MÄ JA MUN KOIRA

25/10/2015

Processed with VSCOcam with x1 presetProcessed with VSCOcam with x1 presetProcessed with VSCOcam with x1 presetProcessed with VSCOcam with x1 presetProcessed with VSCOcam with x1 presetProcessed with VSCOcam with x1 presetProcessed with VSCOcam with x1 presetProcessed with VSCOcam with x1 preset

Kirjoitin viikko sitten siitä, miten koiran ottaminen ei ollutkaan sitä mitä olin kuvitellut. Minulla on ollut kaksi koiraa ja tiesin kyllä mitä tuleman pitää. Koiran ottamista harkitsin useamman vuoden. Olin aivan varma, että aika on nyt oikea ja että kaikki tulee menemään hyvin. Jos olisin epäröinyt, olisin vielä siirtänyt koiran hankintaa. Omaa jaksamistaan ja mielen asioita ei kuitenkaan voi ennustaa etukäteen. En olisi ikinä uskonut etten rakastuisikaan silmittömästi heti tähän pentuun tai että henkinen ja fyysininen jaksamiseni ei riittäisikään.

Jo alkumetrimme olivat stressaavat, molemmille. Kävin hakemassa koiran Espanjassa ollessani. Kävin katsomassa pentuja kerran aikaisemmin ja sitten kotiinlähtöä edeltävänä iltana haimme hänet. En tietäänkään saanut nukuttua. Tuskin kukaan koiranpennun omistaja saa ensimmäisenä yönä. Seuraavana päivänä käytin Paon eläinlääkärissä. Siellä epäilykseni kävivät toteen, koiralla oli kymmeniä punkkeja. Niitä ei kuitenkaan poistettu, vaan eläinlääkäri suositteli niiden poistamista lääkkeellä vasta seuraavana päivänä Suomessa. Lensin samana iltana koiran kanssa yölennolla kotiin. En nukkunut taaskaan. Viisi tuntia lentokoneessa itkevän koiravauvan kanssa ei ollut helppoa, mutta toisaalta, meni se yllättävän kivuttomasti. Vaikkakin koko kroppani tärisi ja sydän hakkasi ihan täysillä, varmaan jännityksestä, ensimmäisten tuntien ajan. Saavuimme aikaisin aamulla kotiin ja piti odottaa muutama tunti, että voisin soittaa eläinlääkäriin. Olisin halunnut käpertyä omaan sänkyyni ihana uusi koiravauvani kainalossa, mutta en punkkien takia voinut ottaa häntä viereeni. Koko kehoani syyhytti ja olin aivan varma, että olin saanut häneltä myös jotain kirppuja. Iltapäivällä pääsimme eläinlääkäriin, jossa punkit tunnistettiin ruskeapunkeiksi. Eläinlääkäri pelotteli minua että tämä punkkikanta on kaikista pahin ja se olisi riesana nyt koko elämämme. Sillä nämä punkit kuulemma pesiytyvät asunnon rakenteisiin jossa ne lisääntyvät maailman loppuun saakka, emmekä me ikinä pääsisi niistä eroon. Kirppuja tai muita ei onneksi löytynyt. Punkit poistettiin, mutta punkkilääkettä ei saisi ikäsuositusten takia antaa vielä muutamaan päivään, joten koiraa ei vieläkään kannattaisi ottaa kauheasti viereen. Sitten lähdin hakemaan pojat päiväkodista. Siitä etenpääin en oikein muistakkaan seuraavista päivistä mitään, olin niin väsynyt ja stressaantunut.

Sitten, kuten edellisessä postauksessa kerroin, havahduin siihen että mietin oikeasti joutuvani kohta jonnekkin hullujenhuoneelle, ellen etsisi koiralle uutta kotia. Olin niin loppu. Ja vaikka koirasta tykkäsin, välillä tuntui että alkaisin pian vihaamaan sitä. Kaikki oli ollut niin hyvin ja kivasti ennen sitä. Nyt olin kävlevä ihmisraunio joka ei useimpina päivinä jaksanut edes raahautua suihkuun. Kotini taas… lattiat täynnä hiekkaa, multaa ja mustia tassunjälkiä. Silputtuja keppejä, revittyä sanomalehtiä ja jatkuvasti vanhoja vinoja lattioita pitkin valuvaa pissaa ja ympäriinsä leviteltyä kakkaa. En ollut rakastunut koiraan kuten olin ajatellut. Ja kun tajusin, etten varmaan ikinä tule sitä rakastamaankaan yhtä paljoa kun lapsiani, tuntui se tosi pahalta.

