Toteutettu yhteistyössä Intohimo creates kanssa

Vauvan ollessa parin viikon ikäinen, saavuimme eräänä aurinkoisena loppukevään aamuna Intohimo createvsin, eli Pinjan kotistudioon vanhaan Herttoniemeen.

Olin jo raskausaikana miettinyt monesti, että tahtoisin jonkun ikuistavan muistoja minusta ja meistä kameralle. Kun sitten yhtenä päivänä sattumalta törmäsin Intohimocreatevs -tiliin, tunsin, että tässä on se kuvaaja joka olisi meille se oikea!
Tykästyin Pinjan raikkaaseen, rentoon ja aidon luonnolliseen tyyliin. Kun sitten juteltiin, hän kertoikin tärkeiksi arvoikseen muun muassa inhimillisyyden ja autenttisuuden. Tuntui hyvältä ryhtyä suunnittelemaan ainutlaatuisen elämänvaiheen kuvaamista ihmisen kanssa joka tuntui rauhalliselta, luotettavalta ja läsnäolevalta.

Olen ollut melko paljon kuvattavana ja silti se on aina vähän jännittävää, etenkin uuden ihmisen kanssa. Ekaa kertaa lähdin myös kuvattavaksi jonkun toisen kotiin, joka onneksi tekikin tilanteesta rennon. Intiimisti toisen ihmisen omassa kodissa sitä pääsi jotenkin helposti samalle taajuudelle ja tuli nopeasti tuttu ja turvallinen olo. Kertoo jo paljon, että ensi kertaa toisen tavatessa halaaminen tuntuu täysin luonnolliselta.

Kuvausaamu kotistudiolla oli ihanan kiireetön ja rauhallinen. Pinja otti aluksi vauvan hoiviinsa, nukutti ja kuvasi vain häntä. Itsekin kahden äitinä, hän osasi hyvin ja varmoin, mutta hellin ottein käsitellä vauvaa. Oli hauska vasta myöhemmin nähdä, millaisia kuvia hän oli vauvasta ottanut. Sillä aikaa sain nimittäin itse henkäistä toisessa huoneessa, valmistautua kuvaukseen sekä ihan vain istua alas ja olla kaksin isomman lapsen kanssa.

Sitten kuvattiin meitä kolmea, välillä vaihdeltiin vaatteita tai otettiin välipalaa. Arvostan kiireettömyyttä ja rentoutta etenkin lasten kanssa. Kun lapset tarvitsivat taukoa kuvaamisesta, sitä otettiin.

Kotistudion lisäksi Pinja kuvaa ulkona eri miljöössä sekä asiakkaiden omissa kodeissa. Sekin on ihanan kuuloinen vaihtoehto. Olisi kiva kutsua Pinja joskus vielä meillekin taltioimaan arkisempaakin menoa ja ihan koko perhettä. Kuvaukset suunnitellaankin aina yksilöllisesti ja niissä panostetaan yhteyteen, kohtaamisiin, aitoon olemiseen ja rentouteen. Me saimme omiin kuviimme yhdistettyä ihanasti toivomani kukkateeman, lisäksi pyysin osan olevan sellaisia kuvia, jossa etenkään isomman lapsen kasvot eivät tunnistettavasti näy, jolloin kuvia on kivempi jakaa myös julkisesti. Tämä toive toteutui tosi kivasti.

Vastasyntyneiden lisäksi Pinja kuvaa perheitä, odottajia, synnytyksiä kotona ja sairaalassa, boudoir -sekä brändikuvia. Kesän perhe/odotus tai boudoirkuvaukset miljöössä tai vastasyntyneen kuvauksiin studiolla, tai perheen omassa kotona on vielä muutamia vapaita aikoja vielä kesäkuukausille!

Ennen kuvauksia viestittelimme ja muutamaa päivää aiemmin soitettiin vielä kuvauspuhelu. Oli tärkeää tutustua niin jo vähän etukäteen, sekä käydä läpi etukäteen millaisia odotuksia tai toiveita on ja miten kaikki tulee sujumaan. Pinja lähetti myös kirjallisen valmistautumisinfon, mikä oli tosi hyödyllinen. Juuri vauvan saaneena pää ei ihan aina toimi tai kaikkea voi muistaa tai ottaa huomioon, joten oli kätevää kun kaikki info ja vinkit hyviin kuviin löytyivät samasta paikasta.

