Kysyin muutama viikko sitten, että mikä raskaudessa on ihanaa?  Yksi vastaus kuului, että on vain jotenkin helpompi rakastaa itseä raskaana. Ja olen itse samaa mieltä – vaikkakin olen monet kerrat myös tuskaillutkin peilin edessä muuttunnutta ulkomuotoani ja sitä, kun minulla ei tunnu olevan mitään kivoja (sopivia) vaatteita.

Vaikka olen voinut kaikissa raskauksissani pahoin, paino on silti noussut. Ja paljon. Nytkin kiloja on jo tullut parisenkymmentä. Syön terveellisesti, välttelen sokeria minkä pystyn ja liikun lähes saman verran kun ennen raskauttakin. Silti paino vain nousee. Nyt kolmannen kohdalla ei auta kun hyväksyä se. Ja ennenkaikkea, hyväksyä se, että kehoni muuttuu. Kilot kyllä karisevat sitten kun vauva on syntynyt.

Toki olen ikänikin puolesta vuosi vuodelta armollisempi itseäni kohtaan, mutta myös jännitys siitä, mitä muut minusta ajattelevat on kaikonnut. Sen lisäksi että kasvavan vatsani lisäksi kilot näkyvät paksuuntuneissa reisissäni ja käsivarsissani sekä pyöristyneissä kasvoissani, myös esimerkisi selluliitti on lisääntynyt. Luulen, että vaikka kymmenen vuotta sitten näillä reisillä olisin vähintään verhoutunut kaiken peittävään maksimekkoon. Nyt kuljen tuolla jukisesti shortseissa ja pikkupikkubikineissä.

Toinen juttu josta en jaksa muiden takia enää niin välittää on ihokarvat. Käyn välillä sokeroinnoissa ja epiloin sääriä kun jaksan, mutta on ollut ihan hirveän vapauttavaa huomata, etteivät ihmiset juokse kirkuen pois jos en ole tätä tehnyt. Oikeasti kukaan ei edes huomaa. Minulla kasvaa navan alla puolitoistasenttistä karvaa, mutta koska en itse näe sitä, annan se olla. Ja silti pystyn ottamaan julkisesti vasta paljaana aurinkoa. Se tuntuu tosi hyvältä.

Välillä epätoivo meinaa kuitenkin iskeä. Painonnousu yhdistettynä raskauden tuomiin vaivoihin, kuten jumissa olevaan selkään, särkeviin lonkkiin ja etenkin siihen, ettei liikkuminen – edes kyljen kääntäminen, ole kovin sulavaa puhaa. Joskus sitä tuntee olevansa vain vaivainen parisataakiloinen hylje. Silloin muistutan itselleni mitä kaikkea ihmeellistä kropassani tapahtuukaan. Kasvatan siellä ihan oikeaa ihmistä, eikä mene kauaa kun olen taas oma itseni.

Ja vaikka oma itsetunto onkin onneksi hyvä, niin toki rakastavan ja ihailevan puolison tuki ja kehut pitävät sen myös siellä plussan puolella. Pakko myöntää että olisin kyllä muutamat kerran huonona päivänä verhoutunut siihen maksimekkoon tai kokouikkariin, ellei Osku päiväittäin kehuisi ja kannustaisi. On tärkeää olla omissa silmissä kaunis, mutta tuntuu hyvältä olla sitä myös rakkaansa silmissä.

Eli lisään myös vielä omaan raskauden parhaiden puolien listaan sen, että ihanaa on myös lisääntynyt armollisuus itseään kohtaan ja sen, että viimeistään nyt ei välitä yhtään siitä mitä muut minusta ajattelevat.

ps. En edes kirjoittanut tässä raskausarvista – koska en edes muistanut omistavani sellaisia!