KESÄKUUSSA

30/06/2018

Kesäkuussa:

– olin 19 päivää erossa lapsista
– olin 15 päivää Espanjassa
– söin siellä joka päivä paahtoleipää
– missasin kahdet polttarit
– heitin talviturkin Välimereen (nudistirannalla)
– painoni oli noussut 17 kiloa vuoden alusta
– vaihdoin siivoojaa ja uusi aloitti
– kävin kerran stadikalla uimassa
– minulla oli yhden päivän mystinen polvikipu joka esti kävelemisen
– nukuin huonosti
– en maksanut yhtäkään laksua koska minulla ei ollut pankkitunnuksia
– menin ekaa kertaa itsetilaamallani Uberilla
– kävin katsomassa Kaapon teatteriesityksen
– kävin sokeroinnissa ja pyöräilin sen jälkeen (huono idea)
– Kaapo sai stipendin
– vauvan perätila alkoi jännittämään
– synnytyskin alkoi hirvittämään
– katsottiin Handsmaid Tale
– vaihdettiin olkkarissa vähän järjestystä
– pääsin vihdoin käyttämään vatsaani lautasalustana syödessäni nachoja uima-altaassa uimapatjalla maaten
– vietettiin juhannus Hangossa
– ostin valkoisen (!) pellavamekon ja pyöreän olkilaukun
– kävin sushilla
– varasin vihdoin ajan sokerirasitukseen
– loppuraskaus alkoi tuntumaan oikein kunnolla kropassa


NÄIN VALEHTELEN NETISSÄ
– BLOGIHAASTE

30/06/2018

Muistatteko kun ennenvanhaa blogeissa kiersi ihan hirveästi erilaisia haasteita? Kyllä niitä nykyisinkin vielä liikkuu, mutta ei yhtään niin usein. Myös bloggaaminen ja etenkin blogien kuvat ovat muuttuneet vuosien saatossa hyvinkin ammattimaiseen suuntaan, joten tämä haaste sopii teemaan hyvin:

Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

Olen visuaalinen ihminen ja rakastan katsella kauniita asioita. Tunnen oloni harmooniseksi kun ympäristö miellyttää silmääni. Myös ruoka maistuu paremmalta aseteltuna ja kauniissa miljöössä nautittuna. En siis mene tällaisiin paikkoihin some-kuvat mielessäni, vaan siksi että itse tykkään.

Viime talvena Thaimaan reissulla varasin meille hotellin jossa oli mieletön betonista tehty ulkokylpyhuone. Olin innoissani, sillä tiesin että minun täytyy kuvata paikan päällä shampoo-kampanjan blogikuvat ja näin heti että niistä tulisi tosi kivat tuossa paikassa. Mutta ilmankin tätä olisin kyseisen hotellin valinnut.

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

Nautin pelkistetystä tyylistä, se saa sieluni ja aivoni lepäämään. Tykkään myös aika pelkistetyistä kuvista ja työni kannalta minulle on tärkeää saada otettua omasta mielestäni kauniita kuvia. Tämä on minulle tapa ilmaista itseäni ja näyttää että tällaisista asioista minä pidän.

En oikeastaan lavasta kuvia, mutta esimerkiksi astiat olen valinnut niin, että ne sopivat omasta mielestäni kivasti yhteen. Juuri yksi päivä katselin meidän ruokailun jälkeistä sotkuista ruokapöytäämme likasine astioineen ja huokasin ihastuksesta, sillä kaaoksesta huolimatta kokonaisuus näytti minusta todella kauniilta.

Someni näyttää miten elän, ei toisinpäin.

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

Meikkaan muutaman kerran viikossa, eli kyllä otan. Olen iloinen siitä että niin moni muukin tekee samaa, eikä meikittömyys ole mikään ihmeellinen asia. Luonnollisuus on kaunista ja toivon että omalla esimerkilläni voin myös rohkaista muita esintymään meikittä somessa – vaikka en usko että se (onneksi) nykypäivänä on monellekaan enää mikään iso juttu.

Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Olen lukenut ja kuulluut itsensä brändäämisestä viime aikoina paljon, enkä edelleenkään ymmärrä mitä sillä näin tavallisen pulliaisen kohdalla takoitetaan tai etenkään, että miten niin voi tehdä.