Kuvista tuli ihania ja saimme niitä paljon! Musta onkin mahtavaa, että kuvauksista saa koko kuvagallerian käyttöönsä ja on itse valita sieltä juuri ne omannäköiset ja itseään eniten miellyttävät kuvat. Tykkäsin myös, että kuvia ei oltu editoitu liikaa, vaan ne olivat ihanan luonnollisia ja oikean sävyisiä. Olen niin onnellinen, että käytiin vastasyntyneen kuvauksissa, vaikka oma olo ei ollutkaan tuolloin mikään hehkein. Vauva on kasvanut ja muuttunut tuosta niin nopeasti ja paljon, joten ihana oli saada tuo aika taltioitua.

Jos siis kiireetön kuvaus sekä ainutlaatuiset muistot ja nauruntäyteiset hetket kesäillassa, muistot odotusajasta, tärkeät kohtaamiset tai oman perheen kanssa vietetyt hetket rantahiekalla olisi ihana saada talteen laita viestiä Pinjalle ja kysy vapaita aikoja sähköpostitse: intohimocreates@gmail.com tai Instagram viestillä.Kuvamuistojen lisäksi itse kuvaus oikean ja ammattitaitoisen ihmisen kanssa on ihana ja perhettä yhdistävä kokemus. Kuvaus on myös ihana aineeton lahja, jota voi mielestäni pyytää vaikka isovanhemmilta nimiäislahjaksi.

Meidän kokemus oli siis ihana ja jos olet itse miettinyt kuvattavaksi menoa, niin tämä on merkkiksi – do it! Et tule katumaan!

Olen ihan unohtanut päivitellä tänne blogiin. Elämä onkin viimeisen kuuden viikon aikana pyörinyt aikalailla yhden pikkuisen asian ympärillä, eli vauvan! Kaikki on mennyt tosi hyvin ja kivasti, vaikka toki rankkaakin on ollut. Yölliset heräilyt ja imetyksen hankaluudet ovat verottaneet, mutta muuten elo on lähtenyt rullaamaan neljän äitinä oikein ihanasti ja (ajoittain) leppoisastikin.

Synnytys oli jälleen hyvä kokemus, kaikki meni tosi hyvin ja tällä kertaa nopeastikin. Ehkäpä kirjoittelen siitä vielä vähän enemmän tännekin. Instagramin kohokohdista synnytys 4.0 voi kuitenkin saada jo aika hyvän käsityksen, miten kaikki meni.

Aika ihan pienen vastasyntyneen mytyn kanssa menee (tai meni) hurjan nopeaan. Alle kahdessa kuukaudessa vauva on kasvanut ja kehittynyt jo ihan omaksi persoonaksi. Olemme saaneet ihailla jo hänenen hymyjään ja eilen (ja viime yönä…) hän nauroi ekaa kertaa ääneen! Vaikka olo on jatkuvasti vähän haikea, siksi että hän kasvaa niin vauhdilla, ovat tällaiset uudet kehitysvaiheet samalla aivan parasta.

Mutta ehkä myös siksi olisi itsellekin kiva kirjoitella ekojen viikkojen tapahtumia ja mietteitä ylös, etteivät ne unohdu. Eli lisää vauvajuttuja toivottavasti tulossa pian!

Näissä kuvissa olen raskauslaskurin mukaan ollut 222 päivää raskaana. Koska päivät sujahtavat kokoajan entistä huimpempaa vauhtia eteenpäin, on päiviä on karttunut tuosta jo taas rutkasti lisää. En ole ihan varma, missä vaiheessa voi alkaa sanoa olevansa viimeisillään raskaana, mutta varmaan joskus näillä main?

On edelleen vaikea käytännössä ymmärtää sitä, että ensi kuussa meillä on vauva. Minusta tulee äiti neljännelle lapselleni. Olen paljon miettinyt aikaa vastasyntyneen kanssa, mutta vähitellen alan ymmärtämään, että se on vasta ihan pieni osa tulevasta. Meidän kaikkien elämä muuttuu ja mullistuu.

