Raskausaikana meillä vanhemmilla oli pikainen keskustelu siitä, annetaanko vauvalle tutti vai ei. Kummallakaan meillä ei ollut kovin vahvaa mielipidettä suuntaan tai toiseen, tiedettiin tutin haitat ja hyödyt. Keskustelussa ei taidettu päästä mihinkään päätökseen, taidettiin sopia että katsotaan sitten.

Edellisten lasten kanssa minulla on aika neutraalit, mutta enemmän positiiviset, kokemukset tutista. Molemmat saivat tutin muutaman viikon ikäisenä, se helpotti itkuja ja unille käymistä, eikä siitä vieroittaminen yksivuotispäivän aikoihin ollut ollenkaan hankalaa. Niin lyhyellä tutin käytöllä ei pitäisi myöskään olla vaikutusta lapsen puheen kehitykseen tai purentaan – mitkä taitavatkin olla ne yleisimmät syyt josta tuttia moititaan.

Tämän kolmannen kanssa halusin toimia samoin kun aiemminkin, eli tutti minun puolestani käyttöön, mutta vasta sitten kun imetys sujuu. Se ei kuitenkaan vielä yli kuukauden jälkeenkään onnistunut. Vauvan ollessa viisi-kuusiviikkoinen  yöt olivat muuttuneet entistä levottomimmiksi. Vauva ähelsi ja örisi yöt läpensä. Ei huolinut tissiä, ei pulloa, ei nukkunut muttei ollut oikein hereilläkään. Minä sen sijaan en muuta halunnut kun nukkua.

Yhtenä yönä vauvan taas äheltäessään, ties kuinka monetta tuntia, törkkäsin hänelle tutin suuhun. Vauva alkoi imemään tuttia, rauhoittui ja nukahti välittömästi. Hänellä oli ilmeisesti vaan niin kova imemisentarve (kuten vauvoilla on), mutta koska hän muuten oli kylläinen, ei rinta kelvannut sitä tyydyttämään.

Imetyksen kanssa meillä edelleen oli tuolloin omat haasteensa, enkä tiedä oliko tutin ottaminen mukaan sen kannata järkevää, mutta toisaalta en itse koe että tuttilla oli enää siihtä kohti merkitystä tai tekemistä sen kanssa. Tämänkin jälkeen kun rinta oli aina se jota silloin aina ensimmäiseksi vauvalle tarjottiin.

En tosiaan ole mikään tuttifanaatikko tai puolestapuhuja, mutta oman kokemukseni mukaan tutti voi olla myös tosi hyvä juttu jos vauva sen ”haluaa”. Minusta on vähän hassu vasta-argumentti tuttiin se, että kyllä sitä ennen vanhaankin ilman tuttia pärjättiin. No kun itseaisassa ei pärjätty. Olen lukenut, että ennen tuttien keksimistä vauvoille annettiin esimerkiksi nahanpala imettäväksi.

Ihan ongelmaton tutti ei kuitenkaan meilläkään ole. Vauva rauhoittuu tutin kanssa helposti ja nukahtaa usein se suussa ihan itsekseen sänkyyn. Mutta jos (ja kun) tutti putoaa vauva suusta ja vauva havahtuu syvästä unestaan, joudumme laittamaan sen hänelle takaisin suuhun. Eihän se iso homma ole ja silmätkin ummessa se yleensä onnistuu, mutta oma unikin katkeaa kuitenkin siihen. Joudun myös välillä ihan tietoisesti muistuttamaan itselleni, ettei vauvan jokaiseen pieneen parahdukseen kannata tuttia tarjota. Se ei ole mikään tulppa jolla vauvan saa hiljaiseksi. Vaikka se usein niin toimiikin.

Vauva opettelee ja yrittää jo kovasti laittamaan tuttia itse suuhunsa. Kun se ei onnistu imee hän nyrkkejä ja sormiaan. Imemisen tarve on siis kova. Ajattelinkin niin, että mieluummin annan hänelle tutin ja vieroitan siitä, kun että hän on peukalo suussa vielä koulussakin. Siitä on nimittäin vähän vaikeampi sitten vieroittaa.

Ja siis ovathan noi Bibsin tutit ihan tosi ihanan näköisiä ja värisiä! 😀 Vauvan tutit ja paita saatu Mini Aislingista.

Enpä olisi uskonut, että kirjoitan väsymyksestä tänne näinkin paljon, koska aihe on minusta vähän… no, väsynyt. Ihan tarkoituskella pyrin välttämään blogissa sellaista turhaa valitusta, mutta tällä hetkellä väsymys on niin iso osa arkea, että tuntuu hölmältä olla puhumatta siitä. Ja ehkä tosiaan aiheesta voi myös kirjoittaa ilman, että se kuulostaa liian negatiiviselta valitukselta.

Minua on itseasiassa oikeastaan koko äitinäoloaikani jopa ärsyttänyt tapa, jolla vanhemmuutta usein kuvataan. Että miten rankkaa se on, miten vauva huutaa kellon ympäri eikä vanhemmat saa nukutuksi. Äiti uhriutuu, isä pakenee töihin, kahvia menee, silmäpussit kasvavat ja Prismasta kotiin kannetaan naama mutrulla tarjousvaippoja räntäsateessa. Kirjoittelinkin samasta aiheesta alkuvuodesta. Toki perheitä ja tilanteita on erilaisia, ja vaikeita aikoja varmasti ihan kaikilla, mutta harmittaa vain se iäinikuinen mielikuva siitä tukka pystyssä olevasta kotiäidistä joka elämä on vaan niin rankkaa ja lähestulkoon pilalla.