Koska minulla on suhteellisen suuri lukijakunta, mielelläni kannustan blogini kautta vaikkapa vastuullisempaan kuluttamiseen tai kasvissyöntiin, sillä tämä on mielestäni hyvä kanava sellaiselle. Mutta tukeeko se silloin myös omaa brändiäni, en tiedä – sillä minulla ei ole mitään hajua millainen oma brändini on. Tästä kuulisin mielelläni teiltä lisää!

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

Yritin joskus vuosia sitten muokata suustani hymyilevämmän – näytin ihan Jokerilta, hahahha! Muokkaan kuviani yleensä jonkun filtterin avulla ja korkeintaan säätelemällä vähän valkotasapainoa ja varjoja. En edes tiedä miten henkilön saa muokattua kauniimmaksi? Ehkä tässä tarkoiettaan jotain finnien retusointia, mutta ei sellaisen poistaminen tee mielestäni ihmisestä yhtään sen kauniimpaa.

Toki jo kuvaushetkellä pyrin näyttämään parhaat puoleni, mutta kyllä vuosien saatossa tänne blogiin on tullut laitettua myös niitä omasta mielestäni epäedustavampia kuvia, nehän ovat vaan hauskoja:

Silottelen elämääni somessa.

En silottele vaan päinvastoin, kuvaan sen mielelläni mahdollisimman aidosti. Samalla minulla on vastuu säilyttää lähimmäisteni yksityisyys, joten ison osan joudun myös raajaamaan pois. Usein tällaiset asiat liittyvät vaikka pelkoihin, suruihin, sairastumisiin tai muihin negatiivisiin asioihin, jolloin joku voi saada kuvan että elämäni on pelkkää iloa ja juhlaa. Mutta en usko että kovin moni olisi nykypäivänä niin naivi.

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.

Minulle on ollut ihan alusta selvää, että teen yhteistyötä vain sellaisten firmojen ja tuotteiden kanssa joiden takana pystyn rehellisesti seisomaan. Blogini kaupallinen puoli alkoi jo heti seitsemän vuotta sitten, kun aloin heti kirjoittamaan itse ostamistani tuotteista jotka olin hyviksi havainnut. Mitä suuremmaksi lukijakuntani on kasvanut, sitä enemmän tunnen olevani vastuussa suositukstani ja välillä kieltäydyn yhteistyöstä jopa vaikka tuote olisikin ihan hyvä, mutta jos se ei tunnu minulle sydämen asialta. Joskus taas otan yhteyttä itse suoraan yritykseen, jos heillä on jokin tuote josta erityisen paljon pidän.

En sanoisi että kadun mitään yhteistöistäni, mutta välillä on kyllä tilanteita jossa bloggaajaa yrtiteään tai jopa onnistutaan viilaamaan linssiin, vaaditaan liikaa ja liian halvalla. Siksi itselleni blogiportaalin ja ammattitaitoisen myyntitiimin taustatuki on tärkeää. Onneksi myös suurin osa firmoista ymmärtää miten tärkeä bloggaajan omakohtainen kokemus ja sen jakaminen on.

Bloggaajien elämä on glamourista.

Blogini on syntynyt siitä, että kerron normaalista arjestani ja se on edelleen koko homman ydin. Uskon että monet seuraavat blogiani koska siinä on niin paljon samaistumispintaa. Jos lentäisisin viikottain Luis Vuottonini kanssa ykkösluokassa shampanjalasi kädessä, voisi blogini olla aika pian monelle liian kaukaista ja tylsää.

Toki bloggaajana saan paljon kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin, välillä ulkomaille saakka, on skumppaa, ilmaista ruokaa ja goodiebägejä, mutta en kyllä itse nää sitä mitenkään glamourina. Itseasiassa näissä tilaisuuksissa ravaaminen voi olla aika raskasta puuhaa, aikankin näin introvertille.

Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

Kuten sanottu, elän elämääni ja jaan sitä – en toisinpäin. Jos jostain hetkestä saa (tai ylipäätään muistaa) napattua kuvan tai videon muistoksi niin kiva.

Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja sekä googlaan nimeni tasaisin väliajoin.

