KUUSIVUOTIAANA

11/10/2017

Isona minusta tulee taiteilija.
Lempiharrastukseni on askartelu ja piirtäminen.
Lempibändini on Hevisaurus!
Suosikkiaine eskarissa on  ruututehtävät, joissa piirretään mallista.
Näitä kieliä osaan puhua: suomea, ranskaa, englantia.
Kivointa maailmassa on olla sisällä kun on kylmä.
Kaikkien inhottavinta maailmassa on no tietty kun tahdotaan joku uus peli ja sit saadaankin joku ihan toinen.
On kivaa olla lapsi koska saa aina juhlia synttäritä ja saa lahjoja.
Aikuiset ovat ihan sika hulluja, sillä kun ne sanoo välillä ihan eri asioita mitä ne tekee.
Isoveli on tosi kiva kun se huoltehtii musta.
Kuusivuotiaana on kivaa kun voi näyttää kahdella kädellä iän.
Pikkuveljenä olen meidän perheen lemmikki.
Lempiohjelmani on Ninjago.
Säästän rahaa että voin ostaa pleikka nelosen.
Kerään legoja.
Lempiruokani on kalapuikot ja ranut ja herneet ja perunamuussi ja broccoli ja valkosipuli ja sipuli.
Ihmisiä on olemassa koska että olisi elämää ja hapelle olisi käyttöä.
Talvella haluan tehdä lumiukon ja lumisotaa.
Kesällä haluan vain keinua ja piirtää – talvesta.
Haluaisin nyt syödä jäden.
Toivon Joulupukilta Mindcraft-jutun jossa on Steve ja sen kaveri ja vedenalainen pyramiidi ja kaksi vartijaa.
Matkustaisin mieluiten Espanjaan.
Siellä uisin meressä, kattoisin kuolleita meduusoja rannalla ja pelaisin pleikalla.
Haluaisin että että Marsiin voisi matkustaa viikonloppureissulle ja että sen voisi yhdistää maapalloon ja että sinne voisi mennä ilman happea.
Unelmien syntymäpäiväni olisi semmonen missä saa syödä 30 kakkua ja nakinsyöntikilpailut ja ja hirvee kasa kolikkoja, joku zinziljoonaa.
Terveisiet blogin lukijoille: heiiii blogin lukijat, mulla heiluu jo hammas ja mä oon jo kuus!


KESKIKESÄLLÄ KESÄSAARESSA

25/06/2017

Juhannuksena ollaan:

– Käyty nälkäkiukkuisina Citymarketissa
– Syöty lounasta McDonaldsissa
– Heitetty talviturkki meressä
– Kerrottu satuja laiturilla
– Pelastettu etanoita
– Syöty raparperia suoraan puskasta
– Vihdottu saunassa
– Käyty uusperheenkasvatuskeskustelu
– Juotu aamukahvia auringossa
– Syötetty lampaita
– Katsottu leffoja
– Grillattu
– Tehty kokko grilliin
– Käyty jäätelöllä kyläkaupalla
– Pelattu muistipeliä
– Leikitty pihalla
– Nukuttu myöhään
– Piirretty ja väritetty
– Tehty kukkaseppele
– Otettu rennosti

Mitäs te teitte?


HUONON ÄIDIN TUNNUSTUKSET

16/03/2017

Tiedättekö, vihaan leikkimistä. Tykkään lasteni kanssa hengailusta, matkustamisesta, ravintolassa käymisestä, ulkoilusta, juttelusta, lukemisesta, uimisesta, piirtämisestä, leffojen katselusta… Mutta lastenhuoneen lattialla lelujen liikuttelu saa minut tuskastumaan hetkessä. En ole ikinä ollut leikkijä, eivätkä lapsetkaan ole oikeastaan ikinä pyytäneet minua leikkimään.

