Istuttiin muutama ilta sitten sohvalla ja yhtäkkiä tajusin – mehän ollaan oltu yhdessä neljä vuotta! Neljään vuoteen on mahtunut paljon, mutta kyllä sanoisin silti, että eniten mahtui ensimmäiseen puoleen vuoteen. Toukokuussa alettiin tapailemaan ja seurustelemaan, kesäkuussa päätettiin mennä naimisiin, heinäkuussa meidän vihittiin maistraatissa, elokuussa pidettiin hääjuhlat ja kirkkosiunaus, joulukuussa tein positiivien raskaustestin ja tammikuussa muutettiin virallisesti yhteen uuteen kotiin.

Mutta kuten sanottu, on neljäänkin vuoteen mahtunut vaikka mitä, vaikkei ne mitään ihan näin elämää mullistavia muutoksia olekaan olleet. Kuten kaikissa parisuhteissa, välillä on ollut ihanaa ja välillä taas haastavampaa. Niinä haastavinakin hetkinä olen edelleen ollut yhtä iloinen siitä, että tehtiin kaikki normien vastaisesti, eikä niin miten yleisesti ottaen ”kuuluisi tehdä”. Oli ihanaa mennä naimisiin aika sekopäisen vastarakastuneena.

Mulle yksi iso oivallus onkin elämässä ollut se, että elää sitä itselleen, niinkun itsestä parhaalle tuntuu ja haluaa. Ei niin miten olettaa muiden haluavan. Onhan se joskus jopa pelottavaa, mutta eipähän tule kiikkustuolissa kaduttua ainakaan tekemättömiä asioita <3

Nämä kuvat on meidän ekoilta yhteisiltä viikoilta, en voi uskoa että siitä on jo näin kauan!

Ai vitsit olen kaivannut paljon kaksinkeskistä aikuisten aikaa. Tuntuu, että arkena sitä on tosi vaikea ottaa, kun myös se ihan oma aika on niin kortilla. Iltaisin, lasten mentyä nukkumaan sitä jaksaa juuri ja juuri ripustaa pyykit kuivumaan ja sitten on valmis itsekin nukkumaan. Olen jo pitkään haaveillut kerran viikossa tapahtuvasta, edes parin tunnin treffi-illasta, mutta kenellä sellainen muka oikeasti onnistuu? Meillä ei ainakaan.

Siksi tämä pikkuinen pyrähdys kaksistaan, kokonaan pois kotiympyröistä teki tosi hyvää. Välillä olisi ihanaa viettää aikaa kaksin (ja yksin) myös kotona, mutta nyt tämä miniloma oli ehdottomasti paras päätös tähän väliin, onhan täällä himassa ehditty luuhata. Marraskuun aurinko helli kun me vaelsimme hiljaisilla Hangon rannoilla ja metsiköissä. Ah, oli niin ihanaa ja rentouttavaa.

Pieni keski-ikävaroitus kieltämättä leijui usein ilmassa, esimerkiksi silloin kun ajoimme varta vasten katsomaan erästä vanhaa tammea ja googlailimme sen historiaa, tai kun kiipesimme kalliolle laskemaan joutsenia ja juomaan termarista teetä. Ihanaa se oli silti. Kuten myös takkatuli ja iltapäiväpunaviini ulkoilun päätteeksi.

Muutama viikko sitten kävelin heräilevän kaupungin halki vieressäni ihminen joka oli jotain muuta, kun kukaan aikoihin. Jotain niin paljon enemmän. Ihminen joka sai minut tuntemaan suurta onnea ja kauneutta. Joka sai tuntemaan itseni maailman ihanimmaksi ja jolle haluaisin olla vähintään yhtä ihana. Sinä aamuna ymmärsin, miksi olen ollut neljä vuotta ja viisi kuukautta yksin. Koska aiemmin kenenkään muun kanssa ei ole tuntunut siltä. Niin oikealta, niin vahvasti. Tiesin aina, ettei yhtään vähempään kannata tyytyä, enkä tyytynyt. Tuona aamuna aika pysähtyi, oikeastaan koko maailmani pysähtyi. Kaikki oli niin selvää ja sain sen tunteen, jota olin koko tämän ajan odottanut tulevaksi. Ja vähän enemmänkin.