Vielä joitain vuosia sitten saatoin jossain mielenhäiriössä mennä lukemaan keskustelupalstoille juttuja itsestäni. Ja joka kerran jälkeen päätin, että ei enää ikinä. Ne jutut ovat käsittämättömiä, en voi ymmärtää miten joillain ihmisillä riittää mielenkiinto, aika tai edes mielikuvitus kehitellä sellaisia juttuja! Ja tavallaan ehkä juuri se oli se, mikä sai minut aina välillä palaamaan niihin. Että mitäs ihmettä sitä ollaan taas keksitty satuilla.

Saan Jodelia seuraavilta kavereilta tai lukijoilta aika-aijoin screenshotteja keskusteluista ja on minulla kyseinen appikin ollut muutaman kerran omassa puhelimessakin. Välillä puhutaan siitä, ettei bloggaaja saisi provosoitua näistä kirjoitteluista. Mielestäni meillä kaikilla on kuitenkin oikeus puolustaa itseämme ja korjata perättömiä juoruja. Ei koulukiusaamisestakaan saisi vaieta, miksi siis bloggaajan pitäisi vain niellä kaikki ilman mitään reagointia?

Bloggaaminen ei ole oikea työ.

Bloggaaminen on rankin työ mitä olen tehnyt. Ja olen ollut muunmuassa kolmivuorotyössä hotellin respassa, kehitysvammaisten lasten hoitajana sekä opettajan sijaisena. Bloggaminen on myös näistä työ josta olen itse saanut eniten.

Vaikka blogin voi perustaa kuka vaan, ja sitä voi tehdä oikeastaan missä ja milloin vaan, voi se olla jollekkin myös ihan oikea työ – kuten minulle. Se on työtä joka ei lopu lopu koskaan, vaan pyörii mielessä kokoajan. Työ josta ei voi, tai edes halua ottaa lomaa. Myös paineet tuottaa kiinnostavaa ja laadukasta sisältöä ovat tässä ammatissa monella suuret ja väsyttävät – samalla kun olet kokoajan myös arvostelun kohteena.

Jokainen joka sanoo ettei bloggaaminen ole oikea työ, voi kokeilla nyhjäistä oman blogin tyhjästä, elättää sillä perheensä, maksaa laskut ja miettiä sitten uudestaan oikean työn määritettä.

Pistäkäkäähään kaikki blogikollegat haaste jakoon ja linkittäkää alle omia postauksianne! 


PONCHORAKKAUTTA

29/06/2018

Muistan kun Kaapo oli vauva ja jo silloin haaveilin harsonankaasta tehdyistä vaatteista hänelle. Ikinä en saanut sellaisia aikaiseksi tehdä (tai teettää) mutta vihdoin viime vuosina sellaisia on tullut markkinoille rytinällä ja tämä kevät ja kesä on selvästi ollut niiden kulta-aikaa. Pellavaisia tai pehmeästä puuvillamuslinista tehtyjä vaatteita on näkynyt enemmän kun koskaan. Rakastan myös tällä hetkellä valloillaan olevaa luonnollisten ja maanläheisten värien trendiä. Sen myötä myös kasvivärjäys on alkanut kiinnostamaan ja minulla odottaa tuolla itseasiassa iso kassillinen vauvan harsoja värjäystään. Mutta siitä toivottavasti lisää lähiaikoina.

Vauvalle olen ostellut myös muutamia valmiiksi värjättyjä harsoja, myös muuhun kun pepun pesuun ja puklujen pyyhkimiseen. Kauniit isot harsot sopivat makuualustaksi, kapaloksi, näkösuojaksi tai kevyeksi peitoksi. Sain valita Gerffer Groupin maahantuomalta Fabelabilta muutamia tuotteita ja sieltä löytyi vauvantarvikkeiden lisäksi pojille nuo ihanat ponchot.

Luomupuuvilasta valmistetut kevyet ponchot ovat meillä toimineet niin pyyhkeinä uinnin jälkeen, mutta ne suojaavat kivasti myös auringolta rantaleikeissä. Parasta tässä materiaalissa on sen keveys ja sitä kautta nopea kuivuminen. Ja ovathan nuo ihan tosi kauniit, eikö?

