FUTISMUTSI

18/03/2017

En ole varma, että olenko maininnutkaan että nyt ne alkoivat. Säännölliset harrastukset nimittäin! Kokeiltiin tätä jo joskus aiemmin, mutta silloin se oli liian hankalaa. Pidän sellaisesta tietynlaisesta vapaudesta, enkä oikein osaa olla jos joka viikko pitää tehdä se samat jutut. Arjen perusrutiinit on toki asia erikseen, mutta ehkäpä juuri niiden vastapainona haluan pitää mahdollisimman paljon tilaa spontaaneille jutuille. Kirjoittelinkin aiheesta, kuinka paljon harrastuksia lapsella pitää olla, loppuvuodesta.

Se olikin lopun alkua ja heti vuodenvaihteen jälkeen ilmoitin lapset haluamiinsa harrastuksiin. Kaapo siis aloitti futiksen ja Elvis kuvataidekerhon. Kuvis on kerran viikossa, jalkkis kaksi kertaa plus mahdolliset pelit. Kaikki tietysti eri päivinä, joten  se siitä vapaudesta, heh heh.

Ajatuksena olisi ihana, että lapsilla olisi lisäksi vielä jotkin musiikkiharrastukset, mutta siihen hommaan en kyllä lähde. Ehkä sitten joskus kun he voivat kulkea harrastuksiinsa itse. Sillä logistiikkaan tuo vähän vielä lisähaastetta se, että meillä ei ole autoa, laatipyörää ei enää ole ja että harrastuksiin pitää olla järkevä matka molemmista kodeista.

Olen siis ollut nyt muutaman kuukauden futismutsina. Onhan se tavallaan ollut ihan hauskaa. Seisoa sunnuntai-aamuna kentän laidalla lattemuki kädessä. Olen oppinut kauheasti myös uutta. Muunmuuassa tänään opin että kuplahallissa ei ole lämmin. Ei sitten yhtään. Varsinkin jos siellä seisoo kolmen pelin ajan.


HUONON ÄIDIN TUNNUSTUKSET

16/03/2017

Tiedättekö, vihaan leikkimistä. Tykkään lasteni kanssa hengailusta, matkustamisesta, ravintolassa käymisestä, ulkoilusta, juttelusta, lukemisesta, uimisesta, piirtämisestä, leffojen katselusta… Mutta lastenhuoneen lattialla lelujen liikuttelu saa minut tuskastumaan hetkessä. En ole ikinä ollut leikkijä, eivätkä lapsetkaan ole oikeastaan ikinä pyytäneet minua leikkimään.

Eilen tuli kuitenkin tällainen tilanne eteen. Elvis oli vähän hiilenä, sillä hän olisi halunnut pelata pädillä ja minä yritin epätoivoissani keksiä hänelle jotain muuta tekemistä ennen kun räjähtää. Peliaika on nimittäin aiheena sellainen, joka saa meillä tunteet helposti kuumenemaan. Ennen kun huomasinkaan, olin itse ehdottanut junaradan rakentamista. Taisin olla tosi epätoivoinen.

Siinä sitä sitten oltiin. Aluksi sain vähän huijattua, räpsin kuvia kun pojat rakentelivat, välillä yritin vähän osallistua antamalla ”ohjeita”.  Välissä räpläsin vähän kännykkää.

”Äiti, sä lupasit leikkiä”. Pistos rinnassa, istun alas lattialle. Räplään kännykkää. ”Ai okei, sä vaan huijasit että leikit”. Isompi pistos. Alan kasaamaan junaa. Keskittyminen herpaantuu puolen minutin jälkeen. Meinaan taas avata puhelimen, mutta saan ryhdistäydyttyä. Lähinnä katselen kun pojat leikkivät, mutta yritän olla hengessä mukana. Heti kun laitan junani raiteille se jyrätään. Turhauttaa, yritän silti hymyillä ja esittää että just kiva leikki. Olen varma, että Facebookissa on hetkessä tapahtunut jotain todella suurta ja mullistavaa. Katson vaan ihan vähän puhelinta. Tunnen lasten tuomitsevat ja pettyneet katseet, enää he eivät edes viitsi sanoa mitään. Laitan puhelimen TAAAS pois. Olenpas huono tässä, ajattelen. Nyt aijon leikkiä tosissani. Lähden mukaan riehumiseen ja rikkomiseen ja murjaisen jopa pieru-vitsin. Lapset nauravat sydämiensä kyllyydestä. Okei, tämä toimii. Jatkan sekoilua ja hassuttelua (vesinokkaeläin oli käynyt kakkimassa radalle ja juna suistui suoraan mutaan) vielä hetken. Eiköhän tämä ollut tässä.

