Kymmenen räpsyä viikon varrelta. Ihanaa tavallista arkea. Kalapuikkoja, metsälenkkejä ja iltpesuja. Parasta.

Ps. Blogini on ehdolla Indiedays Awardseissa Lifie-kategoriassa. Käykää ihmeessä antamassa äänenne! Voitte samalla osallistua gaalalippujen sekä tavaralahjakorttien arvontaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Yhteiseloa uuden koiranpennun kanssa on mennyt jo useampi päivä. Kaikki on mennyt oikeasti tosi ihanasti, vaikka myönnetään että muutaman kerran olen myös miettinyt, että mihin taas oikein ryhdyin. Paola on ihana koira, mutta sisäsiistiksi opettaminen ei ole lempipuuhaani. Onneksi tuo koira palkitsee sitten taas niin monella muulla tavalla.

Kerroinkin jo aiemmin, että pojat ovat toivoneet koiraa jo varmaan kolme vuotta. Itsekkin olen toki koirakaveria kaivannut, mutta realiteetit ovat tulleet vastaan. Kun koiran hankkiminen alkoi tulla pikkuhiöjaa ajankohtaiseksi, ollaan puhuttu siitä paljon. Pojat tiesivät, että mahdollisesti palaan Espanjanreissulta pennun kanssa. Katselimme netistä koirien kuvia ja mietimme nimiä jo ennen sitä. Ja kun Paola sitten reissulta löytyi, laitoin heti kuvia ja videoita pennusta. Pojat olivat kovin innoissaan, lähettivät terveisiä ja odottivat kovasti, että tulemme Suomeen.

Ensikohtaaminen oli rauhallinen ja täynnä rakkautta. Oli ilta, kun pojat tulivat kotiin. Eteisessä oli niin hämärää, etteivät lapset huomanneet aluksi tummalla matolla makaavaa koiraa. Sitten jo halittiinkin ja pussailtiin kovasti. Pao on vielä niin pieni, että suurimmissa hepuleissaankin meno on sellaista ettei lapsia pelota. Eikä minikokoisia naskalihampaita ei edes huomaa, vaikka ne varpaisiin käyvätkin kiinni. Onkin ollut hyvä, että alku on sujunut pehmeästi. Sitten kun Pao on isompi, ovat pojatkin oppineet komentamaan häntä tiukemmin ja johdonmukaisemmin.

Paola on kiintynyt nopeasti meihin kaikkiin, tuntuu kun hän olisi ollut perheessämme jo paljon paljon kauemmin. On ollut niin ihanaa nauttia kauniista syyspäivistä kaikki yhdessä pihalla peuhaten. Pao on vienyt meidän kaikkien sydämet. Hän on ihanan varaukseton, reipas ja utelias, toisaalta hän myös rakastaa kainaloon käpertymistä. Tuntuu tosi ihanalta että on mahdollisuus tarjota pojille lapsuus maailman parhaan koirakaverin kanssa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

”Muista että sinun arkesi on toisen lapsuus” – Tämä lause sai minut jokin aika sitten pysähtymään. En muista mistä sen luin, mutta itseasiassa se pysäytti aika kunnolla ja antoi paljon aihetta miettiä asioita. Sitä että onko sieltä päiväkodilta muka aika niin kiire juosta kauppaan ja kotiin, olisiko meillä sittenkin aikaa jäädä tonkimaan ihmeellisyyksiä kuralammikosta? Onko minun pakko selata facebookkia, instaa ja sähköposteja nyt, vai voisinko tehdä sen vasta kun lapset ovat menneet nukkumaan? Onko minun pakko osallistua kaverin synttäribileisiin ja viedä lapset hoitoon, vai voisimmeko me sittenkin tehdä itse yhdessä pitsaa ja pitää leffaillan kotona?

Some vie nykyään ihan hirveästi aikaamme ja vaikka en tahtoisi, niin välillä minun on pakko tehdä töitä silloin kun lapset ovat kotona. Netflix toimii välillä lastenhoitajana. Ei siitä ole turha ottaa huonoa-omaatuntoa, mutta jos tilanne on tämä jatkuvasti on ehkä aika muistuttaa tuo lause mieleen. Vaikka omilla lapsillamme on asiat ihan hurjan hyvin, on uusia leluja, vaatteita, pelejä, harrastuksia, karkkipäivää ja vaikka mitä – tärkein asia kuitenkin, mitä voimme heille antaa on läsnäolo. Sitä ei voi ostaa millään.

