

Myy onkin ollut aivan haltioissaan myös renkaista ja voi istua vaikka kuinka kauan paikallaan, vaan harjoitellen renkaiden pujoittamista ranteisiin ja nilkkoihinsa. Välillä ne ovat unohtuneet leikkeihin ja löytyneet myöhemmin jostain sohvantyynyn alta.

Vuoden parin päästä ne varmaankin pysyvät jo paremmin päällä, kun Myy muutenkin ymmärtää paremmin niiden tarkoituksen. Sama hänelle ristiäislahjaksi antamani vanhan medaljonkini kanssa.

Myyn paita ja oma mekkoni saatu Kaikolta

Minulta on muutamaan kertaa toivottu postausta siitä, miltä tuntuu aloittaa kaikki alusta, eli saada vauva kun isommat lapset ovat jo – no, isoja? Kun on jo päästy kuluttavien yöheräilyiden yli, lapset ovat omatoimisia ja itsellä on taas oma elämä. Miltä tuntuu kun se kaikki taas viedään? Ja ennenkaikkea, kannattaako siihen kakkavaipparumbaan ylipäätään ryhtyä enää uudestaan?

Lapsen saaminen on aina jännittävä ja jopa pelottava ajatus, halusi sitä kuinka paljon tahansa. Oli lapsia entuudestaan tai ei. Sanon itse aina, että täysin oikeaa ja täydellistä aikaa tai hetkeä lapsen saamiselle tulee tuskin koskaan. Koska se jännittää, sitä myös helposti löytää omasta elämäntilanteestaan aina jotain syitä, jotka ovat lapsen saamista vastaan. Edelleenkin, vaikka kuinka paljon lasta haluaisikin.

Olen myös sitä mieltä, että mitä vanhempana lapsen saa, sitä vaikeampaa se on. Silloin on jo niin selvät sävelet omasta elämästä ja on tottunut tietynlaiseen elämäntyyliin, että muutos on pelottavan suuri. Toki sitten taas nuorempana tuntuu, että koko maailma odottaa, pitäisi elää ja kokea, eikä silloin halua sitoutua liiaksi. Ja sitähän se vanhemmuus juuri on, sitoutumista. Oman kokemuksen mukaan kuitenkin, sitten kun se (pelottava) päätös on tehty ja lapsi on siinä, ei sitä muuta haluakaan kun sitoutua siihen, ihan täysillä.

Ikäeroa vanhimman ja nuorimman lapseni välissä on yhdeksän vuotta. Miehelläni, jolla myös on etuudestaan lapsi, ikäero on huimat 14 vuotta. Olen itse saanut lapseni ollessani 23, 25 ja 32 vuotias. Jokaista lasta olen halunnut jo etukäteen ihan järjettömän paljon, mutta viimeisimmän kohdalla olen pelännyt ja epäröinyt eniten.

Pelkäsin juuri eniten siksi, että tiesin millaista vauvan saaminen on. Miten se muuttaa kaiken, parisuhteen, ysstävyyssuhteet, perhedynamiikan, minut – kaiken. Samalla myös tiesin, miten paljon kaikkea ihanaa siitä seuraa, joten päätimme olla rohkeita.

Millaista se sitten on käytönnössä ollut? No, tottakai univelka tuntuu paljon kuormittavammalta kun kymmenen vuotta sitten. Kahden lapsen jälkeen luulisi, että kolmannen kanssa sitä on paljon itsevarmempi – mutta samat epävarmuuden tuntemukset ne puskivat tälläkin kertaa. Toisaalta, nyt sitä pystyy paremmin ja varmemmalla otteella tekemään monet ratkaisut juuri niinkuin itse tuntuu parhaalta, eikä noudattaa orjallisesti vaikkapa neuvolan välillä vanhanaikaisia ohjeita.

