Olipa kerran pieni mäkkäristä saatu pehmolelu, joka katosi joskus viime syksynä. Olipa myös lapsi joka itki kuukausitolkulla sen perään. Hänen äitinsä luuli jo hiljattain Suklaa nimimisen pienen hirven katoamisen unohtuneen, kunnes keran eräänä yönä tämä samainen lapsi alkoi taas lohduttomasti itkeä sen perään. Äiti ei keksinyt muuta rauhoittaaksen lapsen, paitsi ehdottamista uuden pehmolelun tilaamista ebaystä. Hänellä ei ollut mitään käsitystä, että saako niitä edes sieltä. Missään kaupoissa sitä ei ollut.

Seuraavana aamuna lapsi kysyi äidiltään, että tilasihan tämän sen lelun yöllä kuten oli luvannut. Öööh, joo kyllä kyllä. Samalla äiti vannotti mielessään tilaavansa sen heti pikinmiten. Viikon päästä lapsi taas kyseli pehmolelun perään. Äiti oli unohtanut koko jutun. Äiti selitti miten paketti tulisi kaukaa Ameriikasta saakka, ja miten sillä kestäisi tulla joko laivalla tai monella eri lentokoneella eri postin lajittelupisteiden kautta. Ja samalla hän taas mielessään vanotti itseään tilaamaan sen pehmolelun asap.

Meni taas viikko. Sama juttu, äiti selitti että matka on vain niin kauhean pitkä. Mutta että viikon päästä, kun lapsi tulisi taas isältään, olisi se paketti täällä. Samalla hän mielessään kirjoitti kissan kokoisilla kirjaimilla itselleen muistutuksen NYT TILAA SE LELU, mistä vaan, ihan sama mitä maksaa.

Päivää ennen kun lapsi oli tulossa taas äidilleen, äiti muisti sen pehmolelun. Siis sen, jota ei oltu etsitty netistä saatika oikeasti tilattu mistään. Äiti huuteli nettikirppikset läpi ja seuraavana aamuna löysi kun löysikin erään toisen äidin, jonka lapsi oli valmis myymään oman pehmolelunsa. Sitten tämä äiti matkusti tunnin pehmolelua ostamaan, maksoi siitä kaksi euroa ja pisti lapsen sängylle odottamaan.

Lapsi saapui kotiin ja näki rakkaan pehmolelunsa, Suklaan aka. Chocolatin. Hän oli onnellinen. Tällä hänen äitinsä sai myös vähän lisää aikaa ”nallesairaalassa” olevalle pehmokoiralle. Joka on siis mukamas viety sinne korjaukseen jo viikkoja sitten, mutta on oikeasti käärittynä äidin villapaidan sisälle vaatekkaappiin. Jos vaikka huomenna hän sitten muistaisi sen viedä sinne oikeasti!

Kysyin muutama viikko sitten, että mikä raskaudessa on ihanaa?  Yksi vastaus kuului, että on vain jotenkin helpompi rakastaa itseä raskaana. Ja olen itse samaa mieltä – vaikkakin olen monet kerrat myös tuskaillutkin peilin edessä muuttunnutta ulkomuotoani ja sitä, kun minulla ei tunnu olevan mitään kivoja (sopivia) vaatteita.

Vaikka olen voinut kaikissa raskauksissani pahoin, paino on silti noussut. Ja paljon. Nytkin kiloja on jo tullut parisenkymmentä. Syön terveellisesti, välttelen sokeria minkä pystyn ja liikun lähes saman verran kun ennen raskauttakin. Silti paino vain nousee. Nyt kolmannen kohdalla ei auta kun hyväksyä se. Ja ennenkaikkea, hyväksyä se, että kehoni muuttuu. Kilot kyllä karisevat sitten kun vauva on syntynyt.

Toki olen ikänikin puolesta vuosi vuodelta armollisempi itseäni kohtaan, mutta myös jännitys siitä, mitä muut minusta ajattelevat on kaikonnut. Sen lisäksi että kasvavan vatsani lisäksi kilot näkyvät paksuuntuneissa reisissäni ja käsivarsissani sekä pyöristyneissä kasvoissani, myös esimerkisi selluliitti on lisääntynyt. Luulen, että vaikka kymmenen vuotta sitten näillä reisillä olisin vähintään verhoutunut kaiken peittävään maksimekkoon. Nyt kuljen tuolla jukisesti shortseissa ja pikkupikkubikineissä.

