Tiedättekö, vihaan leikkimistä. Tykkään lasteni kanssa hengailusta, matkustamisesta, ravintolassa käymisestä, ulkoilusta, juttelusta, lukemisesta, uimisesta, piirtämisestä, leffojen katselusta… Mutta lastenhuoneen lattialla lelujen liikuttelu saa minut tuskastumaan hetkessä. En ole ikinä ollut leikkijä, eivätkä lapsetkaan ole oikeastaan ikinä pyytäneet minua leikkimään.
Eilen tuli kuitenkin tällainen tilanne eteen. Elvis oli vähän hiilenä, sillä hän olisi halunnut pelata pädillä ja minä yritin epätoivoissani keksiä hänelle jotain muuta tekemistä ennen kun räjähtää. Peliaika on nimittäin aiheena sellainen, joka saa meillä tunteet helposti kuumenemaan. Ennen kun huomasinkaan, olin itse ehdottanut junaradan rakentamista. Taisin olla tosi epätoivoinen.
Siinä sitä sitten oltiin. Aluksi sain vähän huijattua, räpsin kuvia kun pojat rakentelivat, välillä yritin vähän osallistua antamalla ”ohjeita”. Välissä räpläsin vähän kännykkää.
”Äiti, sä lupasit leikkiä”. Pistos rinnassa, istun alas lattialle. Räplään kännykkää. ”Ai okei, sä vaan huijasit että leikit”. Isompi pistos. Alan kasaamaan junaa. Keskittyminen herpaantuu puolen minutin jälkeen. Meinaan taas avata puhelimen, mutta saan ryhdistäydyttyä. Lähinnä katselen kun pojat leikkivät, mutta yritän olla hengessä mukana. Heti kun laitan junani raiteille se jyrätään. Turhauttaa, yritän silti hymyillä ja esittää että just kiva leikki. Olen varma, että Facebookissa on hetkessä tapahtunut jotain todella suurta ja mullistavaa. Katson vaan ihan vähän puhelinta. Tunnen lasten tuomitsevat ja pettyneet katseet, enää he eivät edes viitsi sanoa mitään. Laitan puhelimen TAAAS pois. Olenpas huono tässä, ajattelen. Nyt aijon leikkiä tosissani. Lähden mukaan riehumiseen ja rikkomiseen ja murjaisen jopa pieru-vitsin. Lapset nauravat sydämiensä kyllyydestä. Okei, tämä toimii. Jatkan sekoilua ja hassuttelua (vesinokkaeläin oli käynyt kakkimassa radalle ja juna suistui suoraan mutaan) vielä hetken. Eiköhän tämä ollut tässä.
Jään vielä hetkeksi lattialle istumaan. Katson kännykkää. Elvis kiipeää syliini. ”Äiti toi oli tosi kivaa”. Siis mikä? ”Kun leikit meidän kanssa”. Tässä vaiheessa sisälläni myllertää ja pahasti. Apua, olenpas ollut huono äiti, jos noinkin pieni leikkiminen sai lapset noin onnellisiksi.
Inhoan edelleen leikkimistä, mutta mietin, että pitäisikö silti yrittää sitä vähän useammin. Toisaalta, olen kyllä läsnä sitten paljon paremmin muissa tilanteissa. En halua kuitenkaan antaa lapsille sellaista kuvaa, etten tykkäisi heidän kanssaan leikkimisestä. Ja kun olen selvästi aika huono esittämään, niin ehkä parempi sitten olla tekemättä sitä? Jos väkinäisen kymmenen minutin leikkimisen sijasta luen mielummin vaikka tunnin, niin onko se silloin muka huono? Ei mielestäni.
Jos jotain kohta kahdeksan vuoden äitiyden aikana olen oppinut, niin sen, että me vanhemmat olemme aika hyviä syyllistymään. Me kyllä me aina keksimme jonkin asian, josta syyllistää itseämme. Oli kyse sitten lapsen harrastuksista, ajankäytöstä, ruoasta, säännöistä – mistä vaan, niin aina sieltä löytyy joku juttu mistä läksyttää itseään ja potea huonoa omaatuntoa.
Myönnän siis, että vihaan leikkimistä ja olen siinä ihan huono. Sen sijaan olen mitä mahtavinta piknikseuraa, iloinen uimakaveri, viihdyttävä laatikkopyöräkuski, ihan paras satujen lukija, hyvä tekemään temppuratoja enkä ikinä kieltäydy katuliiduilla piirtämisestä. Aika kiva äiti siis. Missäs te olette hyviä?