Ennen raskaaksi tuloa olin miettinyt, että jos vielä joskus saan vauvan, otan siitä ajasta kaiken irti ihan täysillä. Nautin, käyn raskausjan hiernnoissa, urheilen, valmistaudun perinpohjaisesti synnytykseen, teen kasapäin raskaussisältöä someen ja otatatan itsestäni ja vastasta paljon ihania kuvia muistoksi. Harmittaa jo valmiiksi, miten vähän niitä kuvia onkaan.

Synnytystä odotan edelleen ihan luottavaisin mielin. Aiempi innostus ja odotus on tosin muuttunut osittain vähän haikeudeksikin. Synnytys tai kipu ei pelota, toivon toki että kaikki menee hyvin. Kehoni on tehnyt tämän ennenkin, kaksi viimeisintä alatiesynnytystäni menivät saman kaavan mukaan ja uskallan luottaa, että niin menee tämäkin.

Viimeinen vuosi on ollut itselleni ja perheelleni raskas ja täynnä toinen toisena jälkeen tulevia haasteita ja surua. Tästä raskaudesta pääsin nauttimaan ja iloitsemaan kunnolla vasta puolen välin jälkeen. Ehkä myös siksi tuntuu, että tämä aika raskaana on mennyt hurjaa vauhtia. Kaikesta pahoinvoinnista, kolotuksista ja kivuista sekä muista epämiellyttävistä raskausoireista huolimatta on ollut ihanaa olla raskaana.

Rakastan kasvavaa vatsaa, rakastan tuntea ja nähdä vauvan liikkeet. Ja se sellainen huolenpito on huomiointi, jota raskaana ollessa saa, on minusta liikuttavaa. Tunnen itseni raskaana vain ihanaksi, eikä sillä ole itselleni väliä kuinka isoksi tai kömpelöksi kasvan.  Sekin on vain herttaista. On myös ihana ajatus, että nuorimmaisinkin tulee varmasti muistamaan välähdyksiä tältä ajalta, kun pikkusisarus oli vatsassani.

Neljä lasta tuntui aluksi ajatuksena välillä paljolta, mutta toisaalta, ei sitten kuitenkaan. Ei ainakaan yhtään liialta, etenkään enää. Joitain käytännön haasteita ehkä joskus tulee, kun emme vaikka mahdu enää yhdessä tavalliseen autoon, mutta sellaista on mielestäni turha murehtia etukäteen. Ratkaistaan ne tilanteet sitten kun ja jos ne tulevat vastaan. Eihän minulla ole edes ajokorttia (vaikka kovat oli suunnitelmat kyllä sellainenKIN raskausaikana hankkia).

Viimeiset raskausviikot menevät uutta kotia kuntoon laittaessa. Suuret suunnitelmat oli muunmuassa myös leipoa ja tehdä ruokaa pakkanen täyteen. Hahaha! Mutta koska meillä on muuton jäljiltä vielä vaikka ja mitä tekemättä ja kaikki vauvan tavarahankinnat ja järjestelyt tekemättä, niin laitan energiani nyt niihin. Viimeiset viikot olisi ihana myös vain olla. Rytmittää päivät uimahallissa käymiseen ja ottaa tosi chillisti. Chillisti yritän tosin nytkin jo ottaa, mutta se ei ole hyvä näiden kotijuttujen aikaansaamisen kannalta.

Hartain toiveeni on, että kaikki menisi nyt smoothisti loppua kohden, omassa elämässä ei sattuisi enää mitään uutta ja jännittävää ja että vauva syntyisi mahdollisimman lähellä laskettua aikaa, ei siis kauheasti ennen. Niin ja että saisin vielä jossain välissä niitä ihania raskauskuvia muistoksi.

Piti kirjoittaa postaus ylläolevalla otsikolla jo vuoden alussa, kun päätimme pistää kuopuksen päiväkotikuviot uusiksi. Sitten tulikin yllättäen lisää uusia kuvioita ja hups – melkein viisi kuukautta vierähti niin, etten päivittänyt blogia ollenkaan. Kahdentoista vuoden blogihistoriani aikana, en ole tainnut koskaan pitää kahta viikkoa pidempää taukoa täältä. Eli moi vaan pitkästä aikaa!