Mielen alkoi yhä enemmän valtamaan ajatukset, että tässä ei ollut enää kyse pelkästä väsymyksestä ja etten tulisi jaksamaan tätä pentuvuotta selväjärkisenä ihmisenä. Mieli oli alakuloinen ja se yhteys minkä olin ajatellut koiran kanssa tulevan, puuttui. Ikävöin vanhaa elämääni. Joten jotta me kaikki, minä, lapseni ja koira, saisimme hyvän elämän jatkossakin, aloin miettimään että se olisi mahdollista vain jos koiralle löytyisikin koti sellaisesta paikasta jossa uudella ihmisillä/ihmisillä olisi enemmän voimavaroja tähän kaikkeen. Tiesin että tämä tulee kyllä joskus helpottamaan, mutten uskonut yksinkertaisesti jaksavani siihen saakka. Ja näitä ajatellessa tuli entistä pahempi mieli. Tunsin itseni niin huonoksi ihmiseksi.

Eivätkä nämä ajatukset siis olleet mielessä kokoajan. Vaan niihin on yhdistynyt väsymys, alakulo ja se että, koira syö päivän aikana kolmannen kerran kakkaansa ja tulee sitten oksentamaan ne sänkyyni. Tai se, että parin tunnin lenkin jälkeen koira pissaa rapussa naapurin ovimatolle. Tai se, kun ollaan aamulla myöhässä eskarista ja koira jahtaa ja piinaa lapsia, varastaa sukat, piilottaa kengät ja mielenosotuksellisesti tulee eteesi katsoo silmiin ja pissaa siihen.

Sitten kuitenkin nyt nämä jutut näin jälkikäteen naurattavat. Niin pahoja päiviä, että olen luopumista miettinyt, on ollut tosi vähän. Olo on kuitenkin ollut tosi kurja jokaikisestä ajatuksesta.

Vaikka edellinen postaus herätti ihmisissä vihaa, järkytystä ja kiukkua (ja sain pitkästä aikaa niin asiattomia kommentteja etten edes voinut julkaista niitä), olen tyytyväinen että kirjotin sen. Sain sitä kautta hirveästi tukea ja tsemppiä. Tajusin, etten ole ainut, vaan nämä tuntemukset ovat oikeastaan aika yleisiä. Niin yleisiä, että tälle on nimikin, puppy blues. Joten en ollut myöskään ihan hakoteillä, kun vertasin fiiliksiäni raskauden jälkeiseen masennukseen. Eihän kukaan lasta suunnittelevakaan voi tietää siihen sairastuvansa. Eikä häntä (toivottavasti) syytellä, että mitäs menit ja teit lapsen jos et tajunnut että se on noin rankkaa.

Kiitos siis vielä näin yleisestikkin teille kaikille tsemppareille ja omista fiiliksistänne kertoneille. Osa kertoi koirastaan lopulta luopuneen, osa vielä miettii ja osa sitten päässyt jo pahimman yli. Kaikki kuitenkin heille ja perheilleen parhaat ratkaisut tehneet ja arvostan niitä kaikkia.

Kuten sanoin, rankkaa on edelleen eikä minulla ikinä ole ollut näin mustia silmänalusia. Mutta mieli on jo iloisempi. Suhde koiraan kehittyy joka päivä. Ihailen sitä miten fiksu hän on. On hienoa seurata myös vierestä lasten kiintymystä tai sitä miten Pao rientää paikalle tarkistamaan tilanteen jos vaikka jompikumpi kaatuu. Muutama päivä sitten aloin kyllä melkein itkemään. Liikutuksesta. Huomasin että Pao tunnistaa poiken nimet. On sen vaan niin, että meidän perheeseen kuuluu koira. Vaikkakin voin myöntää, että pienen pennun ottaminen oli ehkä virhe. Mutta sitten taas toisaalta vuoden päästä meillä on mahdottoman lojaali ja rakastava koira, joka on tottunut juuri tähän meidän elämäämme. Aikuisen koiran kanssa olisi varmasti tullut sitten taas toisenlaisia ongelmia. Mitäs jos hän olisikin inhonnut kaupunki -ja kerrostaloelämää, muita koiria, lapsia, laatikkopyöräilyä ja kahviloissa käyntiä. Kun vihdoin sisäsiisteys koittaa ja pahimmat pentusekoilut ovat ohitse, en varmasti voi uskoa että joskus ajattelin ja koin näin. Mutta näin nyt kuitenkin on. Ja se on ihan ok. Minusta ei ole mitään pahaa myöntää sitä että arvioin itseni väärin, etten jaksanutkaan ja voinutkaan hyvin. Se ei tee minusta huonompaa ihmistä, että näin tunnen eikä varsinkaan se, että mietin tapoja parantaa meidän kaikkien elämänlaatua. Elämässä tulee yllätyksiä aina, minulle tuli nyt. Ja tulee varmasti vielä jatkossakin. Mutta nyt me opettelemme uutta elämänvaihettamme. Mä ja mun koira. Ei tämä helppoa tule olemaan, mutta toivottavasti silti yhteisiä vuosia on edessä vielä monta.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

