TIE VIE

15/10/2017

Meillä oli keväällä koulussa projetki johon lähdin todella innoissani mukaan. Ideoimme yhdessä toisen koulun kuvaajan graafikkojen kanssa lehtikonseptin johon toteutimme jutun teemalla rakkaus. Hyviä ideoita oli vaikka kuinka paljon ja lopulta muutaman mutkan kautta päädyimme tekemään rakkaudesta lajiin henkisen jutun rekkaa ammatikseen ajavista nuorista tytöistä.

Kaikki tapahtui toisessa kaupungissa ja oli kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta hyvin työläs toteuttaa. Elämässä tapahtui muutenkin samaan aikaan paljon, oli kiirettä, töitä, muita kouluhommia, lasten juttuja ja sairastelua. Pahin kolaus kuitenkin oli se, kun kuvaajalla olikin ihan toisenlainen visio eikä hän tykännyt ollenkaan tavastani kirjoittaa juttu. Koska olin jo valmiiksi ihan loppu, sai sen vuoksi kovan kolauksen myös ammatillinen itsetuntoni sekä koulumotivaationi.

Olimme aluksi ajatelleet että saisimme jutun myytyä eteenpäin johonkin lehteen, olimmehan kaikki tehneet kovasti töitä sen eteen. Kokonaisuutena juttu kuitenkin oli mielestäni tosi hyvä, kuvat olivat upeita ja tekstissä pääsi kiinnostavalla tavalla kiinni tyttöjen omakohtasiin kokemuksiin. Mutta halusin vain unohtaa koko jutun ja niin lopulta unohdinkin.

Kunnes pari viikkoa sitten minuun otettiin yhteyttä Helsingin Sanomista. He olivat saaneet jutun käsiinsä ja halusivat julkaista sen. Ja tänään se sitten ilmestyi, ihan oikeassa lehdessä, vieläpä Suomen luetuimmassa. Olen tosi iloinen että juttu näki päivänvalon. Sen eteen tehtiin töitä jonka lisäksi kaikki jutun haastateltavat ovat ihan mielettömiä ja kiinnostavia tyyppejä. On mahtavaa saada heidän tarinsansa julki myös muille.

Olen toki ollut ihan ylpeä myös kun jotain artikkelejani on joskus aiemmin julkaistu pienen levikin ilmaislehdessä ja nettijulkaisuissa, mutta tänään tuntui kuitenkin sen verran kivalta katsoa omaa miestä Hesari käsissään lukemassa juttuani, että sain pienen sykäyksen taas tähdätä eteenpäin. Viime aikoina on useaankin otteeseen tuntunut vähän ikävältä kun olen kuullut dysgrafiasta johtuvia kirjoitusvirheitäni pilkattavan keskustelupalstoilla ja naurettu sille ettei minusta mitään toimittajaa voisi ikinä tulla. Tämä on taas hyvä muistutus ihan kaikille siitä, ettei kannata murehtia muiden negatiivisia kommentteja vaan tehdä juuri sitä mistä tykkää. Asiat eivät aina tapahdu helpoimman kautta, mutta jos tahtoa on niin haasteistakin selviää. 


10 Responses to “TIE VIE”

  1. Emma sanoo:

    Tää oli mun lempparijuttuni eilisessä Hesarissa! Ihan tosi amamttimainen olo tuli, en yhtään tajunnut että oli opiskelijan kirjoittama. Mikään ei viitannut siihen. Hieno kokonaisuu!

    Oliko teksti lopulta sun ajatuksiesi mukainen?

  2. Aino sanoo:

    Siis niin vihaan tuota suomalaisten perusnegatiivista ajattelumallia ”ei onnistu, ei tuosta tule mitään”. Huomaan itse helposti vaipuvani tällaiseen pessimistisyyteen, mutta sen sentään ymmärrän, että toisten kehittyminen ja menestyminen ei ole itseltä pois – päinvastoin! Pitää porukoilla käydessä tsekata HS 🙂

  3. Nippe sanoo:

    Aivan mahtavaa! Onnittelut, You did it !!

  4. Riina sanoo:

    En eka ees huomannut että juttu oli sun kirjoittama kun en koskaan katso toimittajien nimiä mutta tää oli just huikee näkökulma ja hyvin koostettu juttu. Eiköhän tässä oikolukuohjelmien luvatussa maailmassa ole tärkeämpiäkin ominaisuuksia kuin oikeinkirjoitustaito. Itselläkin on lukihäiriö ja olen kuitenkin onnistunut kirjoittamaan ylioppilaskirjoituksissa äidinkielestä ÄLLÄN ja työllistymään maisterisnaisena alalle jossa kirjoitetaan paljon. Tiedän että teen ihan sairasti virheitä mutta se ei tarkoita ettenkö osaisi itse asiaa. Että fak juu kaksoiskonsonantit ja muut kommervenkit!!

  5. Krista sanoo:

    Minäkin luin eilen jutun ja se oli ihan todella mielenkiintoinen ja hyvin tehty – onneksi olkoon

  6. Marika sanoo:

    Mäkin tykkäsin tästä jutusta. Olen juuri eräässä videokoulutuksessa, jonka pitäjän mielestä en taida osata yhtään mitään. Jos edes lähestyn kameraa, vastaus on EI. Hieman on epämotivoivaa, mutta päätin olla välittämättä siitä. On erilaisia tapoja kirjoittaa juttuja ja kuvata kuvia ja videoita. Kuka sen sitten päättää mikä niistä on juuri se paras.. 🙂

  7. neito sanoo:

    Onneksi nykyään on kaikenmoiset oikoluku-ohjelmat, jolla saa korjattua pahimmat virheet pois. Onhan myös kolmistaan blogin Karoliina äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja luki-häiriöstään huolimatta.

    Kaikkien ihmisten kanssa ei kemiat kohtaa, ja kaikkien ihmisten kanssa ei myöskään työskentelytavat kohtaa. Ammattimaisuutta sekä hyvää käytöstä on tulla toimeen myös niiden kanssa, jotka eivät ole kanssasi samanlaisia. Työelämässä ei pääse valitsemaan kenen kanssa tulee tekemään töitä. Sekin on hyvä jokaisen huomata, että on monenlaisia tapoja päästä hyvään lopputulokseen. Mieleisistä jutuista voi ottaa mallia, ja muista asioista todeta että noinkin voi tehdä. 🙂

  8. Otto sanoo:

    On aika rohkeaa todeta, että artikkeli on sinun kirjoittama kun olen aika monesta lähteestä kuullut aika päinvastaista, tai että sinuun on otettu yhteyttä, kun koko jutun järkkääjä eli sen valokuvaaja Mikko on Hesarilla töissä. En usko että tämä kritiikki menee kommentiksi asti, mutta on vähän paksua kauraa omasta mielestäni.

  9. kaisu sanoo:

    Toi oli tosi hyvä juttu! En tajunnut sun kirjoittamaksi ennen kuin instasta luin.

  10. Paula sanoo:

    Lehtijuttu oli tosi mielenkiintoinen! Tykkään muutenkin blogistasi ja tyylistäsi kirjoittaa!

Kommentoi