Toinen juttu josta en jaksa muiden takia enää niin välittää on ihokarvat. Käyn välillä sokeroinnoissa ja epiloin sääriä kun jaksan, mutta on ollut ihan hirveän vapauttavaa huomata, etteivät ihmiset juokse kirkuen pois jos en ole tätä tehnyt. Oikeasti kukaan ei edes huomaa. Minulla kasvaa navan alla puolitoistasenttistä karvaa, mutta koska en itse näe sitä, annan se olla. Ja silti pystyn ottamaan julkisesti vasta paljaana aurinkoa. Se tuntuu tosi hyvältä.

Välillä epätoivo meinaa kuitenkin iskeä. Painonnousu yhdistettynä raskauden tuomiin vaivoihin, kuten jumissa olevaan selkään, särkeviin lonkkiin ja etenkin siihen, ettei liikkuminen – edes kyljen kääntäminen, ole kovin sulavaa puhaa. Joskus sitä tuntee olevansa vain vaivainen parisataakiloinen hylje. Silloin muistutan itselleni mitä kaikkea ihmeellistä kropassani tapahtuukaan. Kasvatan siellä ihan oikeaa ihmistä, eikä mene kauaa kun olen taas oma itseni.

Ja vaikka oma itsetunto onkin onneksi hyvä, niin toki rakastavan ja ihailevan puolison tuki ja kehut pitävät sen myös siellä plussan puolella. Pakko myöntää että olisin kyllä muutamat kerran huonona päivänä verhoutunut siihen maksimekkoon tai kokouikkariin, ellei Osku päiväittäin kehuisi ja kannustaisi. On tärkeää olla omissa silmissä kaunis, mutta tuntuu hyvältä olla sitä myös rakkaansa silmissä.

Eli lisään myös vielä omaan raskauden parhaiden puolien listaan sen, että ihanaa on myös lisääntynyt armollisuus itseään kohtaan ja sen, että viimeistään nyt ei välitä yhtään siitä mitä muut minusta ajattelevat.

ps. En edes kirjoittanut tässä raskausarvista – koska en edes muistanut omistavani sellaisia!

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ – IFOLOR

Meidän hääjuhlasta tuli juuri yhdeksän kuukautta, mutta emme ole vieläkään saaneet aikaiseksi lähettää vieraille kiitoskortteja saatika mitään muitakaan muistamisia. Meidän oli tarkoitus alkusyksystä järjestää kaasoille ja bestmaneille kiitokseksi kaikesta avusta mökkiviikonloppu, mutta kiireiden, lastenhoitoongelmien, oman leikkaukseni sekä monen muun seikan takia päätettiin lopulta siirtää sitä kaikille sopivaan ajankohtaan. Toivottavasti päästään se vielä tekemään, mutta sen lisäksi tahdoimme muistaa näitä tärkeitä ihmisiä myös jollain konkreettisella.

Kirjoittelinkin hiljattain siitä, miten valokuvista teetetty kuvakirja on ihana lahja, ja sellaisiinhan ideat ovat loputtomat. Juuri vaikka häistä on ihana teettää ainutlaatuinen lahja muistoksi yhteisistä hetkistä. On ihan eri asia selailla kuvia vaikkapa puhelimesta kun painetusta kirjasta. Kuvat tuntuvat jotenkin paljon arvokkaammilta myös niin.

Me teetimme tälläkin kertaa kuvakirjat Ifolorilta. Valitsin kirjaan enimmäkseen kuvia jossa on kaasoja ja bestmaneja. Oli ihanaa, kun kuvaaja tuli aamusta meille taltioimaan sitä, kun valmistauduimme kaikki yhdessä ennen kirkolle lähtöä. Nämä kuvat ovat itselleni todella rakkaita muistoja elämäni jännittävimmistä aamusta.

Kaasojen ja bestmanien apu juhlien suunnittelussa ja järjestämisessä oli korvaamaton ja uskon että monella voikin olla vaikeuksia miettiä, että mitä tästä voisi antaa kiitokseksi. Yksilöllisesti teetetty valokuvakirja on ainakin sellainen lahja joka mielläni myös itse saisin. Ja miksei tällaista kirjaa voisi antaa lahjaksi myös hääparille tai aika hauska olisi teettää kuvakirja myös polttareista!

Meillä oli häissä vieraiden käytettävissä myös muutama polaroid-kamera. Niistäkin saadut kuvat ovat aivan ihania, mutta omimme kaikki kuvat muistoksi itsellemme. Kuitenkin polaroideista voi ottaa myös kuvia, tai skannata niitä digimuotoon, jolloin myös sellaisia voi kirjaan lisätä. Me kirjoitamme vielä jokaiselle kaasolle ja bestmanille kirjaan käsin viestin ja liitämme mukaan polaroidin, jolloin kirjasta tulee vielä entistä henkilökohtaisempi.