Jään vielä hetkeksi lattialle istumaan. Katson kännykkää. Elvis kiipeää syliini. ”Äiti toi oli tosi kivaa”. Siis mikä? ”Kun leikit meidän kanssa”. Tässä vaiheessa sisälläni myllertää ja pahasti. Apua, olenpas ollut huono äiti, jos noinkin pieni leikkiminen sai lapset noin onnellisiksi.

Inhoan edelleen leikkimistä, mutta mietin, että pitäisikö silti yrittää sitä vähän useammin. Toisaalta, olen kyllä läsnä sitten paljon paremmin muissa tilanteissa. En halua kuitenkaan antaa lapsille sellaista kuvaa, etten tykkäisi heidän kanssaan leikkimisestä. Ja kun olen selvästi aika huono esittämään, niin ehkä parempi sitten olla tekemättä sitä? Jos väkinäisen kymmenen minutin leikkimisen sijasta luen mielummin vaikka tunnin, niin onko se silloin muka huono? Ei mielestäni.

Jos jotain kohta kahdeksan vuoden äitiyden aikana olen oppinut, niin sen, että me vanhemmat olemme aika hyviä syyllistymään. Me kyllä me aina keksimme jonkin asian, josta syyllistää itseämme. Oli kyse sitten lapsen harrastuksista, ajankäytöstä, ruoasta, säännöistä – mistä vaan, niin aina sieltä löytyy joku juttu mistä läksyttää itseään ja potea huonoa omaatuntoa.

Myönnän siis, että vihaan leikkimistä ja olen siinä ihan huono. Sen sijaan olen mitä mahtavinta piknikseuraa, iloinen uimakaveri, viihdyttävä laatikkopyöräkuski, ihan paras satujen lukija, hyvä tekemään temppuratoja enkä ikinä kieltäydy katuliiduilla piirtämisestä. Aika kiva äiti siis. Missäs te olette hyviä?

Mainion vaatteet, Boblesit ja Brion lelut saatu


KAUNIIDEN KUVIEN TAKANA

14/03/2017

Tiedättekös, siitä on aikalailla tasan neljä vuotta, kun kerroin blogissa eronneeni. Ero oli päätetty jo muutamaa kuukautta aiemmin, mutta neljä vuotta sitten kannoin viimeiset tavarat uuteen kotiini. Nukuin yöni yksin lasten patjalla, koska minulla ei ollut sänkyä, söin nuudelini käyttäen tuolia pöytänä ja aloitin aivan uudenlaisen arjen ja elämän. Ihan itsekseni.

Aluksi se oli todella pelottavaa. Olo oli turvaton enkä tiennyt yhtään miten elämä tulee siitä eteenpäin jatkumaan. Hävetti myös. Nykyään asiat ovat päinvastoin ja nämä yksin vietetyt vuodet ovat olleet elämäni parhaimpia, opettaessaan niin paljon itsestäni ja muista.

Tänään tosiaan havahduin siihen, että tammikuussa kuusi vuotta täyttänyt blogini on ollut seurannut viimeiset neljä vuotta tätä (ei enää niin) uutta elämääni. Ja sitä ennen kaksi vuotta sitä toista. Blogin aikana olen sairastanut raskausajan masennusta, saanut toisen lapseni pienellä ikäerolla, eronnut, muuttanut kahdesti, kärsinyt sydänsuruista, kokenut yksinäisyyttä, pelännyt, mokannut, hävennyt, hankkinut koiran ja joutunut luopumaan siitä, laihtunut, lihonnut, laihtunut, lihonnut, kertonut vääristyneestä kehonkuvastani, joutunut rikoksen uhriksi, puhunut ahdistuksesta, kateudesta ja epävarmuudesta, surusta ja vihasta, epäonnistunut ihmissuhteissa, sairastanut ja pelännyt sairastavien lähisten puolesta, joutunut lukemaan solvauksia ja perättömiä juttuja itsestäni, meinannut lopettaa bloggaamisen, ollut välillä aika pohjalla.