Mainion vaatteet, Boblesit ja Brion lelut saatu
Oot aika rohkea, kun uskallat tunnustaa, että olet ”huono äiti”. Eihän siinä kuitenkaan ole mitään väärää, jos ei tykkää jostain asiasta ja myöntää sen rehellisesti.
Itse en ole koskaan osannut leikkiä. Jopa äitini on sanonut, että olin lapsi, joka ei koskaan leikkinyt. En tiedä kertooko se sitten huonosta mielikuvituksesta tai muusta…Toisaalta olen nykyään luova ihminen ja teen taidetta ainakin omaksi ilokseni. Taiteen tekeminen vaatii mielikuvitusta, joten ainakin nykyään sitä löytyy myös itseltäni.
Uskon, että voit lastesi mieliksi leikkiä silloin tällöin heidän kanssaan, jos se kerran tuottaa heille kuvailemaasi mielihyvää. Jokainen meistä joutuu tekemään asioita, jotka eivät ole niitä kaikkein mieluisimpia. Lasten takia satunnainen leikkiminen tuskin aiheuttaa sinulle liikaa haastetta.
Olet blogisi perusteella upea äiti ja hyvä, että osaat myös kehua itseäsi syyllistämisen sijaan. Lapsesi osaavat varmasti myös arvostaa loistavaa tarinankerrontaasi tai mukavia picnik-hetkiä.
Mukavaa kevättä tv. toinen leikkimätön…
Pitkästä aikaa satuin tänne ja rupesi hymyilyttämään; mä en myöskään osaa oikein leikkiä lasten kanssa lattialla. Tai siis korjaan: en ole hyvä leikkimään meidän poikien kanssa leluilla. En vain tajua noita auto/juna-leikkejä. Legoja jaksan rakentaa kyllä. Poden asiasta ajoittain syyllisyyttä, vaikka muuten sitten vietäänkin aikaa yhdessä. Elsin kanssa on paljon helpompi leikkiä, kun tyttömäiset roolileikit on niin paljon tutumpia. Istun kevyesti lattialla tunninkin maistelemassa mielukuvitusteetä tai pukemassa barbeille vaatteita. Yritän siis mielummin poikienkin kanssa leikkiä noita ruoanlaittoleikkejä.
Tämä asia kyllä mietityttää varsinkin, kun olen monilta kaverilta, kenellä isommat lapset, huomannut ettei esim. 9-vuotiaat enää varsinaisesti leiki. Se kuulostaa musta jotenkin tosi surulliselta ja siksi olen nyt yrittänyt tsempata ja leikkiä kaikkien lasten kanssa enemmän, että heillä pysyisi se into päällä.
Askartelu,lenkkeily,laulujen keksiminen,leipominen. Tukan laitto leikit. Lego rakentelu. Tutulta kuullostaa. Vaikka tekee kaikkensa niin aina murehtii turhaan.
Tämä äiti jaksaa saunoa lastensa kanssa! Piirtäminen ja leipominen ei huvita niinkään paljon kuin kunnon löylyt
Keskustelemaan, kuuntelemaan, ulkoilemaan varsinkin metsässä, seikkailemaan, lukemaan ja keksimään höpöjuttuja
Peukut, oot hyvä!!
Sama juttu täällä! En vain osaa leikkiä! Joskus tsemppaan ja yritän heilutella barbeja tms. mutta 5 min ja tuskastun…tyttäreni rakastaisi leikkiä leikkiä leikkiä ja usein pyytääkin minua…keksin tekosyitä, ”miksi äiti ei nyt ehdi” ja aina hän on yhtä pettynyt. En oikein tiedä mikä siinä leikkimisessä on niin vaikeaa. Tykkään kyllä pelata, lukea, värittää / piirtää ja rakentaa legoilla. Ja kahvittelu ja ulkona kävely / pyöräily on kivaa! Askartelu on toinen ”kauhu” Poikieni kanssa jotenkin sujuu, kun ovat niin liikkuvaisia ja tykkäävät pelata yms. Tytön kanssa tehdään sitten kivoja tyttöjen juttuja kuten lakkaillaan kynsiä ja letitetään hiuksia Mutta leikkimään en pysty, heh Onneksi kiva kummitäti (siskoni) hoitaa ne hommat!
Kuulostaa tutulta. Mä leikin tällasia leikkejä: nää olis ne Malin ja Pampula Saariston lapsista ja nää lähtis marjaan, ok? Sitten kerään viisi litraa puolukkaa ja kutsun lastani Pampulaksi hänen nimensä sijaan, ja jutustellaan muuten tavallisia. Läpi menee!