MITÄS ME KOULULAISET

10/04/2017

Viime syksynä meidän perheessä alkoi täysin uudenlainen arki, kun sekä Kaapo että minä aloitimme molemmat ekan luokan. Kaapo peruskoulussa ja minä ammattikorkeassa. On aika uskomatonta, että katse alkaa olemaan tulevassa kesässä ja sen myötä ensimmäinen vuosi takana päin. Ensimmäinen vuosi on mennyt opetellessa aamuherätyksiä, aikatauluja laatiessa ja suoraan sanottuna välillä mekoisessa stressissä ja sumussa.

Itse lykkäsin jatko-opintoja muutamalla vuoden, sillä blogin kanssa meni niin kivasti. Olisin varmaan lykännyt vielä pidempään, mutta haluan myös valmistua kolmikymppisenä. Toisaalta, vaikka työn ja opiskelun yhdistäminen on ollut rankkaa, niin molemmat ovat kuitenkin asioita mitä haluan tehdä ja mistä pidän. Se on auttanut jaksamaan. Motivaationi on korkealla, ehkä juuri sen lykkäämisen ansiosta.

Esikoisen koulun aloittaminen jännitti huomattavasti enemmän, kun oma opiskelu. Miten se pärjää, mitäs jos sitä kiusataan, mitäs jos se hävittää kaikki tavaransa, tai satuttaa itsensä välitunnilla..? Alku olikin vähän hankalaa, uuteen kaveriporukkaan ei päässytkään heti mukaan ja muutenkin isoon ryhmään kesti hetki tottua. Nykyään kaikki menee jo tosi kivasti, eikä samanlaista pelkoa tai murehtimista ole.

Oma opsikeluni alkoi syksyllä ihan rytinällä, mistään pehmeästä aloituksesta ei ollut tietoakaan. Pääsimme heti kunnolla hommiin ja meillä oli vain deadlinejä deadlinejen perään. Uusi koulu, uudet ihmiset, uudet tavat, kaikki oli uutta ja sen lisäksi piti tehdä hirveä kasa tehtäviä, yrittää saada lapsi ajallaan kouluun, toinen päiväkotiin ja itse jotenkin järkevän näköisenä myös ajallaan tunneille, auttaa läksyissä, nähdä joskus kavereita, harrastaa ja yrittää sitten päivitellä myös blogia siinä samalla. Kun marraskuun pimeys vielä lankesi ylle oli siinä ajoittain itkussa pitelemistä.

Koulu on kuitenkin kiinnostavaa, opettajat hyviä ja inspiroivia sekä saamani palaute hyvää. Se on auttanut jaksamaan. Kun on huomannut että tämä tosiaan tuntuu ainakin suurimaksi osaksi omalta jutulta, ja että siinä on ihan hyvä, niin se on motivoinut menemään eteenpäin. Kun on huomannut että niistä hulluimmistakin viikoista on lopulta selvinnyt ja opintopisteitä kerttynyt, antaa se taas lisää energiaa jatkaa.

Perheellisenä ja työn kanssa samaan aikaan opiskelu ei tosiaan ole helppoa. Mutta aiemmin olisin todennäköisesti kouluttautunut väärälle alalle. Olen jo kerran vaihtanut kokonaan alaa ja sen jälkeen käynyt jo avoimessa yliopistossa opiskelemassa jotain aivan muuta, joten parempi oli nyt odottaa sitä, että oikeasti hoksasin mitä tahtoisin tehdä. Ei tämäkään tosin ole kiveen kirjoitettua. Nyt jo tiedän että ihan perus toimittajan työ ei ehkä kuitenkaan ole se mieluisin juttu minulle, mutta kirjoittaminen, kuvaaminen ja kaikenlainen dokumentointi kiinnostaa. Medianomin tutkinto on kuitenkin hyvä pohja niille kaikille. Voi olla että maisteriopinnoissa suuntaudun sitten johonkin muuhun, mitä olin alunperin ajatellut. Se näkee joskus. Jos edes maisteriopintoihin jatkan.

Omalla opiskelulla ja kovalla työllä tahdon myös näyttää esimerkkiä lapsilleni. Toivon että pitkälle kouluttautuminen tulee olemaan heille itsestäänselvyys. Toki toivon myös että opiskeleminen pysyy tulevaisuudessakin maksuttomana, eikä opiskelijoilta leikata enää yhtään tukia ja etuja pois. Kaikilla pitäisi olla yhdenvertaiset mahdollisuudet opiskella, vanhempien varallisuuteen katsomatta.

Syksyllä me siis siirrymme tokalle ja Elvis aloittaa esikoulun. Joten hulabaloo jatkuu vaan. Blogia en halua pistää jäähylle ja aikataulun mukainen valmistuminenkin olisi ihan kiva, joten ei tässä auta kun painaa täysillä. Vaikka välillä kaikki tuntuu ihan paskalta ja tahtoisin jäädä vaan kotiin nukkumaan, niin enhän mä tätä tekisi ellen tykkäisi tästä. Paitsi tilastotieteen tunneista en tykkää, en yhtään, anteeksi nyt vaan.


6 Responses to “MITÄS ME KOULULAISET”

  1. Tami sanoo:

    Huh kuulostaa iha sairaan raskaalta, tsempit!