Mä olen välillä ihan mahdoton puhelimeni kanssa, tuntuu että se kasvanut käteen kiinni. Mikään siellä ei kuitenkaan ole niin tärkeää, että ajan, jonka voisi viettää lasten kanssa, viettääkin siellä. Tai vastaa jatkuvasti vastaa että ihan kohta. Toki kaikki tarvitsevat hengähdystaukoja ja omaa aikaa, mutta nyt olen ottanut asiakaseni sen, että kun ollaan yhdessä niin ollaan sitä ihan oikeasti.  En halua että pojille jää lapsuusmuistoksi se, että äitillä oli aina kiire tai että se oli kokoajan netissä. Nyt olenkin yrittää entistä enemmän tiedostamaan omaa käyttäytymistäni. Hullua että arki todella on mennyt siihen, että joudun muistuttamaan itselleni että miksi niitä lapsia on tehty ja minkälaisen lapsuuden haluan heille tarjota. Mutta mielummin nyt, kun kymmenen vuoden päästä.

Myös tämänhetkinen pakolaistilanne ja sydäntä raastavat kuvat sodan jaloista pakenevista perheistä ja lapsista on saanut halaamaan vähän kauemmin ja tiukemmin omia lapsia. Eikä noista omista aikuisten menoista kieltäytyminenkään ole tuntunut pahalta. Itseasiassa päinvastoin. Ja siihen kännykkämyyteenkin tottuu tosi nopeasti. Tässä nimittäin myös ainoat kuvat meidän viime viikonlopun kylpyläreissulta. On kumma miten sitä ehtii tehdä niin paljon enemmän, kun sitä facebookkia ei vilkaisekkaan vartin välein. Ehtii vaikka polskutella yhdessä neljä tuntia, käydä syömässä, lukea kirjan ja katsoa leffan alusta loppuun.

Pienenä muistutuksena siis muillekkin, äläkää kiirehtikö jos ei ole pakko ja olkaa läsnä, muulla ei ole väliä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Olen viime viikkoina kuullut useammalta ihmiseltä, että pojat eivät näytä yhtään veljeksiltä. Ja olen ollut ihan ihmeissäni, miten niin!? Hehän ovat kun paita ja peppu! Mutta tosiaan, Kaapo kyllä näyttää enemmän isältään ja Elvis sitten on taas kun kopio minusta pienenä. Ja ovathan he luonteeltakin ihan erilaisia.

Molempien poikien luonteet ovat tulleet mielestäni jo tosi varhaisessa vaiheessa esiin. Kaaposta jotenkin vain aisti, että hän on rauhallinen ja herkkä luonne. Elviksen pippurisen luonteen sain taas todeta jo ensimmäisenä päivänä synnytyssairaalassa. Toki tasoja tulee kokoajan lisää ja elämäkin hieman muokkaa persoonaa, mutta nämä ovat ne vahvimmat piirteet – jotka ovat näkyneet ihan vauvasta saakka.

On jännä miten useasti sisarukset ovat niin erilaisia. Vaikka nämäkin kaksi ovat viettäneet lähes koko ikänsä toisensa seurassa 24/7, ei persoonat ole kuitenkaan muokkautuneet samanlaisiksi. Oikeastaan uskon että se on jonkinlainen luonnon oma juttu, sisarusten on oltava erilaisa jotta he saisivat mahdollisimman paljon huomiota vanhemmiltaan. Kuulostaako tämä teistä yhtään järkevältä? Sillä jos sisarukset olisivat kovin samanlaisia, heitä myös helposti alkaisi huomiomaan yhtenä – ei yksilöinä. Olen huomannut nimittäin saman myös viiden pikkuveljeni kanssa. Toki meissä on samojakin piirteiltä ja kiinnostuksen kohteista, mutta jokainen on selkeästi ihan eri luonteinen. Mutta näitä samoja luonteenpiirteitä näkee kyllä sitten taas omissa lapsissa.

