Olen ollut nyt aika tarkkaan sinkku kolme ja puoli vuotta. Viimeiseen kolmeen vuoteen on mahtunut jos jonkinlaista hiihtäjää, hassuja sattumuksia, ei niin hassuja sattumuksia, ihastumisia, pettymyksiä, yllätyksiä, iloa, surua, ikumuistosia hetkiä ja hetkiä jotka mielummin unohtaisin. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, saanut kavereita ja tärkeitäkin ihmisiä elämääni. Olen oppinut myös aika paljon ihmisistä ja heidän käytöksestään. Ihmetellyt, mutta myös oivaltanut asioita. Näiden kolmen vuoden aikana olen blogissakin kirjoittanut muunmuassa yksinäisyydestä, deittailusta, säätämisestä, epätoivosta, jaksamisesta, miehistä ja paniikista jos löydänkin jonkun. Tunteet ja ajatukset ovat heitelleet laidasta laitaan, mutta nyt vihdoin tuntuu, että olen löytänyt jonkinlaisen rauhan asian kanssa.

Viimeisten vuosien aikana on muutamia kerran tullut niin turhautunut olo, että olen päättänyt unohtaa miehet kokonaan. Tähän on liittynyt aina negatiivisia tunteita ja hyvin useasti kavereiden kesken käyttämämme fraasi ”vitun miehet!” Muutaman viime kuukauden aikana on tapahtunut myös paljon. Paljastin jokin aika sitten, että minulla on ollut muutaman vuoden ajan top3 lista jossa on ollut kolme ihmistä, joiden kanssa voisin mennä joskus naimisiin. Samat kolme nimeä siis parin vuoden ajan. Nyt yhtäkkiä siinä listassa on enää yksi nimi jäljellä ja tämänkään tyypin kanssa en ole puhunut ainakaan vuoteen… 😀 Tämä oikeastaan naurattaa aika paljon, mutta kuvaa hyvin tätä kaikkea. Koska eihän tässä ole alusta saakka ollut mitään järkeä. Tämä on ollut sekavaa, toki myös hauskaa ja varmaan aika kummallista sivusta seuraajien mielestä. Hyvä kun olen itsekkään välillä pysynyt kartalla.

Muutama viikko sitten olin taas siinä tutussa tilanteessa, jossa olisin hyvin voinut toivottaa kaikki kaksilahkeiset erääseen hyvin pimeään paikkaan. Kaikki tuntuivat käyttäytyvän todella sekavasti, ei seisty sanojen takana tai kadottiin kokonaan ja puhelinkin piipitti lähinnä vain yön pimeinä tunteina. Jostain syystä tällä kertaa turhautumisen ja muiden negatiivisten tunteiden sijasta tunsinkin tällä kertaa kummallista rauhaa ja seesteisyyttä. Tässä kolmen vuoden aikana olen oppinut tuntemaan itseäni ja tullut kokoajan varmemmaksi siitä, mitä ja miksi haluan. En jaksa tuhlata energiaani asioiden tai ihmisen murehtimiseen, etenkään kun en voi niihin vaikuttaa.  Asioita tapahtuu, ihmisiä tulee ja menee eikä tulevaa voi ennustaa yhtään sen paremmin vaikka kuinka haluaisin.

Sellaista asiaa, että nyt unohdan kaikki miehet, ei kuitenkaan voi ihan oikeasti päättää. Uskokaa kun sanon, olen nimittäin kokeillut monesti. En oikein osaa selittää mikä asia meni tällä kertaa toisin, mutta sen vain tunsi. En ollut vihainen, pettynyt, enkä oikestaan edes kovin turhautunut. Tapahtui vaan sellainen salama kirkkaalta taivaalta-hetki. Positiivinen ja tyyni olo valtasi mielen. Sen sijaan, että tuskastelisin asioihita joihin en voi vaikuttaa, teen mielummin kivoja juttuja joista tykkään. Nautin tästä elämästä sellaisena kun se tässä ja nyt on. Eiköhän niitä miehiä ehdi lähetellä hornan tuuttiin vielä monet kerrat, mutta just nyt ei jaksa huvittaa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

En ole ikinä ymmärtänyt sitä lapsivihaa, johon edelleen Suomessa tulee törmättyä lähes viikottain. Oli kyse sitten lapsen riemunkiljaduksesta tai itkupotkuraivareista, sitä saa lähes poikkeuksetta osakseen silmien pyörittelyä, syviä huokauksia tai pahoja katseita. Järkyttävän moni ihminen tuntuu olevan sitä mieltä, etteivät lapset kuulu julkisille paikoille. Aikuiset saavat kyllä mekastaa, käyttäytyä huonosti ja sekoilla kännissä, mutta auta armias jos lapsi pudottaa haarukan lattialle ravintolassa. Voi sitä vihaisesti kääntyvien päiden määrää.

