Kymmenen räpsyä viikon varrelta. Ihanaa tavallista arkea. Kalapuikkoja, metsälenkkejä ja iltpesuja. Parasta.

Ps. Blogini on ehdolla Indiedays Awardseissa Lifie-kategoriassa. Käykää ihmeessä antamassa äänenne! Voitte samalla osallistua gaalalippujen sekä tavaralahjakorttien arvontaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Viikonloppuna vietettiin poikien synttäreitä. Koska molempien syntymäpäivät ovat alle kuukauden päästä toisistaa, ollaankin alusta saakka vietetty niitä sitten yhtäaikaa. Tänä vuonna oltiin oikein tehokkaita ja järkättiin vielä samana päivänä bileet ensin päiväkoti -ja eskarikavereille ja sitten vielä lähisuvulle ja parille kaverille. Olipahan aika hulinaa täysi päivä, mutta samalla kiva että yksi päivä ja se oli siinä.

Molemmat pojat saivat kutsua synttöreilleen yhteensä kymmen parasta kaveriaan. Koska juhlat pidettiin tällä kertaa kotonamme, oli tuo määrä aika maksimi. Ei siinä muuten mitään, mutta se metakka mikä heistä lähti! Jotenkin myös ihan käsittämätöntä miten noihin pikkumasuihin mahtui niin paljon karkkia, donitseja ja popparia. Suolaiset, kurkkuleivät ja pinaatti-feta pannari, eivät sitten taas ollenkaan.

Mitä tulee piirros -ja muihin supersankarihahmoihin, olen tässä asiassa aikamoisen tiukkapipo. Suoraan sanottua inhoan kaikkia niiden ympärille tehtyjä teemajuhlia. Olen kauhea, tiedän. Mutta vaikka spidermansynttärit olisivatkin tosi päheät, ei pojat oikeastaan ikinä ole sellaisia toivoneet. Vähän niinkuin vaatteissakin, he tietävät että ostan korkeintaan sarjishahmoin koristeltuja kalsareita. Heille on synttäriteemaa tärkeämpää sitten vaikuttaa tarjoiluihin ja niiden valitsemiseen sekä yhdessä tekemiseen.

Kuten jo aiemmin kerroin, en todellakaan ole mikään jauhopeukalo vaan jätän leipomiset mieluiten muille. Kaveribileissä kakkuna olikin Kaapon ja minun huikea taidonnäytte, jäätelökakkulinna. Vähän onneton, mutta lasten mielestä superhieno. Iltapäiväksi sitten väkersin valmispohjista kuitenkin myös Kaapon toivoman jalkapallokenttäkakun. Osaan minä sentään täytteet ihan hyvin valita ja laittaa…

Elviksen oikea juhlapäivä on vielä sunnuntaina, sitten voidaan taas taputella nämä synttärimeiningin vuodeksi. Onhan se kätevää että meillä kaikilla, myös poikien isällä, on synttärit kuukauden sisään – mutta sitten taas toisaalta, ehtii tässä aina tulla tällainen pieni synttäriähky. Lapsille syntymäpäivät ovat kuitenkin niin hurjan tärkeät, että mielellään niitä sen takia juhlistaa useampaankin otteeseen.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

”Muista että sinun arkesi on toisen lapsuus” – Tämä lause sai minut jokin aika sitten pysähtymään. En muista mistä sen luin, mutta itseasiassa se pysäytti aika kunnolla ja antoi paljon aihetta miettiä asioita. Sitä että onko sieltä päiväkodilta muka aika niin kiire juosta kauppaan ja kotiin, olisiko meillä sittenkin aikaa jäädä tonkimaan ihmeellisyyksiä kuralammikosta? Onko minun pakko selata facebookkia, instaa ja sähköposteja nyt, vai voisinko tehdä sen vasta kun lapset ovat menneet nukkumaan? Onko minun pakko osallistua kaverin synttäribileisiin ja viedä lapset hoitoon, vai voisimmeko me sittenkin tehdä itse yhdessä pitsaa ja pitää leffaillan kotona?

Some vie nykyään ihan hirveästi aikaamme ja vaikka en tahtoisi, niin välillä minun on pakko tehdä töitä silloin kun lapset ovat kotona. Netflix toimii välillä lastenhoitajana. Ei siitä ole turha ottaa huonoa-omaatuntoa, mutta jos tilanne on tämä jatkuvasti on ehkä aika muistuttaa tuo lause mieleen. Vaikka omilla lapsillamme on asiat ihan hurjan hyvin, on uusia leluja, vaatteita, pelejä, harrastuksia, karkkipäivää ja vaikka mitä – tärkein asia kuitenkin, mitä voimme heille antaa on läsnäolo. Sitä ei voi ostaa millään.

