Tänään piti vähän pidätellä itkua. En halunnut alkaa kyynelehtimään junassa kaikkien nähden. Sain nimittäin aika liikuttavan puhelun. Tuolta ekaluokkalaiselta.

Kaapo sai vasta ihan hiljattain liittymän puhelimeensa, joten olen viime aikoina alkanut saamaan niitä ihan ekoja viestejä ja hellyyttäviä puheluita.

”Moi äiti, kiitos kun haluat puhua mun kanssa, hyvää päivänjatkoa”, tai ääniviestejä samalla kun olen viereissä huoneessa ”Äiti olet niin rakas ja ihana”.

En voi mitään, sydän tuntuu vaan pakahtuvan. En voi kestää miten toinen on jo niin iso, koululainen, mutta samaan aikaan vielä niin pieni. Ei oikein tiedä miten päin olisi, kun tuollaisen viestin tai puhelun saa. Tänään teki mieli vaan tehdä täyskäännös ja mennä rutistamaan tuota pientä soittajaa. Etenkin tällaisten ”soitin sulle ihan muuten vaan, kun oot niin kiva äiti” puheluiden jälkeen viikon erossa olo lapsesta tuntuu kauhean pahalta. Vaikka toinen on ihan muutaman kilometrin ja puhelun päässä. Byäääh.

Haikeuden lisäksi sitä meinaa haljeta ylpeydestä. Että oma lapsi osaa (ja haluaa) soittaa just sulle ja on jotenkin vaan niin hellyttäävä matkiessaan aikuisten korrektia tyyliä puhua puhelimessa.

Ainiin, Elviskin laittoi videon ja sanellun viestin minulle yksi päivä. Videolla hän laittoi ruokaa ja viesti meni näin: Terve äiti, olen oikea kokki T: Elvis. En kestä 😀

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.