Yllättävän moni tuntuu kuvittelevan lasten olevan vain minikokoisia aikuisia. Jos lapsi ei istu hiljaa kädet sylissä kahta tuntia paikoillaan ravintolassa, hän käyttäytyy huonosti. Mutta kun ei. Hän käyttäytyy kuten lapsi. Oppien samalla pikkuhiljaa miten erilaisissa tilanteissa ja paikoissa kuuluu sitten aikuisena olla.

Siinä missä aikuisellakin, lapsellakin on oikeus saada elämyksiä, kokemuksia, nähdä ja tutustua uusin paikkoihin ja asioihin. Samalla myös vanhemmalla on oikeus viettää aikaa ja tehdä asioita perheensä kanssa. Kuten vaikka käydä ravintolassa syömässä. Joillekkin ihmisille tuntuu vain olevan mahdoton käsitää että miksi. Olen aina ollut sitä mieltä että lasten kanssa saa ja pitää mennä. Lapset KUULUVAT ravintoloihin, julkisille paikoille ja kulkuvälinesiin, kauppaan, museoon… ihan siinä missä aikuisetkin. On myös lasten oikeus käydä ulkona syömässä muuallakin kun Hesburgerissa siinä missä kulttuuriakin on kivempi kokea välillä vaikkapa Kiasmassa niiden ainaisten päiväkotikavereiden maalauksien ihastelun lisäksi. Tietysti maalaisjärkeä käyttäen.

Onnekseni olen silti huomannut tässä vuosien mittaan silti Suomen ravintolakulttuurin muuttuneen pikkuhiljaa suvaitsevampaan suuntaan. Lapsiystävällisiä ravintoloita ja kahviloita on selvästi enemmän kun vaikkapa viisi vuotta sitten. Silti lapsia voitaisiin edelleen arvostaa enemmän myös asiakkaina, ei pelkästään asiakkaan mukana tulevana ylimääräisenä vaivana. Lasten ruokalistoilta soisin myös jatkossa löytyvän muutakin kuin nakkeja, nugetteja ja ranskalaisia. Olemme edelleen hyvin hyvin kaukana rakastamastani keski-eurooppalaisesta ravintolakulttuurista, mutta onnekseni näillä meidän (muutenkin hyvin suvaitsevaisilla) hoodeilla jo askeleen lähempänä sitä.

Torstaina meillä oli herätys aamuviideltä, matkasimme lehdistömatkalle Tallinnaan jossa lapsiperheille oli suunniteltu paljon ohjelmaa. Itseäni vähän jännitti, miten lapset jaksaisivat koko pitkän ja tiukasti aikataulutetun päivän. Erityisesti ravintola-osuudet vähän ahdistivat etukäteen. Oli kuinka lapsiystävällinen ravintola tahansa, en tieten tahtoen halua silti mennä tuskastuttamaan ja huudattamaan valmiiksi väsyneitä lapsia sellaiseen.

Meille oltiin kuitenkin valittu lounaspaikaksi niin ihana ravintola Mustaltamäeltä, että tekee tulevaisuudessa tiukkaa käydä enää missään muualla. Umami on täydellinen paikka niin kahden keskeiselle romanttiselle illalliselle, polttariporukalle kun perheillekkin. Ruoka on hyvää, laadukasta ja tulee läheltä. Samoin juomapuoli on monipuolinen ja listalta löytyy paljon pienpanimoiden erikoisuuksia. Hyvällä säällä iso puutarha on paras paikka ruokailulle tai drinkeille ja mikä parasta, sieltä löytyy oikeasti kunnon kokoinen leikkipaikka lapsille. Samoin kun sisältä, kauniisti ja mielenkiinoisesti sisustetusta, vaaleansinisestä puutalostakin. Ilman pienintäkään Rosso-fiilistä.

Tykkäsin Umamista paljon myös sen takia, ettei lapsia tai lapsiperheitä kohdeltu alentuvasti tai sysätty kaikkia lasten kanssa ruokailevia samaan peränurkkaan. Siitä, että seurueeseen kuului yhdeksän lasta, ei tehty numeroa, vaan lapset olivat ihan yhtä tervetulleita ja tärkeitä asiakkaita, siinä missä me aikuisetkin. Ravintoloiden lapsiystävällisyys näkyy erityisesti henkilökunnan asenteista ja käyttäytymisessä. On aivan sama monta syöttötuolia ravintolasta löytyy, jos ei tunne oloaan tervetulleeksi lasten kanssa.