Jos teillä on muuten hyviä vinkkejä tai linkkejä tuohon kotona tehtävään kasvivärjäykseen liittyen niin olisin kiitollinen!


RASKAUSVIIKOT 21-25

28/06/2018

Nyt saa oikein pinnistellä muistinystyröitä, jotta muistaisi millaista raskausaika oli yli kymmenen viikkoa sitten. Siis yli kymmenen, a-p-u-a! Sanotaan että aika menee raskauden puolivälin ihan hirvittävää vauhtia, enkä voisi olla enempää yhtä mieltä. Tavoitteenani olisi nyt kiriä tämä Raskausviikot-sarja kiinni ennen vauvan syntymää, mutta saas nyt nähdä, tänään nimittäin starttasi viikko 34 – eli viimeisiä viedään!

RASKAUSVIIKKO 21
(20-20+6) – Raskauskuukausi kuusi alkaa. Puolivälin ylitys on varmasti monelle eräänlainen virstanpylväs, kuten minullekin. Olo on päivä päivältä ”normaalimpi”, vaikka edelleen pahoinvointi vaivaa. Etovasta olosta huolimatta pystyn jo viettämään ihan normaalia elämää. Käyn kahviloissa ja jaksan jopa pyöriä muutamia tunteja kaupungilla. Tällä viikolla alkaa myös hillitön vihersmoothie-himo.

Vatsa alkaa olla jo aika iso, eikä kenellekkään jää enää epäselväksi että miksi. Minulle tarjotaan täydessä ratikassa paikkaa tai jos ei tarjota, niin pullistelen sitä kyllä itselleni vaadin. En tiedä onko se alkava kevät vai raskaushormoonit vai niiden yhdistelmä, mutta hullaannun pastellisiin ja pehmoisin sävyihin. Ennenkaikkea omaksi yllätyksekseni ostan harmaan ja vaaleanpunaisen paidan normaalin mustan sijasta.

Viikon viimeisenä päivänä meillä on myös rakenne-ultra. Vaikka olemme käyneet kuukautta aiemmin jo ylimääräisessä ultrassa selvittämässä vauvan sukupuolen, jännitän että onhan kaikki kuitenkin kunnossa. Jännittää myös että onko sukupuoli pysynyt samana. Kun kaikki rakenteet, sydän ja napanuran virtaukset on todettu normaaleiksi kätilö kysyy että haluammeko tietää sukupuolen ja pyytää meitä veikkaamaan. En uskalla sanoa mitään, mutta lopulta hän paljastaa että se selvästi sama kun edelliselläkin kerralla.

RASKAUSVIIKKO 22

(21-21+6) – Baarissa raskaana. Meidän lemppariklubimme täyttää 5-vuotta ja pitkän pähkäilyn jälkeen päädyn lähtemään käymään juhlissa. Jostain syystä kynnys mennä raskaana klubille on suuri. En yleensä mieti mitä muut minusta ajattelevat, mutta nyt pelkään pahekusuvia ja kummastelevia katseita. Juhlissa kukaan ei edes huomaa vatsaani, mutta lähdemme kotiin jo tunnin päästä. Kiva kuitenkin nähdä tuttuja ja huomata ettei minua ole unohdettu ja asiat ovat ennallaan puolenkin vuoden jälkeen.

Tällä viikolla vauva on yhtä pitkä kuin banaani ja painaa noin 400 grammaa. Jos vauva syntyisi, sillä olisi jo pienen pieni mahdollisuus selvitä tehohoidossa.

Viikonloppuna tehdään poikien kanssa retki Seurasaareen. Olen voinut koko raskauden niin huonosti ja ollut niin voimaton, että tämä on suuri saavutus ja osoitus siitä, että voimat alkavat oikeasti pikkuhiljaa palautua. On hurjaa miten paljon ja pitkään hyperemeesi vaikuttaa vielä pahimman akuutti-oksennusvaiheen jälkeen.

RASKAUSVIIKKO 23
(22-22+6) – Ensimmäiset potkut tuntuvat vatsan päältä. Olen välillä jopa vähän surrut edessä olevaa istukkaa,joka myös blokkaa suurimman osan vauvan liikkeistä. Eräänä iltana maatessamme sängyssä Osku pitää kättä vatsallani ja tuntee ensimmäisen kerran potkun. Miten ihanaa! Tämän jälkeen potkut voimistuvat päivä päivältä.