En melkein muistanut mistä painikkeesta uutta postausta aloitetaan kirjoittamaan, saatikka keksinyt mistä nyt piiiitkän kirjoitustauon jälkeen edes aloittaisin. Aloitetaan siis vaikka ihan alusta, siitä mistä alunperinkin piti, eli päiväkodin vaihtamisesta.

Olen puhunut ja kirjoittanut päiväkotien huonosta tilanteesta useasti jo ennen kun oma lapsemme edes aloitti päivähoidon. Sen enempää yksityiskohtiin menemättä, mekin saimme omin nahoin kokea, millaista hoito on kun henkilökuntaa ei vaan ole tarpeeksi ja ne jotka siellä vielä sinnittelevät, työskentelevät äärirajoilla. Niin moni tärkeä ja itsestäänselväkin asia meni päivästä toiseen pieleen, eikä meillä ollut muuta mahdollisuutta kun etsiä uusi päiväkoti.

Meillä kävi tuuri ja lähellämme olevasta yksityisestä päiväkodista järjestyi nopeasti paikka. Ehdimme käydä siellä tutustumassa juuri ennen joulua ja vuodenvaihteessa iskeneen koronan jälkeen sitten heti aloittamaan. Olimme itseasiassa miettineet alusta saakka tätä päiväkotia, mutta sen korkeiden kuukausimaksujen (julkisen puolen hintoihin verraten) ja suppeiden aukioloaikojen vuoksi päädyimme hakemaan vuosi sitten hoitopaikkaa muualta.

Päiväkodin vaihtaminen tuntui meistä aika suurelta jutulta ja sopeutuminen täysin erilaiseen paikkaan hyvin erilaisine käytäntöineen jännitti. Olin mukana pehmeässä laskussa lähes koko ensimmäisen viikon, mikä oli ihanaa, sillä pääsin kunnolla näkemään millainen uusi paikka oli, sekä tutustumaan niin henkilökuntaan että ryhmän lapsiinkin. Hoitopaikan vaihdon myötä perheeseemme tuli kaivattua turvaa, rauhaa ja seesteisyyttä. Olemme päivä päivältä tyytyväisempiä päätökseen, vaikkakin vain 8,5 tuntia päivässä auki oleva ja koko kesän suljettu päiväkoti tuo taas uudenlaiset haasteensa arkeen.

Paikkaa hakiessa emme kuitenkaan nähneet tätä niin kovaksi ongelmaksi. Teinhän minä kotona töitä ja työni yksityisyrittäjänä on hyvin joustavaa – minä voisin siis olla hyvin päävastuussa hoitoon viemisistä ja ennenkaikkea hakemisista. Pitkiin kesälomiin olin jo tottunut isompien lasten kanssa. No problem siis, paitsi että….

Viikko ennen päiväkodin aloitusta sain puhelun – minulle tarjottiin kokopäiväistä työtä! Puhelu ei tullut ihan puskista, olimme käyneet asiasta aiemmin syksyllä jo keskustelua, mutta oli se silti aika yllätys. Tunsin yrityksen entuudestaan melko hyvin, ihannoin sen arvoja ja meinkejä ja alakin oli sellainen, mikä on aina kiinnostanut ja josta tahtoisin oppia lisää. Viiden päivän ankaran pähkäilyn ja keskustelujen jälkeen allekirjoitimme työsopimuksen. Tästä sitten vasta alkoikin ihan uudet kuviot ja syy, miksi blogikin jäi itsellenikin vähän yllätykseksi tauolle.

Niin ihanaa, innostavaa ja inspiroivaa kun uusi työ ja sen aloittaminen olikaan, oli se samalla ihan hurjan uuvuttavaa. Olin ”käynyt töissä” viimeksi vuonna 2009, jonka lisäksi halu näyttää heti kykyni ja osaamiseni oli suuri. Pelkästään uudenlaiseen rytmiin opettelu, uusien ihmisten tapaaminen ja sosiaalinen kanssakäyminen veivät ihan mehut. Vaikka homma oli tuttua, oli lähes kaikki kuitenkin ihan uutta. Puhumattakaan siitä, että elimme pimeää ja raakaa vuodenaikaa. Olin työpäivien jälkeen aina ihan rättipoikkipuhki.

