Aloin odottamaan esikoistani ollessani 22-vuotias, eli yhdeksän vuotta sitten. Aika hassua muuten, jos tuleva vauva noudattaa samaa kaavaa kun edelliset ja syntyy suht lähellä laskettua-aikaa, tulee kaikilla lapsillani olemaan synttärit aikalailla tasan kuukauden välein. Elokuussa, syyskuussa ja lokakuussa.
Yhdeksän vuotta sitten olin täysin valmis äidiksi. Vauvakuume ja kaipuu omasta lapsesta tuntui välillä fyysisenä kipuna rinnassa. Olin aina ajatellut että haluan perustaa perheen nuorena ja minusta vähän reilu kaksikymppinen olisi täysin hyvä ikä.
Kaikkiin raskauksiin liittyy erilaisia ajatuksia ja tunteita. Vaikka lapsi olisi kuinka haluttu, myös negatiivisia tai epävarmat tunteet ovat täysin normaaleita. Mitä nyt muistan siitä yhdeksän vuoden takaisesta, niin myös ajatukset ovat osittain nyt aika erilaisiakin. Toki myös homma muuttuu vähän tutummaksi, mitä enemmän tätä tekee, eikä samoista asioista tule enää murhehdittua, mutta joka kerta sitä on jotain mielenpäällä.
Silloin kaksikymppisenä raskaanaollessa sitä tuli mietittyä sellaisia asioita kuten, miten sitä vauvaa käsitellään, miten me osataan, miten meillä riittää rahat ja tuleeko meistä tarpeeksi hyviä vanhempia. Sain myös todella paljon paheksuvia katseita, minut tuomittiin pelkän naaman perusteella teiniäidiksi, joka on tullut vahingossa raskaaksi eikä tuskin osaisi huolehtia lapsestaan nuoren ikänsä vuoksi.
Ensimmäisessä raskaudessa tuli myös pelättyä paljon, sillä kaikki olivat ihan uutta. Kävin useasti vatsakipujen, verenvuodon ja vähän likkuuvan vauvan vuoksi lääkärissä, kun nyt taas tiedän että kokemani kipu on normaalia kohdun kasvukipua, niukka tiputteluvuoto alussa ihan vaaratonta ja että vauvaankin saa actionia lasillisella mehua. Tiedän paremmin asioita, olen itsevarmempi ja osaan kuunnella kehoani paremmin. Kaikkea ei tarvitse enää kysyä neuvolasta tai mennä täysin niiden ohjeiden mukaan.
Nyt kolmekymppisenä olo on kaikinpuolin ja kaiken suhteen varmempi. Enää en huolehdi siitä miten vauvaa hoidetaan, osaanko minä tai miten meillä riittävät rahat. Sen sijaan pelkään oman ajan katoamista ja oikeastaan koko sen elämäntyylin, johon olen tottunut, loppumista. Minua jännittää se, jos jotekin kadototan tai unohdan itseni ja uppoudun liiaksi vauvakuplaan ja muutun joksikin muuksi kun en saa tarpeeksi aikaa itselleni.
Kaksikymppisenä en pelännyt mitään tällaista, sillä ”tiesin” ettei lapsen saaminen tulisi muuttamaan minua. Hengailin kavereiden kanssa ihan niinkuin ennenkin, olin mukana illanistujaisissa, jopa useamman kerran mukana baarissa. Nyt minua ei saisi pakottamallakaan minnekään iltarientoihin. Pelkkä ratikassa matkustaminen perjantai-alkuillasta on minulle ihan liikaa. Haluan vain äkkiä kotiin jotta saan vedettyä villasukat jalkaan ja mennä ajoissa nukkumaan.
Myös vauvan kanssa oli silloin kova tarve todistella itselleen, että elämä jatkuu ihan ennallaan ja olla lähes kokoajan jossain menossa tai tuntea syyllisyytä siitä, jos ei ollut. Nyt taas ymmärrän että tottakai se vauvan tulo muuttaa normaalia ja on ihan ok jäädä välillä kotiin haahuilemaan koko päiväksi yökkärissä. On toki kiva jatkaa sosiaalista elämää ja käydä silloin tällöin kaverin kanssa vaikka kahvilla tai kävelyllä, mutta joka päivä ei tarvitse olla menossa.
Nuorempana en osannut edes kuvitella minkälaista se ensimmäisten vuosien univaje ja väsymys voisikaan olla. Nyt kolmekymppisenä nukun jo valmiiksi huonosti ja odotan kauhulla sitä miten väsyneitä me molemmat tulemme olemaan. Nuorena sitä jaksoi paljon paremmin. Muutenkin tuntuu että jo nyt selkä prakaa eikä virtsarakko kestä mitään, joten fyysisestikin silloin aiemmin oli helpompaa.