30 Responses to “MÄ JA MUN KOIRA”

  1. Ansku sanoo:

    Mä melkeinpä inhosin pentuvuotta kun tämä viimeisin muutti meille. Miten ihanaa kun koira on nyt puolitoista vuotias ja oikeasti tosi ihana! Mä olin myös ihan ihmisraunio, en nukkunut koskaan ja koko elämä oli yhtä koiraa. Mut onneksi se helpotti ja koirasta tuli oikein hyvä. Ehkä se oli sit sen kaiken vaivan arvoista. Mut ei meidän eka ollut NÄIN rasittava 😀

  2. riksu sanoo:

    Miksi ihmeessä piti hakea koira Espanjasta???

    • Repa sanoo:

      Koska Suomessa kallista hankkia tuota kyseistä rotua. Otti sen alle luovutusikäisenä.

      • Elli sanoo:

        Itse vastustan, että koiria yleensä haetaan Espanjasta, koska se ei eläinten asemaa paranna yhtään kohdemaassa. Päinvastoin. Lisäksi paperittomat ja tutkimattomat pennut tuovat Suomeen mm. sairauksia kuten sinunkin pentusi toi punkkeja mukanaan.
        Suomen koirien hinnat ovat ehkä korkeat, mutta mukana saa myös koiran PAPERIT, TERVEYSTARKASTUKSEN ja yleensä takuun siitä, ettei kyseessä ole PENTUTEHTAILUA!
        Ehkä myös tilanteessa, jossa ei ole koiraa varaa maksaa, pitää miettiä sitä, että myös koiran hoito maksaa.
        Mielestäni on edesvastuutonta tuottaa paperiton eläin tänne ja perustella, että se on kaikkien parhaaksi! Mitä enemmän eläimiä haetaan, sitä vähemmän niiden asema kohentuu kohdemaassa, jotka ovat tunnettuja eläinen huonosta kohtelusta ja arvosta.

        • Minttu MAMI GO GO sanoo:

          Kiva että sinulla on tällainen vakaumus. Itsekkin vastustan joitakin asioita, mm energiajuomia, mutten jaksa sitä joka blogissa huudella 🙂
          Haluaisitko perustella miksi Espanjalaiselta kasvattajalta koiran ostaminen sitten huonontaisi koirien oloja? Ja jos olisin ostanut suomalaiselta kasvattajalta, miten se sitten olisi parantanut espanjalaisten koirien oloja? Ja missähän kohtaa olen sanonut että koira olisi pentutehtailijalta, paperiton tai sairas? Niin, en missään.
          Ymmärrän ja tiedän , että esimerkiksi ulkomailta katukoiran tuominen on riski. Hekin kuitenkin yleensä tarkostetaan ennen suomeen tuomista. Se, että omalla pennullani oli punkkeja oli tietysti tosi ikävää. Mutta se oli tiedossa jo ennen suomeen tuloa. Minusta oli ihanaa mistä oloista koira tuli, se oli saanut kasvaa upealla maatilalla jossa siitä pidettiin huolta. Valitettavasti ulkoa kuitenkin voi punkkeja tulla, etenkin pennuille joille ei saa punkkikarkoitetta vielä antaa. Näitä punkkeja esiintyy myös suomessakin, emme siis tuoneet mukanamme mitään mystistä trooppista tautia. Kyllä, pentu myös terveystarkastettiin hyvin.
          En ole myöskään missään vaiheessa mielestäni sanonut, että otin koiran Espanjasta koska se oli kaikkien parhaaksi? Enhän? Enkä edelleenkään ole missään vaiheessa puhunut paperittomasta koirasta? Vai tiedätkö nyt jotain enemmän kuin minä? Se, että Espanja, ja valitettavasti moni muukin maa, on tunnettu eläinten kaltoinkohtelusta ja pentutehtailusta ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki ihmiset siellä kohtelisivat eläimiä huonosti.