  2. Riina sanoo:

    Jatko-opintojahan nuo opinnot eivät sanan oikeassa merkityksessä ole, vaan kyseessä on AMK-(perus)tutkinto, mutta tsemppiä opiskeluun! Aika erilaista lienee opiskella lapsettomana parikymppisenä kuin lapset omaavana kolmikymppisenä…toisaalta ikä ja elämänkokemus tuonevat myös valttikortteja opiskeluun. Ihan hyvä juttu, että kaikki eivät tee samoja juttuja samoihin aikoihin, vaan on erilaisia elämänvalintoja ja – tilanteita….ja elämiä ylipäänsä 🙂

    Susta tulee loistava kuvajournalisti.

    • Minttu MAMI GO GO sanoo:

      Niin no kun jatkoin nyt ensin avoimessa tehtyjä kursseja niin kutsun niitä ehkä siksi vahingossa jatko-opinnoiksi 😀
      Ja ihan samaa mieltä kanssasi, hyvä että teemme kaikki juttujamme ja vähän eri aikaan 🙂 ! ja voi, kiitos, tuo viimeinen kommentti tuli juuri täydelliseen aikaan <3 !

  3. Tiis sanoo:

    Jäin miettimään tätä: ”Omalla opiskelulla ja kovalla työllä tahdon myös näyttää esimerkkiä lapsilleni. Toivon että pitkälle kouluttautuminen tulee olemaan heille itsestäänselvyys.”

    En tiedä ajattelenko taas asioita ihan liian syvällisesti, mutta kiinnostaisi tietää, että onko sinulla siis toiveita mitä, missä ja kuinka paljon lapsesi tulevaisuudessa opiskelevat? En siis oikeasti tarkoita mitään pahaa tällä kysymyksellä vaikka se vähän töksöltä kuulostaa, vaan oikeasti vain kiinnostaa mitä muut ajattelevat koulutuksesta .

    Ajattelen itse niin, että me ihmiset olemme kaikki samanarvoisia, vaikka koulutus olisi mitä. En siis muodosta ihmisestä tai hänen elämästään mielipidettä sen pohjalta, mitä hänen koulutustaustastaan tiedän. Oman lapseni kohdalla toivon, että koulutaival kaikilta osin sujuu aikanaan mukavasti (eli mm. ettei koulunkäynti olisi liian vaikeaa tai työlästä, että onnistumisen tunteita tulisi siinä missä pettymyksiinkin pitää oppia ja että kavereita löytyisi opintojen ohessa). Toivon toki, että kun yläaste on takana, hän opiskelisi itselleen jonkin ammatin ja saisi aikanaan työtä. Haluan itse opettaa, että työnteko voi parhaimmillaan olla mukavaa eikä vain pakollinen paha. Ja että työ, oli se mitä tahansa, yleensä kannattaa. Kaikista työtehtävistä saa lisäkokemusta ja kaikki työ on arvokasta. Ja että työtä on tehtävä, vaikkei se aina olisi se mukavin vaihtehto. Mikään koulutus ei ole lopullinen, aina voi vaihtaa alaa tai opiskella lisää. Ja jos työ ei ole mielekästä ja verottaa liikaa esim. aikaa perhe-elämästä, voi silloin punnita arvonsa ja pohtia olisiko joku muu työ parempi… vaikka pitäisi tulla toimeen pienemmillä tuloilla tms. Olen sitä mieltä, että joillakin ihmisillä intohimona on työskennellä esim. parturi-kampaajana tai kokkina. Silloin en edes näe järkevänä, että sellainen ihminen painostetaan kouluttautumaan muualla, jos ammatin voi saada kyseiseen alaan ammattikoulusta. Kokemusta saa paljon myös työelämässä ja ihminen voi olla todella onnellinen ammatissaan, mikä tuntuu omalta – ilman sen pidempää koulutaivalta.

    Mutta noh, tämä oli vaan tällainen pohdinta ja kiinnostaa tietää, mitä koulutuksesta ajattelet :). On oikeasti paljon ihmisiä, jotka arvostavat ihmisiä sen mukaan, millainen koulutus heillä on.

    • Minttu MAMI GO GO sanoo:

      Ei minulla missään nimeissä ole mitään sen kummempia toiveita lasteni kouluttautumisesta, kun että he löytäsivät alan josta pitävät ja pääsevat opiskelemaan sinne minne haluavat 🙂
      Jos oikea ala löytyy ja se on sellainen, mihin ei tarvitse vaikkapa ammattikoulua enempää kouluttautua niin sitten se menee niin. vaikka kyllähän kokin ja kampaajankin alalla voi kouluttautua vaikka eläkeikään saakka 🙂

      Lähinnä juuri eriarvoisuuden kasvamisen takia toivon että lapsillani olisi samat mahdollisuudet kun vaikkapa rikkaiden ja ehjien perheiden lapsilla. Sitä enemmän tässä tarkoitin. Eli kun helposti juuri käy niin, että vaikkapa yh-vanhempi ei taloudellusen tilanteensa takia pysty opiskelemaan, niin silloin eivät myöskään lapset hakeudu opiskelemaan. Se ei välttämättä tule edes mieleen, vaikka potentiaalia olisi.

      En arvota ihmisiä missään nimessä esimerkiksi sosiaalisen aseman, ammatin tai koulutuksen perusteella. Mutta en halua että omat lapseni eivät näe sitä vaihtoehtona sen takia, etteivät saaneet esimerkkiä tai kannustusta siihen kotoa.

      Itse olen ollut aina sitä miwltä, että jos ihminen ei viihdy työssään, kannattaa se vaihtaa. Elämää ei kannata tuhlata epämieluisaa työtä tehden. Vaikka sitten juurikin tienaa vähemmän ja tekee sitä mistä tykkää 🙂

Kommentoi