SEIKKAILUPÄIVÄ

22/11/2017
Kommentit pois päältä artikkelissa SEIKKAILUPÄIVÄ

Meidän koko matkamme oli kyllä yhtä suurta seikkailua päivästä toiseen, mutta yksi näistä päivistä oli vähän yli kaikkien. Lähdimme nimittäin tutkimaan lähisaaria pitkähäntäveneen kyydissä yhdeksi päiväksi.

Kaikenlaisia opastettuja ja valmiiksi suuniteltuja retkiähän tuolla Koh Lantalla riittää. Retkiesitteitä on kaikkialla. Vaikka saarella asuu paljon paikallisia, niin myös turismi on siellä hyvin vahvassa osassa. Eikä ihme, sillä saarilla pääsee tuntemaan hyvin paikallisen elämän ja luonto tuolla on ihan mielettömän kaunista – siis ihan oikeasti henkeäni salpasi useaan otteeseen kun näin omin silmini sen kirkkaan turkoosin veden ja vedestä kohoavat kalliot, valkoisen hiekan, värikkäät kalat ja korallit sekä taivaalla liitelevät kotkat.

Isomalla porukalla tuolla matkaileva voisi vuokrata veneen ja kuskin päiväksi, ja mennä juuri sillä aikataululla niille saarille mille tahtoisi, mutta itse koin helpommaksi varata meille valmiin retkipaketin. Koska en varannut sitä hotellin tai matkatoimiston kautta, sain neuvoteltua meille suoraan sähköpostin kautta vielä pienen alennuksenkin.

Lähdimme matkaan samana aamuna, jona myös vaihdoimme hotelliamme, joten meidän piti ottaa kaikki tavaramme mukaan. Ensimmäiset sydämentykytykset saikinkin jo heti alussa, kun jännitin että olisivatko auton katolle ilman sen kummempaa kiinnittämistä heiteyt matkalaukkumme enää siellä kun pääsisimme satamaan. No, olivathan ne!

Ajelimme puolen tunnin verran Koh Lantan Old Towniin jossa siirryimme veneeseemme. Meitä retkelijöitä oli yhteensä parisenkymmentä, joista Kaapo ja Elvis ainoat lapset. Olin onneksi ottanut mukaan pojille omat snorkkelit, sillä sellaisia ei heille veneessä ollut. Ensimmäinen etappimme olikin noin tunnin ajon jälkeen snorklaus suoraan veneestä. Olin varautunut siihen, etteivät pojat ehkä uskaltaisi tulla kaloja kuhisevaan veteen, mutta molemmat olivatkin ihan tosi reippaita ja rohkeita. Elvis jopa putosi veteen melko korkealta, liukkaissa veneen tikkaissa – mutta ei ollut moksiskaan.

Snorklailun jälkeen siirryimme paljon odotetulle etapille, nimittäin Emerald Cave laguunille. Tämä paikka ei ulkoapäin eroa mitenkään muista vedestä nousevista kalliolohkareista, mutta sen sisälle pääseekin uimalla pimeän ahtaan luolan läpi.

Saimme pelastusliivit päälle ja sitten lähdimme seuraamaan otsalampulla varustunutta opastamme. Aluksi luolassa riitti vähän päivänvaloa ja sen tippukivimäisillä seinämillä oli tuhansittain kiinnittyneitä ja osittain kai kivettyneitä simpukoita. Pikkuhiljaa valo loppui ja tunneliin tuli pilkkopimeää. Aallot hakkasivat luolan sinämiin aiheuttaen aavemaista ääntä. Olin ihan varma että pojille tulisi paniikki, joku rupeaisi itkemään tai haluaisi pois – mutta ei, molemmat olivat aivan innoissaan!

Pikkuhiljaa valo alkoi taas kajastamaan ja yhtäkkiä edessämme siinsi turkoosina hohtava matala laguuni. Oli ihan mieletöntä uida pimeästä pelottavasta luolasta keskelle sellaista paikkaa, se ei tuntunut melkein todelliselta. Pientä valkeaa hiekkarantaa ja lähes kuumaa vettä ympäröivät korkealle nousevat kallioseinämät, jotka olivat aivan täynnä viidakkomaista kasvillisuutta. Keerotaan, että aikoinaan merirosvot ovat käyneet piilottamassa aarteitansa tänne.

Laguuni on nykyisin turistien suosiossa ja sinne saapuikin jatkuvasti letkassa lisää porukkaa. Osa ihmisistä vain istui vedessä ja ihmetteli ja ihasteli sitä taianomaista paikkaa. Pojat olivat aivan innoissaan ja leikkivät ja kahlasivat ihanassa sileäpohjaisessa vedessä. Pian meidän olikin aika jo jatkaa matkaa takaisin luolan kautta veneelle.