Ifolor-Kuvakirjan teettäminenhän on tosi helppoa, sellaisen voi tehdä mistä tilaisuudesta tai matkasta tahansa tai sitten ihan vain arkisista räpsyistä. Kuvat ladataan joko Ifolorin omaan ohjelmaan tai nettisaitille, jossa valittavansa on paljon erilaisia kirjoja erilaisilla ominaisuuksilla. Jokaisen sivun sekä kannet voi kustomoida itse tai valita valmiin pohjan. Toki myös valmiita pohjia voi vielä muokata mieleisekseen. Kirjojen valmistukseen sekä postitukseen menee noin viisi arkipäivää. Riippuen toki vähän ruuhkasta.

On hassua ajatella että omista häistä tulee kuluneeksi pian vuosi. Tänä vuonna saan olla osana myös kahden rakkaan ystävän häissä, mikä on ihanaa. Toisissa häissä vielä itse kaasona. Tulevien häiden suunnittelu tuo mieleen paljon muistoja omista häistä ja onkin itsekin ihana selailla näitä kirjoja.

ARVONTA! Mikälaisella kuvalahjalla sinä muistaisit läheistäsi? Kommentoi alle ja olet mukana Ifolorin 20 euron lahjakortin arvonnassa! Arvonta päättyy 28.5.

En tiedä onko tämä nyt sitä vanhenemista vai mitä, mutta minusta oli ihana kun tänään helleviikon päätteeksi olikin vähän kylmempi ja harmaampi päivä. Pystyin hyvällä omallatunnolla nukkumaan vähän univelkoja, kauniilla säällä kun tulee aina hirveät paineet tehdä jotain ja olla ulkona. Eilen myös vahingossa kärähdin vähän, joten sisälläolo teki siinäkin mielessä hyvää.

Vietin eilen tuntikaupalla päivää Altaalla, ja länträsin kyllä aurinkorasvan kanssa, mutta laitoin sitä vähän huolimattomasti vain sinne tänne. Etenkin käsistä paloin aika pahasti tuosta kainalon vireisestä ihosta. En muista että olisin koskaan suomessa palanut näin, voikohan tämä johtua jotenkin raskaudesta?

Nenä punotti vähän vielä eilen illalla, mutta onneksi en palanut muuten kasvoista. Tästä kiitän uutta cc-voidettani, jossa on pieni suojakerroin. Yleensä käytän kasvoille vähintään 40 spf:ää, mutta onneksi tämä 15 riitti tällä kertaa. Pakko kehua teillekin tätä tuotetta!

Kyseessä on siis Madaran paljon kehuttu värillinen kosteusvoide, City CC, joka muunmuassa tasoittaa ihon väriä. En tykkää kesällä meikata juurikaan, mutta on kiva kuitenkin näyttää freeshiltä. Tässä voiteessa on juuri sopivasti peittävyyttä, se jättää ihon kauniin tasaiseksi ja peittää jopa tummat silmänaluset, mutta jättää ihon silti kuulaan kauniiksi ja luonnolliseksi. Jopa pisamat näkyvät kivasti sen läpi.

Olen kokeillut paljon erilaisia BB ja CC voiteita, ja tämä on mielestäni ehdottomasti paras. Light Beige väri sopii ainakin omille kasvoilleni todella hyvin. Tuote on juuri sopivan kosteuttava, eli sen alle ei tarvitse mitään muuta voidetta. Halutessaan tämän päälle voi vielä meikata, ja voide toimii hyvänä pohjana siihenkin. Se ei lähde rullaantumaan tai pakkuuntumaan. Se kestää muutenkin hyvin kasvoilla koko päivän.

Ihon epätaisaisuuden korjaamisen ja aurinkosuojan lisäksi tuote sisältää aloe veraa, C-vitamiinia, vihreää teetä, tammen kuorta, viinirypäleensiemenöljyä, tyrniuutetta, mäkikuismauutetta sekä hyaluronihapppoa jotka suojaavat ihoa ilmansaasteilta, kosteuttavat sekä ehkäisevät tulehduksia ja ihon tukkoisuutta.