Kerroinkin aiemmin kesällä yhdessä postauksessa, että ennen kun tapasin mieheni olin lähes viisi vuotta yksin. Tai siis, joka toinen viikko yksin ja joka toinen viikko kolmisin lasteni kanssa. Siinä ajassa ehti muodostua aika paljon kaikenlaisia omia juttuja ja tapoja, mutta ennenkaikkea siitä tuli normi. Että oma elämäni oli juuri sellaista.

Sitten viiden vuoden jälkeen kaikki muuttui yhtäkkiä ihan kertaheitolla. Ihan kaikki. Enää ei ollutkaan vain meitä kolmea, vaan porukkaan tuli lisää sekä uusi aikuinen että uusi isompi lapsi. Muutettiin uuteen kotiin, uuteen kaupunginosaan ja vuoden päästä syntyi vielä vauva. Joka toinen viikko meitä onkin nyt kolme ja joka toinen viikko kuusi.

Että jo vauvaa ennen meillä muuttui muutenkin kaikki ja sitten vielä ”vähän” lisää. Muutos meni mielestäni kaikkien kohdalla kuitenkin ihan hyvin, vaikka välillä onkin absurdia ajatella, että reilu kaksi vuotta sitten elin vielä ihan täysin eri elämää.

Tottakai arki ja elämä olisi helpompaa ja seesteisempää jos perheessä olisi lapsina vain omatoimiset koululaiset ja joka toinen viikko vain kaksi aikuista. Kuitenkaan mikään seesteisyys maailmassa ei voisi korvata sitä isoveljien onnea ja ylpeyttä, kun he saavat nähdä pikkusiskonsa kehittyvän ja oppivan uusia taitoja. Mitkään pitkään nukutut viikonloppuaamut eivät korvaisi sitä rakkauden määrää, mitä uusi perheenjäsen saa ja antaa.

Monet sanovat, että lapset kannattaa ”hankkia” kaikki samaan syssyyn, samoilla univeloilla. Ja onhan se käytännöllisempääkin, kun kaikki vauvantarvikkeetkin löytyvät jo valmiiksi kotoa ja omat hormonit ovat valmiiksi vielä sekaisin. Monet myös sanovat, että siinä se kaksi menee samassa kun yksi ja niin edelleen. Tässä kohtaa olen kyllä vahvasti eri mieltä.

Koen kyllä, että lasten saaminen pienellä ikäerolla oli ainakin henkisesti helpompaa itselleni, kun nyt vähän isommalla ikäerolla. Sitä kun ehti saamaan oman elämän takaisin ja yhtäkkiä sitä onkin taas ihan kiinni ja toisen armoilla pikkuvauvapyörityksessä. Mutta jopa sen oman vapauden menetys ei ole tuntunut niin vaikealta, kun se, ettei parisuhteelle ole jäänyt jurikaan aikaa. Se on ollut itselleni varmaan vaikein juttu tällä kertaa.

Toisaalta on ollut ihanaa, kun on saanut olla rauhassa vauvan kanssa isompien ollessa koulussa – vähän kun saisi uudestaa esikoisen. Ja miten sitten taas isommat sisarukset ovat voineet alusta saakka myös osallistua vauvanhoitoon. Nykyään vauvan voi jättää heidän hoitonnsa vaikkapa suihkun ajaksi tai lähettää pojat kauppaan pitkän kauppalistan kanssa. Paljon siis myös hyvää, vaikka aikamoista sirkusta tuntuu monet päivät olevankin.

Lisäksi, nyt kun omakohtasesti on saanut kokea sen kaikkien toitottaman ”aika menee niin nopeasti, nauti nyt kun ovat vielä pieniä”-mantran, sitä myös tietää, että kohta tuo vauva on jo iso koululainen ja menee omia menojaan. Sitten meilläkin on taas aikaa tehdä enemmän omia aikuisten juttujamme. Tätä aikaa tulee vielä useat kerrat ikävä.

Eli vastaus kysymykseen, miltä tuntuu aloittaa kaikki alusta: Hullulta, pelottavalta, mutta aivan ihanalta.