Tänään myös törmäsin facebookissa tekstiin, jossa pääpirteittäin haukuttiin kaikki bloggaajat alimpaan kastiin. Nimittäin nykymaailmassa, jossa some on isossa osassa, me tykkäämme jakaa niitä kivoimpia hetkiä. Kuvia lomalta, herkullisista ruoka-annoksista ja ylipäätään onnellisista hetkistä. Blogit ovat kuulemma tämän ilmiön alhaisin muoto. Sillä eihän kenenkään elämä ole pelkkää iloa ja onnea, joten tämän mielestä on silloin harhaanjohtavaa jakaa vain nämä parhaat palat. Kyseisessä tekstissä pahoitetaan mieli, sillä siinä epäillään että sosiaaliseen mediaan valitut parhaat palat on valittu rakentaen jotain epätodellista minää. Suosiota, hyväksyntää ja huomiota hakien. Kuullemma myös bloggaajien teennäisyys korostuu kun esitellään ja mainostetaan vain jotain turhaa, kuten ravintoloita, joogavaatteita tai hampaidenvalkaisuliuskoja.

Meidän kaikkien elämiin kuuluu hyviä ja huonoja asioita, tiedämme sen. Meillä on kaikilla ongelmamme ja kaikki me koemme vastoinkäymisiä. Rehellisesti sanottuna, minusta on tyhmyyttä ja naiviutta kuvitella, että kaveri joka lataa someen vain iloisia ja kauniita kuvia, ei kokisi elämässään lähes milloinkaan mitään negatiivista. Saatika sitten, että hän julkaisi tietynlaisia kuvia vain rakentaakseen itselleen positiivista imagoa.

Täytyy sanoa, että minä ainakin katselen somessa mielummin vaikkapa niitä värikkäitä ruokakuvia ja kuulen ravintolasuosituksia, kun ainaista valitusta siitä kuinka se ärsyttävä naapuri taas aloitti päivän poraamalla tai kuinka rahat just ja just riittävät tässä kuussa vuokraan ja sääkin on aivan paska. Hymy tarttuu ja niin tarttuu myös hyvä fiilis somessa. Ja minä ainakin jaan mielummin sitä positiivisuutta kun valitan. Pysyy oma mielikin iloisempana.

Tämä bloggaajien ainainen haukkuminen tehopyhiksi ja pinnallisiksi sai minut myös vähän suuttumaan. Voin kertoa, että vaatii aikamoista rohkeutta kertoa vaikeimmista tai vähän syvällisemmistä asioista, kun blogia lukee useita kymmeniä tuhansia ihmisiä. On ehkä vaikea tajuta kuinka paljon paineita on yrittää pitää blogi mahdollisimman aitona, mutta samalla suojella itseään ja perhettään. Jos ihan normaalista elämisestä saa tuntemattomilta uhkailuja lastensuojeluilmoituksesta, niin on aikamoinen kynnys kertoa julkisesti vaikkapa siitä, että sain hiljattain paniikkikohtauksen jonka jälkeen koin suurta ahdistusta ja erilaisia pelkotiloja pitkään. Minulla on oikeus valita mitä ja mistä kirjoitan, mutta vaikka postaisin pelkästään niistä hiton hampaidenvalkaisutahnoista, ei se tee minusta pinnallista tai kerro minusta vielä oikeastaan mitään muutakaan.

Meillä kaikilla on vastuu olla kriittisiä näkemäämme ja kuulemaamme kohtaan, niin somessa kun ihan realielämässäkin. On ihan turha vierittää sitä vastuuta muille tai pahoittaa mieltään siitä, jos joku haluaa välittää positiivisuutta ja kauniita kuvia. En minäkään näytä aamuisin samalta kun profiilikuvassani, mutta luotan siihen että ette koe kuvaa silti täysin valheelliseksi tai pahoita siitä mieltänne.

Nämä kotikuvat otin muuten viime sunnuntaina. Edellisiltana oli sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Olin tainnut ymmärtää väärin erään pojan kiinnostuksen ja nyt harmitti, jopa hävetti. Yksi toinen poika oli TAAS pahoittanut mieleni, vaikka tiesin niin käyvän. Kolmannen olin taas itse dumpannut yhtä tyylittömästi. Joten fiilis ei ollut seuraavana aamuna mitä parhain. Oikeastaan se oli tosi huono. Aurinko kuitenkin paistoi ja kotona oli kaunista. Otin kameran ja räpsin kuvia. Unohdin kaiken muun ja pikkuhiljaa kuvaamisen lomassa olo muuttui hyväksi. Ikinä ei siis voi tietää mitä siellä kauniidenkaan kuvien takana on tai miksi ne on otettu.