Siinä missä Kaapo arvostaa rauhallisia juttu tai lukutuokioita kainalossa, Elviksestä on taas parasta kun huomiota saa vanhemmalta yhdessä pelleilemällä ja riehumalla. Sitten taas kuitenkin Kaapo on se enemmän liikunnalisempi, kun Elvis taas tykkää piirtää ja näperrellä.

Kaikesta huolimatta nämä pojat on mitä mainioin tiimi. Kuten sanoin, paita ja peppu. Kahden vuoden ikäero ei ole ainakaan toistaiseksi haitannut menoa. He tekevät kaiken yhdessä ja selvästi nauttivat toisensa seurasta. Veljestä saa tukea ja turvaa, vaikka päivittäin he myös kinastelevatkin. Mutta nekin kinat tuntuvat vaan hitsaavan tätä parivaljakkoa enemmän yhteen. Pojat myös tunnistavat toisistaan hyvin tuntemukset. He huomaavat heti kun toisella on joku vialla. Tietävät milloin kannattaa ottaa etäisyyttä tai milloin sitten taas rutistaa tiukemmin. Näiden kahden touhuja seuraten sydän pakahtuu päivittäin.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Jos synttärikutsussa lukee RÄYH! VIHREÄ ON UUSI MUSTA, ei jää paljoakaan arvailuden varaan, että millä teemalla bileet vedetään. Etenkin kun synttärisankari on ehkä suurin tietämäni Hevisaurusfani.

Pojat ovat tietysti innoissaan, sillä tämä syksy (kuten kevät oli) on yhtä kaverisynttäreiden sumaa. Oikeastaan joka viikonlopulle tuntuu olevan jonkun kaverin synttärit. Välillä useammat päällekkäin. Eikä mene enää kauaa, kun saan alkaa valmistelemaan poikien synttäreitä. Huh – siinä onkin taas urakkaa. Omat synttärinikin sattuvat tänä vuonna viikonlopulle, joten mietinkin että pitäisikö niitä pitkästä aikaa juhlistaa? Vuoden päästä suunnataan parhaan ystäväni kanssa sitten kahdestaan kolmekymppismatkalle jonnekkin lämpimään.

Lauantaina tosiaan kuitenkin juhlittiin 4-vuotiasta Valoa. Tutustuin Valon äitiin Miian jo vuosia sitten, silloisen poikaystäväni kautta. Meidän juttu on kuollut ja kuopattu myös vuosia sitten, mutta ystävyys Miian kanssa jäi onneksi elämään. Oikeastaan kuitenkin lähennyttiin paremmin vasta neljä vuotta sitten kesällä, kun molemmat tuskastelimme isojen vauvamahojemme kanssa. Siitä saakka ollaan tavattu vauvojemme kanssa – jotka eivät tosiaan enää olekkaan mitään ihan vauvoja! Ollaan oltu Valon kaikilla synttäreillä mukana ja siinä missä tuntuu hullulta, että omat lapset kasvavat, tuntuu se yhtä hullulta (ellei jopa hullummalta) myös kavereiden lasten kohdalla. Hauska nähdä sivusta millainen, ihan erilainen, persoona ystävän lapsesta on kehittynyt.

Mutta tosiaan, näiden bileiden jälkeen tajusin sen, että pian pitää alkaa miettimään poikienkin synttäreitä. Koska moelmmilla on synttäripäivä kuukauden päästä toisistaan ollaan tähän saakka vedetty yhdet yhteiset kaverisynttärit. Viime vuonna samoihin pirskeisiin kustuttiin myös sukulaiset ja kummit, joten kaikki oli (onneksi) ohi kerralla. Nyt kuitenkin pojilla alkaa olemaan paljon niitä ihan omia ja tärkeitä kavereita, joten ekan kerran nyt tosissaan mietin myös, että pitäisikö heille pitää myös ihan omat juhlat? On tässä vielä viikko-pari aikaa miettiä. MUTTA MITÄÄN TEEMAJUTTUJA (askartelua) EN KYLLÄ ALA.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.