Eilen tuli kuitenkin tällainen tilanne eteen. Elvis oli vähän hiilenä, sillä hän olisi halunnut pelata pädillä ja minä yritin epätoivoissani keksiä hänelle jotain muuta tekemistä ennen kun räjähtää. Peliaika on nimittäin aiheena sellainen, joka saa meillä tunteet helposti kuumenemaan. Ennen kun huomasinkaan, olin itse ehdottanut junaradan rakentamista. Taisin olla tosi epätoivoinen.

Siinä sitä sitten oltiin. Aluksi sain vähän huijattua, räpsin kuvia kun pojat rakentelivat, välillä yritin vähän osallistua antamalla ”ohjeita”.  Välissä räpläsin vähän kännykkää.

”Äiti, sä lupasit leikkiä”. Pistos rinnassa, istun alas lattialle. Räplään kännykkää. ”Ai okei, sä vaan huijasit että leikit”. Isompi pistos. Alan kasaamaan junaa. Keskittyminen herpaantuu puolen minutin jälkeen. Meinaan taas avata puhelimen, mutta saan ryhdistäydyttyä. Lähinnä katselen kun pojat leikkivät, mutta yritän olla hengessä mukana. Heti kun laitan junani raiteille se jyrätään. Turhauttaa, yritän silti hymyillä ja esittää että just kiva leikki. Olen varma, että Facebookissa on hetkessä tapahtunut jotain todella suurta ja mullistavaa. Katson vaan ihan vähän puhelinta. Tunnen lasten tuomitsevat ja pettyneet katseet, enää he eivät edes viitsi sanoa mitään. Laitan puhelimen TAAAS pois. Olenpas huono tässä, ajattelen. Nyt aijon leikkiä tosissani. Lähden mukaan riehumiseen ja rikkomiseen ja murjaisen jopa pieru-vitsin. Lapset nauravat sydämiensä kyllyydestä. Okei, tämä toimii. Jatkan sekoilua ja hassuttelua (vesinokkaeläin oli käynyt kakkimassa radalle ja juna suistui suoraan mutaan) vielä hetken. Eiköhän tämä ollut tässä.

Jään vielä hetkeksi lattialle istumaan. Katson kännykkää. Elvis kiipeää syliini. ”Äiti toi oli tosi kivaa”. Siis mikä? ”Kun leikit meidän kanssa”. Tässä vaiheessa sisälläni myllertää ja pahasti. Apua, olenpas ollut huono äiti, jos noinkin pieni leikkiminen sai lapset noin onnellisiksi.

Inhoan edelleen leikkimistä, mutta mietin, että pitäisikö silti yrittää sitä vähän useammin. Toisaalta, olen kyllä läsnä sitten paljon paremmin muissa tilanteissa. En halua kuitenkaan antaa lapsille sellaista kuvaa, etten tykkäisi heidän kanssaan leikkimisestä. Ja kun olen selvästi aika huono esittämään, niin ehkä parempi sitten olla tekemättä sitä? Jos väkinäisen kymmenen minutin leikkimisen sijasta luen mielummin vaikka tunnin, niin onko se silloin muka huono? Ei mielestäni.

Jos jotain kohta kahdeksan vuoden äitiyden aikana olen oppinut, niin sen, että me vanhemmat olemme aika hyviä syyllistymään. Me kyllä me aina keksimme jonkin asian, josta syyllistää itseämme. Oli kyse sitten lapsen harrastuksista, ajankäytöstä, ruoasta, säännöistä – mistä vaan, niin aina sieltä löytyy joku juttu mistä läksyttää itseään ja potea huonoa omaatuntoa.

Myönnän siis, että vihaan leikkimistä ja olen siinä ihan huono. Sen sijaan olen mitä mahtavinta piknikseuraa, iloinen uimakaveri, viihdyttävä laatikkopyöräkuski, ihan paras satujen lukija, hyvä tekemään temppuratoja enkä ikinä kieltäydy katuliiduilla piirtämisestä. Aika kiva äiti siis. Missäs te olette hyviä?

Mainion vaatteet, Boblesit ja Brion lelut saatu