      • Minttu MAMI GO GO sanoo:

        Repa, melkeimpä huolestuttaa että onko sinulla kaikki nyt ihan hyvin? Tulla huutelemaan puuta heinää tänne? Toivottavasti saat asiasi kuntoon pian.

        Toiseksi, miksi kuvitettelet että Espanjaan matkustaminen ja sieltä koiran ostaminen olisi jotenkin ilmaista? Halvempaa kuin suomessa tottakai, mutten minä sitä rahan takia näin tehnyt, vaikka olisihan se minulle ollut kovin paljon helpompaa.

    • Minttu MAMI GO GO sanoo:

      Kuinka niin ihmeessä, Riksu? Miksi ihmeessä ei? Suomesta ei löytynyt sopivaa kasvattajaa, jolla olisi pentuja nyt ollut. Halusin myös tietyn värisen koiran, eikä sellaista löytynyt.
      Suomessa ei kauheasti Perroja ole ja juuri erään perroharrastajan kanssa juttelin, että suomessa kasvatetut alkavat olla melkoisen sisäsiittoisia ja sitä kautta sairaita.
      Lisäksi minulla asuu lähes puolet suvusta Espanjassa ja käymme siellä paljon, joten päätös oli senkin vuoksi helppo.

  3. Paula sanoo:

    Heippa! Olen seurannut blogiasi pitkään ja se on noussut yhdeksi suosikikseni, vaikka en muista kommentoineeni aikaisemmin. Edellinen koirakirjoituksesi, johon viittasit, sai minut melkein kommentoimaan, mutta jotenkin se jäi. Nyt kuitenkin ajattelin jättää puumerkkini. En lukenut aikaisempaan postaukseen tulleita kommentteja, joten en tiedä, mikä lukijoita siellä kiehutti.

    Itse asun pienessä pitäjässä ja koiria on kolme. Koiria on koko elämäni aikana ollut toistakymmentä, joten pentuaika, koiran lopettamispäätökset ja myös koiran menettäminen onnettomuudelle ovat kaikki tuttuja. Olen myös ollut koiranomistaja niin kaupungissa kuin maallakin. Mielestäni koiria inhimillistetään nykyään aivan liikaa ja monet ongelmat olisi vältettävissä, mikäli näin ei olisi. Uskon, että se on vielä yleisempää seurakoirien omistajilla kuin käyttökoirien omistajilla. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään, koska koiramme ovat aina olleet metsästykoiria, joten niille on selkeä funktio perheessä. Minulla koira on aina ihmisen alapuolella ja koiran pitää totella isäntää/emäntää, eikä koira saa hallita elämää. Mielestäni olisi hyvin kummallista, jos koiraansa rakastaisi enemmän kuin lastaan. Minun maalimassani lapsen pitää aina ja ehdottomasti mennä lemmikkien edelle, olivat ne sitten seurakoiria tai mitä ikinä.

    Allekirjoitan ainakin osittain mietteesi raskaasta pentuajasta. Itse en ole koskaan pitänyt pentuajasta, mutta toisaalta pentu on yleensä ollut talouden toinen tai kolmas koira, jolloin koiranhoitoon liittyvät rutiinit ovat jo kuuluneet arkeen eli muutos aikaisempaan ei minun kohdallani ole niin suuri kuin teillä. Ajattelen kuitenkin, että kun koiraa kohtelee hyvin, mutta muistaa aina sen aseman perheessä, mikä tarkoittaa minulle sitä, ettei se saa hallita isäntää vaan päinvastoin, pentuaikakin menee hyvin ja koira oppii äkkiä talon tavoille. Johdonmukainen ja ehdoton koulutus kantaa hedelmää, eikä koiralle mielestäni kannata antaa erivapauksia.