Mä olen välillä ihan mahdoton puhelimeni kanssa, tuntuu että se kasvanut käteen kiinni. Mikään siellä ei kuitenkaan ole niin tärkeää, että ajan, jonka voisi viettää lasten kanssa, viettääkin siellä. Tai vastaa jatkuvasti vastaa että ihan kohta. Toki kaikki tarvitsevat hengähdystaukoja ja omaa aikaa, mutta nyt olen ottanut asiakaseni sen, että kun ollaan yhdessä niin ollaan sitä ihan oikeasti.  En halua että pojille jää lapsuusmuistoksi se, että äitillä oli aina kiire tai että se oli kokoajan netissä. Nyt olenkin yrittää entistä enemmän tiedostamaan omaa käyttäytymistäni. Hullua että arki todella on mennyt siihen, että joudun muistuttamaan itselleni että miksi niitä lapsia on tehty ja minkälaisen lapsuuden haluan heille tarjota. Mutta mielummin nyt, kun kymmenen vuoden päästä.

Myös tämänhetkinen pakolaistilanne ja sydäntä raastavat kuvat sodan jaloista pakenevista perheistä ja lapsista on saanut halaamaan vähän kauemmin ja tiukemmin omia lapsia. Eikä noista omista aikuisten menoista kieltäytyminenkään ole tuntunut pahalta. Itseasiassa päinvastoin. Ja siihen kännykkämyyteenkin tottuu tosi nopeasti. Tässä nimittäin myös ainoat kuvat meidän viime viikonlopun kylpyläreissulta. On kumma miten sitä ehtii tehdä niin paljon enemmän, kun sitä facebookkia ei vilkaisekkaan vartin välein. Ehtii vaikka polskutella yhdessä neljä tuntia, käydä syömässä, lukea kirjan ja katsoa leffan alusta loppuun.

Pienenä muistutuksena siis muillekkin, äläkää kiirehtikö jos ei ole pakko ja olkaa läsnä, muulla ei ole väliä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Ollaan poikien isän kanssa asuttu erillään jo reippaasti yli pari vuotta. Ja kaikki on mennyt hienosti. Meillä on yhteishuoltajuus, mutta poikien virallinen osoite on siis täällä minun luonani. Ekat kaksi vuotta pojat olivat aina jomman kumman luona menojen mukaan. Minun luonani ehkä ihan pikkaisen enemmän. Järjestely kuitenkin toimi hienosti, sillä meillä molemmilla on hyvin epäsäännölliset menot. On ollut onni ettei välillämme ole suurempaa kitkaa ja että molemmat ovat halukkaita joustamaan ja auttamaan tarvittaessa.

Keväällä kuitenkin päätimme aloitaa vuoroviikot. Rehellisesti, olin itse aluksi sitä vähän vastaan. Edellinen jörjestely toimi mielestäni hyvin enkä nähnyt syytä vaihtaa tuttua ja turvallista tapaa. Poikien isä oli sitä kuitenkin jo pidemmän aikaa pyytänyt, joten lupasin testata. Viikko-viikko kuulosti silti mielestäni jotenkin liialta. Mietin että pojat ovat vielä liian nuoria olemaan erossa toisesta vanhemmastaan niin kauan, samoin minä heistä. Myönnän, että mietin myös omaa jaksamistani. Samaan aikaan pojat aloittivit päiväkodissa tekemään myös kokonaista viikkoa, kolmen päivän sijasta – joten viikkorytmityksenkin takia tämä järjestely kuitenkin tuntui fiksummalta.

Muutamaa poikkeusta ja Espanjan matkaamme lukuunottamatta järjestely onkin toiminut sovitun mukaisesti. Kiva että tarvittaessa voidaan silti joustaa. Minun mielenrauhani vuoksi sovimme aloittavamme pehmeällä laskulla, viisi päivää – viisi päivää systeemillä. Ja se on ollut hyvä. Mutta nyt tässä viime viikkoina itseasiassa se viikkokin on välillä tullut täyteen. Aikamoista on ollut sitten myös melkein viikko ilman lapsia. Vaikka ollaan me toki puhelimessa puhuttu ja nopeasti nähtykkin sinä aikana.

Yhteishuoltajuus ja asumiskuviot siis rullaavat hyvin. Mutta entäs kun vanhempina on välillä ehkä hieman hajamieliset tyypit… Tai kun lasten hoitopaikat ovat nykyään eri paikoissa. No, ketään ei onneksi ole (vielä, kop kop) unohdettu hoidosta hakea. Mutta tavarat ovat jatkuvasti hukassa ja väärässä paikassa. Ei esimerkiksi paljoa hyödytä jos lapsella on kolmet kumpparit, jos niistä yhdetkään eivät ole päiväkodilla tai siellä kodissa missä pitäisi. Kuten tänään. Ja näitähän sattuu, eikä ne onneksi ole vaarallisia. Mutta kahden kodin väliä seilatessa saa useasti roudata kassin jos toisenkin tavaraa, vaikka perjaatteessa molempien luona samat tavarat olisivatkin. Mutta esimerkisi harrastusväleineitä on ihan älytön ostaa tuplamäärä. Etenkin jos ne silti unohtuvat. Ei sentään asuta vaikkapa eri paikkakunnilla, onneksi!

