VUOSI SITTEN MINUSTA TULI KOULULAINEN

29/06/2017

Somefeedini on kuluneen viikon ajan täyttynyt uusista opiskelupaikoista iloitsevista ihmisistä. Ihanaa että niin moni on päässyt opiskelemaan haluamaalleen alalle. Samalla omaan mieleeni on palannut vuoden takaiset tunnelmat, kun sain itse tietää päässeeni opiskelemaan. Oltiin poikien kanssa lomalla Espanjassa kun samaan paikkaan hakenut tuttavani laittoi viestin, että hän oli päässyt sisään. Ryntäsin samantien läppärille ja naputtelin itseni tärisevin käsin opetusviraston sivuille sisään. Minäkin olin päässyt kouluun!

Tunsin jännää kutkutusta, hilpeyttä, iloa ja ylpeyttä itsestäni. Kävin ostamassa lähikaupasta pullon cavaa ja kirsikoita. Olin päässyt ekalla hakemalla sisään kouluun, jonka olin kuullut olevan yksi vaikemmista. Tätä kaikkea edelsi kuitenkin kouluun hakeminen ja pääsykokeet, joista en ole tainnut edes sen kummemmin kertoa täällä.

Toissa vuoden keväänä tarkoituksenani oli hakea Yliopistolle lukemaan viestintää, mutta tapani mukaan olin mennyt sekaisin päivistä ja missasin koko haun. Se olikin ihan hyvä juttu, sillä sain vielä vuoden jatkaa töiden tekoa blogin parissa ja siinä samassa totutella hieman ruutiininomaisempaan elämään Kaapon aloitettua esikoulu. Oli ihan hyvää harjoitusta saada hänet eskariin joka aamu klo 9. Vuoden aikana myös ajatukseni siitä, mitä tahtoisin isona tehdä, selkenivät lisää.

Seuraavana keväänä muistin taas yhteishaun, yllätys yllätys, päivää ennen kun se päättyi. Olin ajatellut hakevani varmuudeksi monelle eri linjalle, mutta tuossa lyhyessä ajassa en ehtinyt tehdä kun vain yhden ennakkotehtävän. Päätin hakea opiskelemaan journalismia Haaga-Heliaan. Ennakkotehtävänä oli kirjoittaa muutaman sivun essee journalismin tulevaisuudesta. Pähkäilin esseessä omiani muunmuassa bloggaamisesta, kansalaisjournalismista sekä niiden erosta ammattimaiseseen journalismiin. Kävin ostamassa pääsykoekirjan ja luin siitä jopa muutaman sivun kerran alukuestästä aurinkoa ottaessani.

Tuli kesäkuu, mutta pääsykoekutsua ei kuulunut. Mielestäni esseeni oli ollut ihan hyvä, mutta eihän noista ikinä voinut tietää. Kouluun oli hakenut yli 840 hakijaa, joista muistaakseni 140 kutsuttiin ennakkotehtävän perusteella pääsykokeeseen. Päivää ennen koepäivää päätin ihan varmuudeksi katsoa vielä sähköpostini. Kirjoitin koulun nimen hakukenttään ja siellähän se oli, ollut jo useamman viikon, kutsu pääsykokeeseen. Ampaisin ylös tuolista ja pyörin varmaan viisi minuuttia ympäri asuntoa, miettien että MITÄS NYT. Lähdin ensitöiseksi kauppaan ostamaan jotain eväitä suraavan aamun kokeeseen. Päätin lukittautua kotiin ja vain lukea koko päivän, muuta en voisi. Pääsykoekirjan lisäksi piti olla perillä viime viikkojen uutistapahtumista. Joten selasin vuorotellen Hyvä Journalismi-kirjaa ja viikon uutisia.

Tapani mukaan myös söin seuraavaksi päiväksi tarkoitetun suklaapatukan jo lukemisen lomassa. Patukan kääreen sisältä paljastui tarra, jossa oli Collegesta valmistunut oppilas jonka teksti Know All. Ajattelin sen olevan enne ja tarran tuovan minulle hyvää onnea pääsykokeisiin. Liimasin sen kännykkäni takakanteen ja pidin tarraa siinä itseasiassa siihen saakka kunnes minut oltiin virallisesti syksyllä hyväksytty kouluun.