Tuolla Umamin nettisivuillakin lukee ihanasti: ”Children are also more than welcome, as they are our future, no doubt! They deserve great food.”

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Ennen kun sain edes purettua viime viikonlopun reissun kamoja, pakattiin jo uudestaan eri laukkuun ja lähdettiin poikien kanssa yöksi Tallinnaan. Takana on todella pitkä ja samalla myös tosi kiva päivä. Ja huomenna jatkuu taas! Liityn aivan hetken kuluttua noihin hotellin lakanoissa tuhiseviin tyyppeihin. Kello viiden aamuherätyksen eivät vaan ole juttuni.

Palailen toivottavasti jo huomenna takaisin asiaan. Viime päivinä on ollut taas ihan turhan kiire ja haluan ainakin ajatuksen kanssa vastailla kommentteihin ja jatkaa niissä keskustelua. Heti pikinmiten on aivan pakko jakaa kanssanne myös tämän päiväinen suosikkini. Nimittäin niin ihana ja lapsiystävällisin ravintola ikinä, etten ehkä k e s t ä. Puoliunisena mietin tässä samalla myös, että pitäisikö alkaa hillitsemään tuota viimeaikoina vähän lapsesta lähtenyttä(?) filttereiden käyttöä kuvissa? Mutta kaikki tämä nyt huomiseen! Tai ylihuomiseen. Ja kun tästä postuksesta tuli nyt tällainen sillisalaatti niin laittakaa vaikka pitkästä aikaa jotain postaustoiveita jos sellaisia on. Yritän parhaani mukaan niitä pitkästä aikaa toteutella myös! 🙂

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

”Haluaisin joskus puhaltaa saippuakuplan, joka lentäisi maailman toiselle puolelle ja poksahtaisi hain hampaaseen ja sitten hammaskeiju toisi haille kolikon”

_{Elviksen takki saatu Babyshopista}

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

En ole ihan varma, kuinka monta kertaa olen otsikoinut postauksen samalla tavalla. Kotona. Se vain kertoo jotenkin niin paljon. Kaikki tiedämme miten ihanaa on palata reissusta kotiin. Oli siellä ollut kuinka kivaa tahansa, koti on silti paras.

Ennen reissuun lähtemistä siivoan yleensä aina. Siistiin kotiin on kivempi palata. Tai niin olen aina ajatellut. Tällä kertaa en ehtinyt. Koin jo pienoista ahdistusta kotimatkalla siitä, mitä vastassa mahtaisikaan olla. Reissun edeltävä viikko oli ollut todella hektinen, en ollut koko viikkona ehtinyt siivota. Kotiin tullessani olin niin väsynyt, että heittäydyin vain suoraan sänkyyn.

Eilen palasin sitten tähän hetkeen ja arkeen. Sotkuinen koti ahdisti edelleen, mutta olin sopinut optikkokäyntiä ja muuta menoa kaupungille. Iltapäivällä piti käydä läpi viikonlopun kuvia. Sitten nukkua taas univelkoja. Tänään päätin käydä sitten kamalan, monta päivää ahdistaneen sotkun kimppuun.

Mutta arvatkaa mitä. Kun katsoin vähän tarkemmin, kotona näyttikin aika kivalta. Toki tavaroita oli hujan hajan, mutta ahdistavan kaaoksen olinkin kehitellyt vain omassa mielessäni. Meillähän näytti ihan meiltä, kotoisalta. Tältähän meillä aina näyttää, paitsi siivouspäivän jälkeisenä päivänä. Miksi ihmeessä olin kehitellyt päässäni ahdistavan ajatuksen sotkusta? Vain sen takia, että minulla on yleensä tapana siivota perjantaisin? Kukaan ei ollut katsomassa sotkua viikonloppuna ja nyt taas tiistaina koti näyttää siltä miltä tavallisena tiistaina näyttää.

Tai no sellaisena tiistaina kun lapset ovat kotona. Mutta oikeastaan oli aika ihana nähdä lasten kesken jääneet leikit huoneessa. Se helpotti vähän ikävää.

Muistin taas sen, että itselleen on ihan turha asettaa turhan tiukkoja tai turhia sääntöjä. Joo, siistiin kotiin on kiva palata. Mutta se ei ole myöskään maailmanloppu, jos sänky on petaamatta ja legot pitkin lattiaa. Tai ainakaan siitä on turha ahdistua tai potea huonommuutta. Ja se koskee aika montaa muutakin asiaa elämässä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.