Neuvola tuntuu olevan todella harvoin (tämä on kolmas tavallinen käynti lääkärin ja ultrien lisäksi), mutta tällä viikolla se on taas ja tapaan ensimmäistä kertaa sen oikean terveydenhoitajani. Tähän asti kaikki ovat sanoneet ettei minun tarvitse mennä sokerirasitustestiin, sillä aiemmissa raskausksissakaan minulla ei ole ollut sen kanssa mitään häikkää. Kuitenkin uusi terveydenhoitaja määrää testiin sillä perusteella, että painoni on noussut viikossa 600g. Ärsyttää.

RASKAUSVIIKKO 24
(23-23+6) – Gaalaviikonloppu ja panadolia supistuksiin. Tällä viikolla joudun kesken kaupungilla asoiden hoitamisen käydä ostamassa särkylääkettä ja vettä, sillä vatsa kovettuu kokoajan niin pinkeäksi että kävely on hankalaa eikä minulla ole aikaa istua alas lepäämään. Onneksi näin kolmatta kertaa raskaana olevana tiedän jo etteivät kivuttomat supistukset ole vaaraksi – päinvastoin.

Suuntaamme blogiporukalla ensin yhdeksi yöksi kylpylähotelliin, jossa pääsen juomaan ihania alkoholittomia drinkkejä porealtaassa sekä mustaherukan lehdistä tehtyä kuohuviiniä. Aamulla tuntuu kun olisin krapulassa ihan vain pelkästä kahteentoista saakka valvomisesta.

Toiseksi yöksi tulemme Helsinkiin hotelliin, jossa valmistumme illan blogigaalaan. Osku on minua vastassa hotellilla. Olen aiemmin vitsaillut, että odotan sitten sängyllä olevan ruusunlehtiä ja hän siellä ruusu suussa – ja sen saan 😀 ! Yritän sinnitellä gaalan loppuun saakka mutta parasta oli kuitenkin telkkarin katsominen sen jälkeen hotellihuoneessa.

Tällä viikolla tapaan myös tulevan vauvamme kaksi nimikaimaa, yhden sukulaisen ja yhden koiran.

RASKAUSVIIKKO 25

(24-24+6) – Vatsa alkaa saada paljon erilaisia kommentteja, monet kauhistelevat miten suuri se on. Minusta vatsa on juuri täydellinen ja olen jollain tapaa hyvin ylpeä siitä. On kiva pukeutua sitä korostaen. Vaikka vatsa on jo suuri, sen kanssa on suht helppo olla ja nukkua.

Käyn kavereiden kanssa yön mökillä ja huomaan loukkaantuvan kauhean helposti melko pienistäkin jutuista. Olen tähän saakka ajatellut, ettei mielialani ole juurikaan heitelleet, mutta olen kyllä selvästi vieläkin herkempi. Meillä on myös Oskun fammun hautajaiset, jossa saan kun saankin pidäteltyä itkua lähes viime metreille saakka.

Vappu lähestyy ja teen simaa, sitäkin olen himoinnut aina silloin tällöin koko raskauden. Teen kerralla kahdeksan lirtaa (ja pois taisimme kaataa viisi-kuusi litraa).

Vauva kasvaa kohdussa hurjaa vauhtia ja potkut tuntuvat useammin ja useammin myös hyvin kovaa vatsan päältä. Myös kovat tai tutut äänet, kuten tulevien isoveljien puhe saa kohdussa aikaan liikettä. Huomaan myös että esimerkiksi kylmä appelsiinimehu saa vauvan joka kerta villiintymään. Ja sitä mehua meneekin päivässä puolisen litraa.

Kaikki Raskausviikko-sarjat:

RASKAUSVIIKOT 1-8
RASKAUSVIIKOT 9-14
RASKAUSVIIKOT 15-20
RASKAUSVIIKOT 21-25


KAUAN ODOTETTU PYÖRÄUUTUUS

27/06/2018

*Postauksen pyörät saatu

Ajelen kolmatta kesää onnellisena maailman ihanimmalla Pelagollani ja olin enemmäin kun innoissani kun sain keväällä kuulla, että pian myös lapsille olisi tulossa oma malli.