Nyt reilun neljän kuukauden jälkeen voisi sanoa, että elo alkaa tasoittua. Alan päästä kiinni uudenlaiseen rytmiin ja tapaan työskennellä sekä löytää juuri sen oman tapani tehdä uutta hommaani. Saan kokoajan lisää itseluottamusta kun näen niin omaani, että koko tiimin ja työyhteisömme yhdessä tekemää tulosta.

Heti kun viikonloppuna nappaamani flunssa hellittää, tavoitteena olisi saatua ympättyä myös sali & uintihommat pitkän tauon jälkeen takaisin päiviin. Tuntuu, että nyt töiden ja kodin ulkopuoliselle elämälle alkaa taas olla energiaa. Nelisen kuukautta siinä totutellessa siis meni.  Muutama viikko sitten aloin taas myös miettimään myös bloggaamisen jatkamista. Tuntuu, että nyt on hyvä hetki taas jatkaa.

Meni varmaan pari kuukautta, kun en edes muistanut koko blogia. Oli myös ihana huomata, että poissaollessani täällä oli kuitenkin ollut elämää ja osa jo ihmettelikin, minne olin kadonnut. Tuntuu tosi kivalta olla takaisin, vaikka postaustahti varmasti pysyy melko malttillisena jatkossakin.

Ja jottei elo kävisi tasoittumiskaudenakaan aikana tylsäksi, niin uusia kuviota on tulossa vielä lisää. Me muutamme! Emme tosin vielä milloin, sillä uutta kotia ei ole vielä löytynyt. Asunnon etsintä käy kuitenkin tällä hetkellä kuumana, mikä on kieltämättä nyt enemmän stressaavaa kun innostavaa. Sormet ja varpaat ristissä että pian tärppäisi ja että syksyllä oltaisiin jo uudessa ihanassa kodissa viettämässä tavallisen tasaista arkea, ilman suuria uusia mullistuksia.

Kun puoli Helsinkiä sairastaa nyt samaan aikaan, ei liene mikään shokkiuutinen, että korona iski lähes kahden vuoden väistelyn jälkeen myös minuun. Vaikka sairastaminen oli odotettavissa ja oireiden alkaessa arvasin heti mistä on kyse, oli olo vähän absurdi, kun kotitestiin piirtyi heti selvästi kaksi viivaa.

Vetäydyin eristyksiin lastenhuoneeseen, jonka alakerrossängyssä on ollut hauskan leirikoulumaista nukkua. Muuten tauti ei ole ollut kovin hauska, vaikka sairastinkin sen melko lievänä ja ensimmäisen päivän lämpöä lukuunottamatta kuumeettomana. Olo on sahannut lähes normaalista tosi kurjaan ja uusia oireita ja tuntemuksia tuli viikon verran joka päivä lisää.

Pahimpia koronan oireita olivat itselläni alkupäivien vilunväristykset ja lihassärky, sitten nenän kuivuus ja kurkun kutina, sen jälkeen alkoi poltto keuhkoissa, yskä jostain hyvin syvältä, hengästyminen, kauhea paine päässä, korvakipu, pahoinvointi ja huimaus… ja paljon paljon muuta. Nyt eristysajan jo loppuessa jäljellä on vieläkin kummallinen heikko olo ja huimaus. Toivotaan että voimat alkavat pian palautua, mihinkään perus flunssaan tätä ei voi kyllä millään verrata.

Sairastamisesta huolimatta, olen onneksi päässyt kokemaan upeista talvipäivistä myös muutenkin kun pelkän  ikkunaruudun takaa. Muutamat happihyppelyt (turvallisuusohjeita noudattaen & pitkän välimatkan päästä muista ihmisistä) ovat olleet pään jaksamisen kannalta tosi tärkeää, vaikka samalla on huomannut miten pienestä sitä voikaan hengästyä ja väsyä. Silti kropalle on varmasti tehnyt hyvää yrittää pysyä edes vähän liikkeessä ja mielelle edes välillä päästä karkuun kodin kaaosta.

Nyt pikkuhiljaa takaisin normaalielämään – niin normaaliin kun tässä lock downissa taas voi eloansa viettää. Onneksi lasten koulun & päiväkodin alkaminen tuo taas vähän kaivattuja rutiineja ja tuntua normielämästä. Pysykää terveinä ja voikaa hyvin!