Nyt vähän kokeneempana tiedän sen ettei moneenkaan asiaan voi vaikuttaa etukäteen ja kaikki menevät sitten omalla painollaan. Kuten vaikkapa synnytys, imetyksen onnistuminen tai vauvan luonne ovat sellaisia asioita. En usko että siihen varmuuteen liittyy kuitenkaan ikä. Jos nyt saisin ensimmäisen lapseni olisin varmaan ihan hysteerinen, vielä enemmän kun sillon parikymmpisenä. Lasten saaminen on opettanut minut olemaan stressaamatta turhaan asioista.
On itseasiassa tosi ihanaa saada lapsi kaikella tällä kokemuksella. Koska ikäero vanhempiin lapsiin on niin suuri, ja he ovat paljon myös koulussa, kavereillaan sekä tietysti joka toinen viikko isällään, on tämä melkein kun saisi esikoisensa. Mutta ilman sitä tuoreen vanhemman epävarmuutta.
Kaiken kaikkiaan olen tosi iloinen että itse päädyin saamaan esikoiseni jo niin nuorena ja toisenkin siitä heti parin vuoden perään. En ollut silloin vielä niin tottunut mihinkään tietynlaiseen elämään tai elintasoon, eikä minusta myöskään tuntunut että olisin menettänyt mitään – päinvastoin.
En nyt toki vieläkään ole mikään kovin vanha, vaan ihan normaalin ensisynnyttäjän ikäinen. Kaveripiirissäni ei edelleenkään ole kuin muutama muu melko tuore vanhempi, vaikka saman ikäisiä ovatkin. En itse tekisi missään nimessä mitään toisin ja niinhän se onkin, että jokainen ikä on varmasti hyvä tulla vanhemmaksi. Jokaiseen ikään liittyy silti varmasti kysymyksiä ja muuta pohdintaa tai pelkoja.
On kuitenkin hauska huomata miten erilaista on olla raskaana lähes kymmenen vuoden erolla. Onko siellä muita samassa tilanteessa olevia, että äitiyttä on kestänyt jo pidempään ja tällaisia eroavaisuuksia on huomattavissa eri raskauksien välillä?
pssst. Jos et vielä huomannut, blogini on ehdolla Inspiration Blog Awardseissa Arjen Sankari-kategoriassa, saa käydä äänestämässä! 🙂
Täällä yksi! Täytin juuri 30, esikoiseni on samanikäinen kuin Kaapo ja vauvaa odotellaan syntyväksi kesäkuussa. Itse huomaan juurikin sen, että henkisesti olen paljon kypsempi äidiksi ja kaikinpuolin luottavaisempi kuin yhdeksän vuotta sitten. Silloin raskaus oli todella helppo, nyt taas on kipuja ja vaivoja ollut monta kuukautta. Eniten jännittää oma jaksaminen, koska olen hyväuninen ja vaadin pitkät unet. Tosin nyt kaikki kivut ovat vaikeuttaneet nukkumista, joten pieniin määriin unta on ollut pakko tottua. En silti valita, koska toivoimme ja yritimme lasta yli vuoden.
Apua miten ihania kuvia!!! Raskausasioita en osaa kommentoida mitenkään, kun itsellä ei ole lapsia, mutta halusin vaan tulla ihastelemaan sinua ja pienokaista vatsassa. Olet kyllä yksi ihanimpia bloggaajia eikä postauksiisi ikinä kyllästy. ❤
Oon vähän vanhempi, mut esikoisen sain 27-vuotiaana ja nyt kolmas kevätvauva mahassa. Tänä vuonna tulee 37 vee. Hirveesti mietin, että oisko liian rankkaa odottaa, mitä muut ihmiset sanois, pitäiskö vaan jatkaa tätä lungia elämää kahden ison lapsen kaa. Mut tässä ollaan, kukaan ei oo ihmetellyt, muut lapset onnesta sekaisin ja ei tää paljon rankempaa oo ollut kuin 9 v sitten.
Nyt on sellainen rauhallinen olo odottaa, ei jaksa hosua joka suuntaan, osaa olla ja nauttia tästä. Ainoa mikä jännittää on väsymys ja valvominen. Mulla on ollut vain hyvin nukkuvia vauvoja ja tässä iässä valvomisen merkkejä ei peitä mikään.. mutta toivotaan parasta ja varaudutaan kaikkeen. Ihanaa odotusta sulle!