Pääsykokeisiin ehdin siis lukemaan vain päivän, mutta onnekseni olin sisäistänyt juurikin ne tärkeimmät asiat joita kokeessa piti osata. Meidän piti kirjoittaa muutama erilainen uutisartikkeli sekä essee. Kirjallisten tehtävien lisäksi kokeessa oli hyvin laaja yleissivistystä mittaava monivalintakoe sekä lopuksi vielä ryhmähaastattelu. Kirjalliset tehtävät menivät mielestäni hyvin, mutta monivalintatehtävä oli haastava. Siinä oli paljon helppoja kysymyksiä, mutta yhtä paljon myös vaikkapa urheiluun tai iskelmämusiikkiin liittyviä kysymyksiä, joista minulla ei ollut minkäänlaista hajua. Haastattelu meni mielestäni myös vähän penkin alle. Meitä oli ryhmähaastattelussa neljä, joista yksi tuntui dominoivan ja jyräävän meidät muut alleen. Tuntui etten oikein saanut annettua itsestäni niin paljon kun olisin siinä tilanteessa halunnut.

Toivoin todella pääseväni kouluun, mutta tiesin sen olevan vaikeaa. Vain 40 oppilasta lopulta pääsisi sisään. Oli todella mahtavaa olla yksi heistä.

Ala tuntuu edelleen oikealta, vaikka missään nimessä viime vuosi ei ole ollut helppo. Päinvastoin. Olen ollut väsyneempi ja stressaantuneempi kun ikinä. Vaikka koulu on todella hyvä ja opettajat inspiroivia, suuren työmäärän alla on motivaatio ollut välillä hukassa. Kun esikoinen vielä samaan aikaan aloitti oman koulutaipaleensa, on kaikkien aikataulujen luoviminen ollut ajoittain aika haastavaa. En kyllä yhtään kaipaa niitä aikaisia, pimeitä ja räntäisiä aamuja kun kaikki ovat myöhässä, tavarat hukassa ja kahvit läikkyvät toppatakin hihasta sisään. Oikeastaan vähän kauhulla odotan taas sitä rumbaa, mutta on helpottava tietää että yksi vuosi on jo takana päin. Enää kolme edessä. Lol.

Onnea paljon kaikille opiskelupaikan saaneille ja tsemppiä niille joiden kohdalle se ei tänä vuonna osunut. Omasta kokemusksesta voin sanoa, että se voi olla yhtä hyvä mahdollisuus johonkin muuhun.


POIKIEN KESÄLISTA

27/06/2017
Kommentit pois päältä artikkelissa POIKIEN KESÄLISTA

Kesäkuuta on jäljellä enää muutama päivänä ja kuukauteen on mahtunut jo vaikka minkälaita kivaa kesätekemistä, vaikka ilmat eivät ole olleet mitkään kaikista suostuisammat. Perinteeksi muodostunut kesätekemisten listakin oli jäänyt poikien osalta vielä tekemättä, ja siihen mahtuukin vielä vaikka mitä. Tähän se hermostuneesti hikikarpalo otsalla naurava emoji.

Kesällä me halutaan:

– Mennä Espanjaan
– Sukeltaa snorkkelin kanssa
– Onkia mato-ongella
– Pelata futista
– Nukkua myöhään
– Mennä uimaan
– Tavata kavereita
– Mennä yökylään
– Lasten festareille
– Puhaltaa jättiläissaippuakuplia
– Juoda vettä
– Telttailla metsässä
– Mennä stadikalle
– Viettää perheen kanssa aikaa
– Lukea kirjaa viltillä
– Piirtää äidin kanssa katuliiduilla
– Sytyttää nuotio
– Mennä metsäretelle
– Syöttää oravia
– Pitää piknik
– Ostaa Lego Pirates Of Caribian peli
– Mennä Lintsille
– Oppia ajamaan pyörällä tosi hyvin