Nyt raskauden myötä olen käynyt normaalia harvemmin värjäämässä ripsiä ja kulmia, mutta aijon sen vielä parin viikon päästä alkavaa kesälomareissuamme tehdä. Sitten ei tarvitse ihmisen ilmoille lähtiessä muuta kun levittää kasvoille cc-voide ja se on siinä. Ihana kun vihdoin löytyi tällainen hyvä tuote.

Ps. Olen huomenna myymässä Out Of The Darkin kirpparilla, tulkaahan moikkaamaan ja ostelemaan!

Madaran voide ja kuvissa näkyvät aurinkolasit saatu

Meillä oli tänään suuri päivä, kun Elvis kävi tutustumassa tulevaan kouluunsa. Koulun aloittaminen on ollut pitkään mielessä oikeastaan aika negativisena ja jopa ahdistavana asiana toiseen kaupunginosaan muuttamisen takia. Me kaikki olisimme tahtoneet, että Elvis menee tuttuun kouluun, jossa Kaapokin jo on, ja johon menevät myös iso osa kavereista. Uudesta kodistamme on kuitenkin liian vaikea ja pitkä matka sinne, ja minun oli pakko ajatella asiaa myös itsekkäästi – en pysty saattaa ja hakea häntä vastasyntyneen vauvan kanssa. Eikä poikia voi oikein kahdestaankaan päästää kulkemaan, etenkin kun koulu alkaa ja päättyy eri aikaan.

Oli vaikea päätös päättää, että Elvis menee tuntemattomaan lähikouluumme. Itseasiassa sain sen päätöksen tehtyä lopullisesti vasta muutama viikko sitten. Asiaa helpotti se, että poikien isä osti läheltämme myös asunnon, joten koulumatka onnistuu molemmista kodeista sitten helposti.

Vaikka virallinen päätös tehtiin vasta hiljattain, olemme toki valmistelleet Elvistä siihen, että koulu ei tulekaan olemaan se, mihin hän on jo muutaman vuoden henkisesti valmistautunut. Pitkään hän vastusti asiaa. Hän ilmoitti monen monta kertaa erittäin tomerasti, että sinne kouluhaan hän ei sitten mene. Ei missään nimessä.

Uudesta koulusta hän tuntee vain yhden lapsen, ja hänkin menee eri luokalle. Kun koulun aloittaminen on muutenkin tosi jännittävä juttu, tuntuu toisen puolesta pahalta se, ettei siellä ole entuudestaan edes ketään kaveria turvana tai seurana. Samalla harmittaa myös se, että kontaktit vanhoihin kavereihin vähenevät koulun alkamisen myötä entisestään.

Jyrkkä ei tulevalle koululle alkoi kuitenkin pikkuhiljaa pyöristyä. Aluksi Elvis alkoi vastailemaan kyselijöille koulunsa olevan tuo uusi, vaikka edelleen meille sanoi ettei halua mennä sinne. Huomasimme että ehdottomuus alkoi pikkuhiljaa väistymään. Kun kouluun tutustumispäivä alkoi lähenemään, ilmoitti Elvis kaikkien yllätykseksi että päivästä tulee hänen elämänsä paras.

Ja tänään oli sitten se päivä. Apua miten liikuttavaa oli nähdä hänet jonossa, uuden opettajansa perässä kulkemassa ekaa kertaa tulevaan luokkaansa. Luokalla ei tosiaan ole yhtäkään edes etäisesti tuttua oppilasta, eikä hän vielä tutustumispäivänä jutellut vielä kenellekkään muulle, kun muutaman sanan opettajalle, mutta hän on nyt hyvin innoissaan silti menossa sinne. Elvis jo tuumaili ettei haittaa jos hän ei tutustukaan kehenkään, koulussa on niin hyvä kirjasto, että hän voi kuulemma mielellään mennä sinne aina vaan lukemaan 😀

Ihanan hyvillä mielillä ollaan siis kaikki tulevasta syksystä ja koulun aloittamisesta synkeän alkuvuoden ja kevään jälkeen. Niin iso helpotus. Vaikka edelleen itsestäni tuntuu samalla vähän haikealta ja jännittävältä laittaa hänet itsellenikin vieraaseen kouluun. Monet ovat paikkaa kuitenkin kovasti kehuneet ja kyllähän se ensivierailulla vaikkutti oikein kivalta. Ja pääasia on tietenkin se, että Elvis on innoissaan ja tyytyväinen.

Kuinka monella muulla ekaluokan aloitus siintää elokuussa? Joko olette käyneet tutustumassa kouluun ja minkälaisia ajatuksia teillä ja tulevilla koululaisissa siitä on?