Täällä yksi 37v odottaja,edelliset lapset jo 6v ja 9v ja asiat,jotka tällä iällä jännittää liittyvät tulevan lapsen terveyteen ja siihen miten jaksaa yöheräämiset… Mutta täytyy yrittää ottaa rento asenne koko tähän hommaan ja luottaa,että kyl tää hoituu..:) Ihanaa odotusaikaa sulle!:)
Itse sain ensimmäusen lapsen 17 vuotiaana toisen 28 vuotiaana. Pojilla on kummenen vuoden.ero. kyllä mun suurin pelko oli se oman itsensä kadottaminen ja niinhän siinä oikeestaan kävikin. Pienin on nyt neljä ja aikalailla vieläkin istun villasukat jalassa perjantai iltana. Ehkä ole nyt vaan tälläinen ehkä en. Ahdistaa pelkkä ajatus hullusta grazy bailaamisesta saa olon ahdistuneeksi. En tajuu mitä tapahtui.
Heissan,
Sain esikoiseni 21 -vuotiaana ja nyt helmikuussa kuopukseni, 42 -vuotiaana. Näiden vuosien välissä olen synnyttänyt myös neljä muuta lasta. Kaksi vanhinta on jo ylittäneet aikuisuuden kynnyksen, ja asuvat omillaan. Näistä neljästä nuorimmasta vanhin on 8 -vuotias.
Jos siis vertaan ensimmäistäni tähän viimeisimpään, niin onhan siinä joka suhteessa iso ero. Niin raskaudessa kuin sen jälkeenkin. Nyt varsinkin huomaan että synnytyksestä toipuminen vie ja vei, pitkän aikaa.
Mutta synnytys nyt vs. kaksi aiempaa; ensimmäisissä oli pelkoa, jännitystä ja nolouttakin. Jännitystä tietysti nytkin, mutta ihan eri tavalla. Nyt tietoisuus siitä, että kaikki menee omalla painollaan ja että kestän sen kivun hallitsemalla omaa kehoani niin etten tarvitse kivunlievitystä, on omasta mielestäni kokemuksen tuomaa varmuutta.
Ja kaikki se tekeminen ja oleminen vastasyntyneen kanssa on paljon rennompaa.
Tiesin, että imetys tulee sujumaan ja että en hätkähdä itkuja enkä muutakaan. Toki vauvat ovat erilaisia, mutta jotenkin sitä vaan näin monen jälkeen luottaa siihen että suht samanlaista sakkia sieltä tulee 🙂
Voi kun olisi tämä kaikki kokemus ollut silloin 20 vuotta sitten…. mutta sinällään en kadu mitään. Silloin ehkä olin jossain suhteessa rennompi. Nyt näen vaaran paikkoja joka puolella, ja ehkä suojelen lasta enemmän.
Ja toki väsymys tuntuu nyt erilailla mitä nuorempana. Mutta kun tietää, että vauvan iltaiset huutokonsertit ja aamuyöllä heräilyt loppuvat aikanaan, sitä kyllä jaksaa.
Jotenkin itse ajattelee että ei se oma kokemus näy ulospäin, mutta mennessäni tässä kerran neuvolaan, eräs äiti kysyi kuinka mones lapsi tämä on minulle. Vastasin että kuudes. Tämä toinen äiti, jolla oli yksi lapsi, sanoi että arvasin ettei ole ensimmäisesi. Tulit ja olet niin rennosti vauvasi kanssa.
Olin aika hämmästynyt tuosta, ja otettukin. Ehkä se näkyy sitten päällepäin 🙂
Kaikkea hyvää raskausajallesi, nauti siitä! Niin minä tein, varsinkin kun tiesin että se tulee olemaan viimeiseni. Haikeaa, enkä oikein ole sitä vielä sisäistänyt.
Ajatuksiasi on kiva lukea. Niitä odotellessa 🙂
Meillä on kolme lasta; 8v, 5v ja 10kk.
Parasta kuluneessa vuodessa on se, että oikeasti konkreettisesti on tajunnut, että päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä.
Välillä mietin, että kuka tuo 8v on, kun jotenkin sitä on vaan tottunut pikkulapsiarkeen. 😀
Mutta siis ehdottomasti olen kaiken väsymyksen ja unettomuuden keskellä nauttinut paljon! On ollut ihanaa seurata sisarussuhteen kehittymistä, olla vaan ja antaa aikaa isommille.