Myöhemmin aloin kuitenkin järkeilemään. Osaanko, pystynkö, mitä tämä nyt on ja mihin tämä johtaa? Toisena päivänä annoin vaan mennä satasella ja seuraavana taas painoin jarrua. En halunnut, että homma menee liian vakavaksi, ja olin helpottunut kun sovimme, että antaa kaiken mennä vain omalla painollaan. Molempien tunteet kuitenkin voimistuivat ja vietimme kaiken mahdollisen ajan yhdessä. Kun olimme erillään tunsin ikävää, mutta silti jostain syystä pyristelin vastaan. En oikein tiennyt miksi. Vaiheilin ja lopulta jopa satutin häntä pahasti. Oli tosi lähellä, että melkein pilasin koko jutun.

Mutta samalla kun melkein menetin tämän ihmisen, kaikki tunteet ja ajatukseni selkenivät. Tajusin, että kaikki se epävarmuus olikin johtunut omista pelostani. Menettämisen pelosta. Olin pyristellyt vastaan, jotten saisi siipeeni niin pahasti. Olisin halunnut hypätä täysillä mukaan, mutta minua oli pelottanut ja jännittänyt, että se kaikki ihana loppuu juuri kun olen kiintynyt liikaa.  Alitajuisesti ajattelin kai, että jos homma ei mene liian vakavaksi ei toisen menettäminenkään tunnu niin pahalta.

Elämää ei voi hirveästi suunnitella, tai koskaan tietää miten se menee. Joten ihan turha sitä on myöskään alkaa pelkäämään mahdollisia epäonnistumisia jo etukäteen. Etenkin jos vierelläsi on ihminen joka saa sydämesi pakahtumaan, joka avaa maailman sinulle ihan uudella tavalla, jota ikävöit niin että fyysisesti sattuu, jonka silmissä näkyy koko universumi ja jonka kanssa yksinkertaisesti vain haluat olla. Silloin pitää vaan antaa mennä.

Joten tässä sitä nyt ollaan. Sydänsilmäemojina hölmö hymy korvissa. Se aiemmin mainitsemani ei liian vakava rakkausjuttu on ihan rehellinen rakkausjuttu. Juttu, jonka tekisi mieli vain vaalia itsellään, mutta silti samaan aikaan kailottaa koko maailmalle. Tämä teksti on kai jotain siltä väliltä. Minulla on rakkausjuttu ja se on just nyt maailman paras juttu.

– kertoo jos sinulla on ruokaa hampaiden välissä
– jaksaa kuunella
– sanoo suoraan jos olet ärsyttävä
– potkii persuksille aina kun tarvitset sitä
– kannustaa, tsemppaa ja iloitsee puolestasi
– ei jätä sinua yksin
– voi olla kanssasi ihan vain hiljaa ilman kiusaantumista
– kertoo salaisuuksia
– tulee esinliinaksi jatkoille, vaikka kuinka väsyneenä
– lainaa sukkiaan
– ei katoa, vaikka olisittekin pitkään pitämättä yhteyttä
– on ollut mukanasi hulluimmissa kommelluksissa
– on se jolle kerrot hyvät ja huonot uutiset ensimmäisenä
– pyytää käytännön opastusta kuukupin käyttössä
– antaa anteeksi
– pyytää anteeksi
– tarjoaa viiniä
– haukkuu kanssasi tyhmää poikaa joka teki ihnottavasti
– sokeroi bikinirajasi
– antaa hassuja lahjoja
– nauraa tyhmille vitseillesi
– naurattaa tyhmillä vitseillään
– ei häpeile kertoa noloimmistakaan vaivoistaan
– kunnioittaa mielipiteitäsi
– tuo ruokaa kun olet kipeä
– on oma itsensä

Olen päivittäin ihan todella onnellinen ihanista ystävistäni, joita on paljon erilaisia. Mukana kulkee vanhoja lapsuudenystäviä kun hiljattain aikuisiälläkin matkaan mukaan tarttuneita kamuja – ja kaikkea siltä väliltä. Sellaisia joiden kanssa pidetään yheyttä päivittäin, toisia nähdään ehkä kerran vuodessa. Kiitollinen olen heistä jokaisesta. En aina ole se helpoin ystävä, mutta ehkä juuri siksi arvostankin ystäviäni sitäkin enemmän ♡

Vähän krapula, kiva ja hassu tunne vatsanpohjassa, hymy herkässä, kauhea ikävä lapsia, kiire brunssille.