UNELMIEN KYLPYHUONEESSA

13/03/2017

Advertisement

Kuten jo aiemmin huomasitte, tein pientä pintaremonttia kylpyhuoneessamme. Isompi remppa on ollut mielessä jo pitkään, mutta pikku freesauksella olen saannut siirrettyä sitä urakkaa vähän eteenpäin. Se ei ole kuitenkaan estänyt haaveilua unelmien kylpyhuoneesta, jollaisen nyt tein blogiin kaupallisessa yhteistyössä IDOn kanssa.

Nythän meillä on aika pieni wc-kylpyhuoneen yhdistelmä, jossa illalla hammaspesulla on joka kerta aivan liikaa ruuhkaa. Etenkin aamu -ja iltapesujen aikaan huomaa sen, että jo kolmen hengen perheessä kaksi vessaa, tai edes isompi tila ja kaksi allasta olisi todella kätevät. Viime viikolla kylppäristämme tuli kuitenkin paljon viihtyisämpi, kun sain luvan postaa altaan yllä olleet laatat jonka jälkeen levitin senille tuollaisen betonimaisen sruktuuripinnoitteen.

Oma unelmien kylpyhuone olisikin paljon tuon kaltainen, lattiasta kattoon betonia, simppeliä, minimalistista ja laadukasta. Haluaisin sekä suihkun että ammeen, mutta erikseen. Unelmien kylppärissä pitäisi myös olla kunnon kokoinen allas, mielellään kaksi, sekä riittävästi lasku ja kaappitilaa. Kylppäri olisi ihan omaan käyttöön ja kauniit purnukat ja hajuvesipullot saisivat olla esillä koristeina. Iso peili ja hyvä valaistus ovat myös tärkeitä, ja lisäksi olisi ihana jos tilassa olisi ikkuna sekä luonnonvaloa. Nytkin meillä itseasiassa on ikkuna, mutta se on aika pieni ja neljän metrin korkeudessa, joten ihan hirvestä ei tule maisemia siitä hammaspesulla katseltua.

IDOlta valitisin minimalistiseen kylppäriini ainakin kuvissakin näkyvän Glow suihkuseinän sekä huuhtelukauluksettoman wc-istuimen. Juuri tuollainen seinästä tuleva malli sopii hienosti minimalistiseen tyyliin. Nythän meiltä löytyy jo valmiiksi IDOn pitkä peilikaappi, jossa muuten on ihan todella hyvä valaistus samassa. Lisäksi meillä on tuo IDO seven D allaskaappi valkoisena. Rakastan sitä kun sekä peilikaappissa että allaskaapissa on jokaiselle käyttämälleni tuottelle oma paikka ja että kaiken saa ihanasti järjestykseen.

Olen ollut muutenkin tyytyväinen noihin reilu vuosi sitten vaihdettuihin kalusteisiin. IDO on aidosti kotimainen ja se on toiminut jo yli 140 vuotta Suomessa. Edelleenkin se valmistaa ainoana suomalaisena yrityksenä kaiken sanitettiposliininsa. Tuotteissa näkyy hyvin pohjoismainen ja toimiva design, joka on itselleni tärkeää ja suurin syy valita juuri IDOn tuotteet. Hyvän ulkonäön lisäksi tuotteissa on todella otettu huomioon käytännällisyys ja toimivuus. Esimerkiksi kaikki allaskaapit on suunniteltu niin, ettei niihin jää yhtään hukkatilaa. Mallisto on todella laaja, erityyppisiä sarjoja ja värivaihtoehtoja löytyy moneen makuun ja tuotteet ovat todella laadukkaita sekä pitkäikäisiä. 

Oma unelmien kylpyhuone olisi siis tarpeeksi suuri ja tarpeeksi yksinkertainen. Harmaa betoni, luonnonmateriaalit ja laadukkaat ja suunnittelultaan yksinkertaiset kalusteet kestävävät aikaa, eikä niitä tarvitisi olla ihan heti vaihtamassa trendien muuttuessa. Mikälainen sinun unelmien kylppäri olisi, vai löytyykö sellainen jo? 

LIFIE yhteistyössä IDO