Toisaalta, kirjoitan tätä postausta tokaa päivää tukka ihan pystyssä, kahvin ja päikkäreiden voimalla. Mutta ehkä se oma ärsytys tulee juuri siitä, että vanhemmuudesta näytetään ja kerrotaan yleensä vain ne ääripäät – ja yleisesti se paskempi pää. Valvotut yöt ja kakkavaipat. Kun oikeasti se vanhempana olo on pääosin tosi kivaa ja ihanaa. Mutta sellaisestahan puhuminen olisi varmaan ihan tylsää.

Ei sitä kuitenkaan varmaan turhaan sanota, että vauvavuosi on se rankin. Ja juuri nyt ainakin me vanhemmat olemme väsyneempiä kuin koskaan. Itse en kyllä muista että vauvavuosi olisi ollut edellisten lasten kanssa mitenkään erityisen rankka, verrattuna vaikka tokaan vuoteen, mutta rehellisyyden nimissä en kyllä muista niistä vuosista edes kauheasti mitään. Kai se on joku evoluution muovaama mekanismi, jotta niitä lapsia tehtäisiin aina vaan lisää. Saa nähdä millä mielin ollaan vaikka vuoden tai parin päästä, tällä hetkellä kalenterissa on varattu aika kierukan laittoon ja jotain tuo mieskin unenpöppöröisenä puhui piuhojen katkaisusta 😀 Ja silti puolustan niitä vanhemmuuden hyviä puolia.

Miksi me sitten olemme niin väsyneitä? Itse aloin ainakin nukkumaan huonosti jo raskausaikana. Pikkuhiljaa en enää pystynytkään nukahtamaan minne vaan ja missään vaan, jonka lisäksi minusta tuli myös herkkäuninen. Nykyäänkin herään joka ikiseen oven avaukseen, valokatkaisijan napsautukseen, jopa peiton kahinaan. Puhumattakaan siitä kun naapurit tekevät seinän takana aamupalasmoothieta tai alakerrassa olevan päiväkodin lapset pukevat rapussa kuravaatteita. Uutena ongelmana minulle on tullut myös se, etten saa unta. En vaikka olisin kuinka väsynyt tahansa.

Liekö tämäkin kaikki jotain meidän dna:han aikojen alussa kirjattua, kun avutonta vastasyntynyttä on pitänyt suojella yötä päivää pedoilta ja saalistajilta olemalla kokoajan valppaana. Tai sitten yksinkertaisesti unirytmi on vaan on peseellään, johon silloin tällöin nukutut päikkärit ja litratolkulla ryystetyt kahvit eivät ainakaan auta.

Meidän vauva ei myöskään nuku kauhean hyvin. Tai siis nukkuu juuri niin kun pikkuvauvan ”kuuluukin”, eli herää syömään yleensä 2-4 kertaa yössä. Ja yöksi lasken sen ajan mitä itse yleensä yritän nukkua, eli noin 00-07. Syömisten lisäksi useamman kerran yössä hän ähisee pudonnutta tuttia, jota sitten puoli -tai täysin nukuksissa yritän silmät kiinni hänen suuhunsa tähdätä. Viime yönä yritin ainakin muutamasti vahingossa tunkea sitä ensin hänen korvaansa. Aloin myös työntämään tuttia aamulla vauvan suuhun herätyskellon alkaessa soimaan.

Väsymykseen vaikuttaa ehdottoman varmasti myös ikä. Nuorena jaksaa paremmin, niin se vaan on. Me olemme molemmat olleet kaksikymppisiä viimeksi lapsia saadessamme. Tuskin silloin hyviä yö-unia edes osasi arvostaa samalla tavalla kun nyt.

Nyt kun vauva alkaa lähentelemään jo kolmen kuukauden ikää ja imetyskin taitaa olla virallisesti loppunut, olisi kiva lähteä viettämään iltaa kavereiden kanssa vähän pidemmän kaavan mukaan. Samaan aikaan koko ajatus tuntuu aivan järjettömältä. Olisi aivan totaalisen hullua valvoa vapaaehtoisesti yömyöhään saatika olla missään edes vähän krapulantapaisessa tässä väsymystilassa.

Totaalisesta väsymystilasta huolimatta en edelleenkään sanoisi että lasten saaminen ja vanhemmuus olisi liian rankkaa. Olen joskus kuullut joidenkin jopa haudanneet lapsihaaveet vain sen pelossa. Se tuntuu surulliselta. Joillain vauvat alkavat heti nukkumaan kellon ympäri, joillain se vie vähän kauemmin, mutta vuosi pari menee heittämällä vähän rikkonaisemmilla unilla. Viimeistään sitten jälkikäteen katsottuna.

Synnyttäneen äidin univajetta helpottavat myös hormonit (ja mahdollisesti myös puolisoa, sillä heilläkin ne tutkitusti muuttuvat raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen). En nyt muista tarkkaan miten (ja olen liian väsynyt googlaamaan), mutta lyhyistä unista huolimatta unen laatu on näiden hormonien ansiosta normaalia laadukkaampaa ja syvään univaiheeseen pääsee normaalia nopeammin. Lisäksi äidin älykkyysosamäärä tutkitusti laskee väliaikaisesti, joten se etten pysty aina muodostamaan kokonaisia lauseita tai saa ylipäätään mitään sanoja päähäni ei oikeastaan haittaa, sillä en edes tajua asiaa.

Toki univaje ja väsymys jättää jälkensä, mutta luotan siihen että ainakin nämä silmäpussit vähän palautuvat joskus. Nimittäin jos yhden yön aikana voi vanhentua naamasta kymmenen vuotta, on sen pakko toimia toisinkin päin, onhan?