KARATEKID

16/12/2018

Älkää sanoko, että olen ainut vanhempi, joka joululomalta odottaa eritysiesti taukoa lasten harrastuksista. Vaikka syyskauden itselläni on ollut viikossa enää vain yhden lapsen harrastukseen vienti ja haku, tuntuu että sekin on ollut liikaa. Mutta vaikka Kaapo liikkuu itsenäisesti omiin harrastuksiinsa, on pelkästään sen, että ruoka on syötynä, kamat valmiina ja oikeaan aikaan ovesta ulos lähtemisen huolehtiminen ottanut välillä koville. En edes pysty ajatella sitä aikaa, kun minun piti vielä kaiken lisäksi viedä häntä harkkoihin.

Olen ollut aina sitä mieltä, ettei lapsi ei tarvitse hirveitä määriä säännöllisiä harrastuksia. Kerta viikkoon on hyvä määrä etenkin alle koululaiselle, mutta miksei vanhemmallekin lapselle. Päiväkoti ja koulu ovat itsessään jo rankkoja, niiden päälle ilta toisensa jälkeen harrastukseen kiirehtiminen voi olla helposti liian uuvuttavaa. Myös lapsen vanhemmille.

Itse tykkään sellaisesta kiireettömästä tunnelmasta, joka nykyään valitettavan harvoin kotonamme vallitsee. Niin että jokainen puuhailee joko keskenään tai itsekseen omiaan, ja jos joku sattuu vaikka ehdottaa lautapelin pelaamista, niin siihen on sillä hetkellä mahdollisuus.

Harmaita hiuksia taas aiheuttaa kiire ja tiukat aikataulut. Se että autottomana viikko-viikko vanhempana täytyy lähteä pimeään räntäsateiseen iltaan saattamaan lasta sirkuskouluun ja käyttää sen kestävän tunti tappamiseen koulun aulan kulahtaneella sohvalla itkuisen vauvan kanssa, ei taas kuulu lempipuuhiini.

Siksi olenkin ollut ehkä jopa vähän tiukka sen suhteen, että harrastuksia ei saa olla niin paljoa, että ne kuormittavat liikaa. Liikaa lasta ja minua.

Se mikä tällä hetkellä taas aiheuttaa hyvin suurta onnellisuutta, on se, kun lapset ovat löytäneet mieluisat harrastukset. Niin monet kerrat ollaan menty koko porukka suupielet alaspäin kääntyneitä sateiselle ja kylmälle futiskentälle. Jossa oikeastaan kukaan meistä ei haluaisi olla, mutta koska kaikki muutkin kaverit harrastavat jalkapalloa, pitää meidänkin.

Oikeastaan juurikin tuon futiksen lopettaminen oli tosi vaikea päätös, vaikka se ei kauhean mieluisa harrastus ollutkaan. Tokaluokkalaisen oli varmasti vaikea myöntää, että tämä ei ole minun juttuni, en saa tästä mielihyvää, enkä kehity tässä, kun kaikki parhaat kaverit tunsivat aivan päinvastoin ja ravasivat kolme kertaa viikossa treeneissä ja peleissä.

Onneksi pikkuhiljaa ne omat kiinnostuksen kohteet sekä lajit, joista niitä onnistumisia saa, alkavat löytymään. Viime vuoden laskettelureissu antoi molemmille pojille paljon itseluottamusta siihen, että kannattaa vain rohkeasti kokeilla omia rajojaan ja uusia juttuja, eikä mennä vain muiden mukana.

Viime syksynä Kaapo löysi kartaten ja jo nyt tuntuu, kun hän olisi harrastanut sitä aina. Yksilösuorittaminen sopii selvästi hänelle. Luonteeltaan hän on sellainen, joka tarvitsee palautetta ja sitäkin enemmän onnistumisia. Ja tässä lajissa sitä hän tosiaan niitä saa. Kehitys on ollut huimaa ja viime vyökokeesta hän sai koko ryhmän parhaat, täydet pisteet.

Eikä ihme tuolla treenimäärällä, Kaapo käy nimittäin harkoissa parhaimmillaan kolme kertaa viikossa. Kun sen lisäksi hänellä on vielä bändikoulu sekä koulun jälkeiset teatteri – ja improkerhot, koodikoulu sekä satunnainen palloilukerho, alkaa minua jo hengästyttää.

Jos joku toinen yhdeksänvuotiaan vanhempi kertoisi minulle lapsensa harrastavan näin paljon, voisin vähän ihmetellä. Tiedän kuitenkin, että suurin osa näistä on enemmän hauskanpitoa ja kavereiden kanssa koulun jälkeistä hengailua, kun vaativaa harrastamista. Ja koska hän kulkee näihin kaikkiin yhdessä kavereiden kanssa, ilman että minun täytyy itse fyysisesti liikkua minnekään, voin hyväksyä tämän määrän.

Sitten toisaalta ajattelen, että jos karate-harrastus tekee hänet noin onnelliseksi ja ylpeäksi itsestään, kehityksestään ja taidoistaan, niin tottahan toki minä kuskaisin häntä vaikka maailman ääriin (tai ainakin toiselle puolen kaupunkia) missä säässä tahansa vaikka kuinka monta kertaa viikossa. Onneksi minun ei kuitenkaan tarvitse, vaan voin kurkkia harkkoja parvekkeeltamme. Silti ihanaa kun tulevaan muutamaan viikkoon ei tarvitse miettiä mitään aikatauluja ja pikku karateka voi treenata vaikka olkkarissa pyykinkuivaustelinettä väistellen.

Miten paljon teillä harratetaan ja kuinka vakavissaan?


4 Responses to “KARATEKID”

  1. Mimosa sanoo:

    En tiedä oliko 90-luvulla vähän eri meininki nykyiseen verrattuna, mutta kuulostaa noi harrastusmäärät ihan hurjalta omaan korvaani:D ja oon todellakin samaa mieltä siitä, että lapselle ei tee hyvää liika kiire ja kuormitus koulun päälle. Itse ainakin kaipasin paljon omaa aikaa ihan vaan kotosalla leikkien. Ja itseasiassa, en harrastanut ennen 11-ikävuotta mitään erityistä, koska en vaan kaivannut koulun lisäksi enää toimintaa!:)

  2. Ekoo sanoo:

    Hei löysin postauksen kynsitapaturmasta, itselle kävi lähes samallalailla nyt, kuinka kauan paranemisessa kesti?

  3. Heidi sanoo:

    Meillä harrastavat 3-4 kertaa viikossa kaikki neljä. Onneksi on julkinen liikenne, sillä en todella ole se äiti, joka istuu illat autossa tai kentän laidalla.

  4. Mimi sanoo:

    Hienoa että on löytynyt mieleisiä harrastuksia :) Meillä 7.v tyttö on musiikkiliikunnassa kerran viikossa, ja partiossa 2 krt kuussa. Aloittaa keväällä tanssikoulussa kerran viikossa. Minusta 1-3 harrastuskertaa viikolle on hyvä, ehtii rentoutua ja tehdä läksyjä rauhassa :)

Kommentoi