Ajelimme taas toiseen paikkaan snorklaamaan suoraan veneestä. Viihdyimme poikien kanssa lähes tunnin vedessä kaikenlaisia pieniä kaloja ja merisiilejä ihmetellen. Oppaat heittivät lähellemme vesimelonin paloja, jotka houkuttivat ihan hirveät määrät kaloja lähellemme. Elvistä jopa näykkäsi yksi kala jalasta, mutta ei hän siitäkään paljoa välittänyt. Olin edelleen aivan ihmeissäni (sekä ylpeä) miten molemmat olivat niin rohkeita ja reippaita, vaikka päivä oli pitkä ja fyysisestikin rankka.

Viimeinen etappimme oli Koh Ngain lähes autio saari, jossa myös söimme lounaan. Ruokailun jälkeen jokainen hommaili omiaan ja valkealla paratiisirannalla oli ihanan raukea ja pysähtynyt tunnelma. Vesi tuntui täälläkin lähes liian kuumalta ja minä keskityin lähinnä kokikseeni sekä poikien leikkien seuraamiseen. Maisemat rannalta olivat huikeat. Kauempana merellä näkyi ukkosmyrksy, joka maalasi taivaan epärealistisen siniseksi.

Kotimatkalla kaikki oli ihan sinistä ja utuista, arvelin että sade ehkä osuisi myös kohdallemme, mutta yhtäkkiä olimmekin ihan keskellä kovinta kaatosadetta jota olen koskaan kohdannut. Aluksi se oli huvittavaa, mutta kun vene ei tuntunut pääsevän eteenpäin, moottori savutti ja jokainen aalto otti ikävästi vatsanpohjasta huomasin puristavani molempia poikia kainaloihini rystyset valkoisina. Huomasin että muutkin matkustajat alkoivat vakavoitumaan, kun vettä tuli aivan täysillä kun saavista ja salamat välkkyivät ympärillä. Katoksesta huolimatta olimme kaikki aivan litimärkiä.

Päivän suurin seikkailu olikin lopulta itse kotimatka ja tarkemmin ottaen laivasta poispääsy. Päästääksemme laiturille meidän piti ensin kiivetä aalloissa hyppivästä veneestä vieressä olevaan toiseen veneeseen. Koska satoi niin rankasti, ei eteensä edes meinannut nähdä. Toisesta laivasta meidän piti vielä kiivetä omistuisia ruostuneita metallitankoja pitkin simpukoilla vuorautuneille, vanhoille, osittain murentuneille betonirappusille. Minulla oli kainalossani varmaan viisikymmentä kiloa litimärkänä painanut iso kangaskassimme ja yritin vain olla putoamatta veteen samalla kun katsoin epäuskoisena miten Elvistä vain heitettiin edessäni mieheltä toiselle ylös laiturille.

Laiturilla meitä odotti auto, jossa olivat sisällä myös matkatavaramme. Koska auto oli täysi, pääsivät pojat kuskin kanssa etupenkille, mutta minä sain mennä taakse avolavalle. Sade alkoi pikkuhiljaa hellittämään mutta sydän vielä hakkasi aivan täysiä. Samalla kuitenkin nauratti. Auto kaahasi ihan hirveää vauhtia, kenelläkään ei toki ollut turvavöitä ja tielle hyppäsi eteen milloin ankkoja, milloin, vuohia, yksi apina ja mopoja joita näytti ekalla silmäyksellä ajavan vain pikkulapsi. Mutta olihan siellä takana sitten koko muukin perhe kyydissä.

Kun illalla kävelimme täydellissä pimeydessä vilkkaan autotien laitaa kilometrin lähimmälle ruokakaupalle sammakoiden hyppiessä jaloissamme pystyin vain toteamaan, että aikamoinen seikkailu. Muita mieleenpainuvia juttuja matkan aikana oli myös se kun törmäsimme lehmälaumaan matkalla uimarannalle ja yksi vasoista lähti seuraamaan meitä, toki yö sairaalassa oli myös ihan oma seikkailunsa, samoin kaikki paikasta toiseen matkustaminen ja kulkuneuvosta toiseen ehtiminen, eksyminen sivupoluille jonnekkin metsään sekä kansallispuistossa viidakossa käppäily. Noh, koko reissu oikeastaan.

Moni on kehunut sitä miten rohkea olen ollut kun lähdin yksin lasten kanssa matkaan, minä puolestaan olen kuitenkin todella otettu ja ylpeä siitä, miten mahtavia, reippaita, uteliaita, rohkeita, elämänjanoisia ja ennakkoluulottomia poikia minulla olikaan matkassa mukana <3


Comments are closed.