Kotimainen Pelago valmistaa toimivia ja laadukkaita polkupyöriä ja pyöräilytarvikkeita niin kaupunki-, työmatka kun harrastuskäyttöönkin. Kestävyys, käytettävyys, kauneus ovat pääosassa pyöriä suunnitellessa. Pelagon perustajat, Hyppösen veljekset, aloittivat koko homman kasaamalla ja hitsaamalla roskalavoilta löytämiään pyöränrunkoja. Nykyään pyörissä käytetään pääasiassa eurooppalaisten toimittajien osia ja jokainen pyörä viimeistellään Suomessa. Kaikki pyörät on suunniteltu käyttäjälähtöisesti, suunnittelussa on huomioitu pyöräilijän kaupunkiympäristö: mäet, mukulakivet ja paikoin puutteelliset pyörätiet. Ihan mahtavaa että nyt myös lasten on mahdollista saada omansa näistä huippupyöristä.

Uusi lasten pyörä, Kiddo on 16 tuumainen ja suunniteltu noin 3–6-vuotiaalle, 105 cm – 125 cm pitkälle pyöräilijälle. Pyörää on saatavilla sekä mustana että vihreänä. Itsehän tykkään Pelagoissa huippulaadun lisäksi niiden kauniista ja klassisesta muotokilestä. Lasten näkökulmasta erityisen mukavan ajopelistä tekee taas se, että pyörän saa tuunata oman pyörän mieleisekseen mukana tulevilla tarroilla. Ja kyllä lapset tuntuvat olevan ylpeitä siitä, että heillä on melkein samanlainen pyörä kun äidilläkin.

Kaapohan on jo vähän reilu 130 cm pitkä, mutta käydessämme testaamassa pyörää hän ihastui siihen niin paljon että halusi sen ehdottomasti vaikka se menee enää tämän kesän. Aikoinaan kuljin lasten kanssa todella paljon laatikkopyörällä, lapset kyydissä, että he eivät ehtineet paljoa polkemista haljoittelemaan itse. Tuntui vaan niin paljon helpommalta aina nakata lapset ja tavarat sähköavusteiden pyörän kyytiin, kun ensin harjoitella pyörilyä ja lähteä sitten sekoilemaan liikenteeseen, joten opettelu vähän jäi.

Kaapo ajaa kyllä jo pyörällä, mutta itseasiassa ennen tätä kesää hän ei ollut poistunut pyöräillen omaa pihaa kauemmaksi. Siksi vähän pienempi pyörä sopi hänelle, sillä sillä on paljon parempi harjoitella. Ja huima kehitys tapahtuikin jo ihan muutamassa päivässä. Kokeiltiin hänelle myös isompaa pyörää, mutta hän on niin tykästynyt tuohon pieneen että kruisailee mielummin sillä.

Elvis taas harjoittelee nyt ensi kertaa ajamista ilman apupyöriä ja hän on ihanan innoissaan asiasta. Meidän lähellä on hyvä nurmikenttä missä opetella ja muutama metri menee jo parin harjoittelukerran jälkeen hyvin itse. Tuolla yksivaihteisella pyörällä on tosi hyvä treenata ja plussaa se saa myös pieneen käteen sopivasta käsijarrusta sekä täysin koteloidusta ketjusuojasta. Pituutta Elviksellä on nyt vähän alle 120 senttiä ja ikää pian 7-vuotta, joten pyörä on hänelle todella hyvän kokoinen ja varmasti hyvä vielä ensi vuonnakin.

Kaapo on jo testamentannut oman pyöränsä tulevalle vauvalle, hauska ajatella että kolmen vuoden päästä hän pääsee sitten ajelemaan sillä. Itse toivon että nämä lastenpyörät menestyvät ja Pelgo päättää tehdä myös vähän isommille lapsille junior-mallin ennen aikuisten kokoon siirtymistä.

Kaapon kanssa ollaankin jo käyty kahdestaan vähän pidemmällä pyörälenkillä, ja pian päästään menemään koko jengi. En malta odottaa!