On siis onni että olemme sulassa sovussa saaneet kaikki asiat sovittua ja hoidettua. Jos jotkut unohtuneet kumpparit tai sadetakki on suurin murheemme, niin voi sanoa että aika hyvin menee. Lapsethan ovat alusta alkaen sopeutuneet tähän systeemin tosi hyvin. Sen puolesta ei onneksi ole myöskään mitään huolta.

Vuoden päästä alkava koulu kuitenkin on alkanut vähän mietityttämään. Isän koti on niin suurten ristysten että ratikkamatkankin päässä tulevasta koulusta. Kaapo ei varmasti pariin ekaan vuoteen voi sinne yksin luota kulkea. Yksi vaihtoehto olisi koulukyyti. Mutta kun pojat eivät voi asua virallisesti kun vain yhdessä osoitteessa, ei sekään onnistu. Viime aikoina mediassa on huomioni kiinnittynyt useasti tähän aiheeseen. Kahdessa kodissa asuminen yleistyy jatkuvasti, mutta lainsäädäntö ei silti tunnista tätä. Ruotisissa aiheessa ollaan puhuttu jo pitkään ja ilmeiesti tähän olisi nyt tulossa muutos. Suurella mielenkiinnolla jään odottomaan lisää uutisia aiheesta.

Mitäs te olette mieltä aiheesta, pitäisikö systeemiä muuttaa niin, että kahdessa kodissa asuvat lapset voisivat asua molemmissa virallisesti? Onko muille asia ollut ajankohtainen tai miten muilla mahdolliset yhteis -tai yksinhuoltajuudet ja tapaamiset ja niiden sopimiset ovat menneet? Ja olisiko antaa konkreettisia vinkkejä tähän vuoroviikoin puolen omaisuuden liikkuteluun?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Olen viime viikkoina kuullut useammalta ihmiseltä, että pojat eivät näytä yhtään veljeksiltä. Ja olen ollut ihan ihmeissäni, miten niin!? Hehän ovat kun paita ja peppu! Mutta tosiaan, Kaapo kyllä näyttää enemmän isältään ja Elvis sitten on taas kun kopio minusta pienenä. Ja ovathan he luonteeltakin ihan erilaisia.

Molempien poikien luonteet ovat tulleet mielestäni jo tosi varhaisessa vaiheessa esiin. Kaaposta jotenkin vain aisti, että hän on rauhallinen ja herkkä luonne. Elviksen pippurisen luonteen sain taas todeta jo ensimmäisenä päivänä synnytyssairaalassa. Toki tasoja tulee kokoajan lisää ja elämäkin hieman muokkaa persoonaa, mutta nämä ovat ne vahvimmat piirteet – jotka ovat näkyneet ihan vauvasta saakka.

On jännä miten useasti sisarukset ovat niin erilaisia. Vaikka nämäkin kaksi ovat viettäneet lähes koko ikänsä toisensa seurassa 24/7, ei persoonat ole kuitenkaan muokkautuneet samanlaisiksi. Oikeastaan uskon että se on jonkinlainen luonnon oma juttu, sisarusten on oltava erilaisa jotta he saisivat mahdollisimman paljon huomiota vanhemmiltaan. Kuulostaako tämä teistä yhtään järkevältä? Sillä jos sisarukset olisivat kovin samanlaisia, heitä myös helposti alkaisi huomiomaan yhtenä – ei yksilöinä. Olen huomannut nimittäin saman myös viiden pikkuveljeni kanssa. Toki meissä on samojakin piirteiltä ja kiinnostuksen kohteista, mutta jokainen on selkeästi ihan eri luonteinen. Mutta näitä samoja luonteenpiirteitä näkee kyllä sitten taas omissa lapsissa.

Siinä missä Kaapo arvostaa rauhallisia juttu tai lukutuokioita kainalossa, Elviksestä on taas parasta kun huomiota saa vanhemmalta yhdessä pelleilemällä ja riehumalla. Sitten taas kuitenkin Kaapo on se enemmän liikunnalisempi, kun Elvis taas tykkää piirtää ja näperrellä.

Kaikesta huolimatta nämä pojat on mitä mainioin tiimi. Kuten sanoin, paita ja peppu. Kahden vuoden ikäero ei ole ainakaan toistaiseksi haitannut menoa. He tekevät kaiken yhdessä ja selvästi nauttivat toisensa seurasta. Veljestä saa tukea ja turvaa, vaikka päivittäin he myös kinastelevatkin. Mutta nekin kinat tuntuvat vaan hitsaavan tätä parivaljakkoa enemmän yhteen. Pojat myös tunnistavat toisistaan hyvin tuntemukset. He huomaavat heti kun toisella on joku vialla. Tietävät milloin kannattaa ottaa etäisyyttä tai milloin sitten taas rutistaa tiukemmin. Näiden kahden touhuja seuraten sydän pakahtuu päivittäin.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.