T. Kaapo ja Elvis


MILLOIN ESITELLÄ UUSI PUOLISO LAPSILLE

27/06/2017

Yksi iso juttu uudessa suhteessa on tietenkin lasten esitteleminen uudelle puolisolle, ja olenkin saanut useamman kyselylyn tätä aihetta koskien. Monella lapsellisella sinkulla on varmasti pyörinyt mielessä samoja ajatuksia kun itsellänikin ennen tätä suhdetta. Osaanko enää olla kenenkään kanssa, miten uusi puoliso suhtautuu lapsiin, miten lapset suhtautuvat häneen, missä vaiheessa heidän edes kuuluu kohdata?

Olin jo jonkin aikaa, ehkä muutaman vuoden, ajatellut että jos elämääni vielä joku ihminen tulee, niin en välttämättä haluaisi edes ikinä muuttaa hänen kanssaan yhteen. Olin tottunut ja alkanut pitämään yksinolosta ja omasta seurastani. Toinen asia mistä olin ihan varma, oli etten sotkisi lapsia mahdolliseen juttuun mukaan mitenkään. Ihan hyvin ekat puolivuotta tai vuoden voisi olla niin ettei kukaan tapaisi toisiaan.

Toisin kävi. Itseasiassa lapset tapasivat jo alle viikon jälkeen sekä uuden poikaystäväni että hänen poikansa. Toki siis ihan vaan rennosti kaverina ja lapsille turvallisella maaperällä. Siinä kuitenkin hyvin huomasi sen, miten tällaisille asioille ei voi olla mitään tarkkoja sääntöjä tai aikatauluja, kaikki riippuu ihmisistä, tilanteista ja tunteista.

Pikkuhiljaa sitten nähtiin uudestaan, aina muutama tunti kerrallaan. Pojat alkoivat kyselemään ”kaverini” perään ja samalla lasten kanssa tuli puheeksi, että mitäs he olisivat mieltä jos tykättäisiin toisistamme vähän enemmän. Puhuttiin aikuisten seurustelusta, huomionosoituksista ja siitä miten kukaan ei olisi tulossa viemään kenenkään paikkaa uutena isänä tai äitinä. Saatiin pelkkää vihreää valoa ja kaikki lapset olivat oikeastaan tosi innoissaan. Sivusta seuraajan silmissä kaikki saattoi tapahtua todella nopeasti, liian nopeasti, mutta oikeasti kaikki meni vaan tosi luonnollisesti omalla painollaan ja juuri niinkun pitikin.

Yhdessä porukalla ollaan saatu koettua jo vaikka kuinka paljon ihania hetkiä, viettää kesälomaa ja touhuta arkisia asioita. Meidän tapauksessa olisi ollut ihan tyhmää odottaa, ikävöidä ja olla yksin, kun vaihtoehtona olisi kaikki tämä kiva yhdessä. Porukalla ollessa ollaan myös pyritty huomioimaan lapsia erikseen ja välillä jakauduttu niin, ettei kukaan tuntisi oloaan syrjäytetyksi. Muutenkin lasten parissa työskentevä poikaystävä onneksi lukee poikia tosin hyvin, ja se on varmasti myös yksi syy siihen, miksi kaikki on mennyt ihanasti ja helposti.

Tilanteita ja perheitä on niin monia, ettei tähän tosiaan ole mitään yleispätevää ohjetta. Samoin tapoja esitellä uusi puoliso on yhtä monta kuin ihmisiä. Me itse emme tehneet asiasta suurta numeroa, menimme vaan fiiliksen mukaan, pikkuhiljaa (mutta salamavauhdilla) ja kaikilla on kokoajan ollut tunne, että uudet kivat ihmiset ja onni elämässä ovat iloisia asioita. Lapset ovat saaneet uusia turvallisia ihmisiä elämäänsä, päässeet tekemään kivoja juttuja ja nähneet äitinsä onnellisena. En koe että kiirehdimme liikaa asian kanssa, oikeastaan ennemminkin lapset ovat sitä mieltä että oli jo aikakin!