    Tämän kommentin tarkoitus ei ole väheksyä kirjoitustasi vaan antaa vaihtoehtoista näkökulmaa ja ehkä muistuttaa, että pentuaika on onneksi ohimenevää ja mitä huolellisemmin koiran ottaa haltuunsa, sitä nopeammin kaikki alkaa sujua paremmin. Koirallakin on turvallinen olo, kun sen isännällä on langat käsissä ja isäntä osaa vaatia koiralta oikeita asioita. Toivottavasti arki asettuu uomiinsa pian, tsemppiä! 🙂

    • Minttu MAMI GO GO sanoo:

      Moi Paula! Kiva kuulla ja kiitos kommentista! 🙂 Ei tullut yhtään olo että vähekyisit kirjoitustani, ymmärrän hyvin mitä ajat takaa ja olen kyllä samaa mieltä! Kiitokset tsempeistä! 🙂

    • Nomi sanoo:

      Mulle koira on harrastus/käyttökoira, ”elämänkumppani”, perheenjäsen ja menee heittämällä useampien ihmisten ohi. Jopa hallitsee elämää. 😉 Mutta sillähän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka koira koulutetaan tai että sitä ”inhimillistettäisiin”. Itse asiassa, koira on jotain niin paljon parempaa kuin ihminen, etten edes vaivaudu vertaamaan.

  4. Nina sanoo:

    Ihana kirjoitus Minttu! Itsekin inhosin pentuaikaa ja olen sanonutkin, että jos vielä meille koira tulee, haluan sen aikuisena. En kestä enää niitä pissoja ja kakkoja lattialla. Ja saa niistä aikuisenakin kärsiä kun millon mistäkin vatsa sekaisin. 😀 En tainnut lukea sun edellistä kirjoitusta aiheesta, ainakaan kokonaan, mutta voin vaan kuvitella että sellaisten asioiden miettimisestä ääneen saa paskaa niskaan. Tsemppiä! 🙂

  5. Hekku sanoo:

    En lukenut edellistä kirjoitustasi, mutta symppaan kyllä aivan täysin pentuajan raskautta ja vaivaa – ja kun jokainen pentu on aina omanlaisensa, ei mitenkään voi 100% varmasti etukäteen arvioida, minkälainen tyyppi sieltä on tulossa ja miten kaikki lähtee sujumaan!

    Oma koirani (jo neljäs) oppi loppulisesti sisäsiistiksi vasta melkein puolivuotiaana siitä huolimatta, että lähes asuin sen kanssa pihalla koko kesän siinä toivossa, että siitä olisi apua. Ei ollut, vaan sen kroppa ei vain ollut siihen kypsä ja vahinkoja sattui tuon tuosta. Meinasi lähteä järki, kun lapsi astui pissalätäkköön ja juoksi sen jälkeen huutaen koko kämpän läpi – ja tämä toistui vähintään kerran päivässä…

    Nyt se/hän (koira, siis) on jo 6-vuotias, ja on yhtäkkiä aloittanut todella ärsyttävän mouruamisen, kun haluaa jotakin tai on tylsää (usein sama asia). Tämä vain esimerkkinä siitä, että eläimetkin muuttuvat ja kehittyvät koko elämänsä ajan, ja mielestäni on ihan ok sanoa, että ne ovat välillä _todella_ rasittavia ja ottavat päähän. Silti koira on meille todella rakas, ja tärkeä osa perhettämme, vaikka onkin siellä arvoasteikon häntäpäässä.

    Olen kovasti pohtinut toisen, isomman koiran ottamista, mutta tuo pentuaika nimenomaan on niin iso peikko, etten ole vielä uskaltanut edes katsella vapaana olevia pentuja ennen kuin olen aivan vakuuttunut siitä, että jaksan ja pystyn ja viitsin…

    Tsemppiä teille, kyllä siitä vielä hyvä tulee!

    • Minttu MAMI GO GO sanoo:

      Näinhän se on, että vaiheita tulee eikä koiran aikuisuusaikakaan aina pelkkää ruusuilla tanssimista ole, mutta kyllä odotan että tämä pissaralli edes helpottaisi 🙂 Kiitos, ihan luottavaisin mielin minäkin täällä että kyllä tästä ihan hyvä tulee 😀

  6. Perrofani sanoo:

    Hei en halua saiverrella muutta varmasti kannattaa ottaa asioista selvää ennen kuin julkisesti tuo asioita esiin.Suomen perro kanta on nykyään ihan hyvän kokoinen ja ei todellakaan sisäsiittoinen jonka voit käydä toteamassa vaikka nyt ihan tuolta jalostustietokannasta.Toisin kun espanjassa jossa sukusiitosprosentit on huomattavasti huonommat.Sairauksien osalta suomen perrot ei ole sairasrotu.Perrojen väritys ei ole ihan se ensimmäinen asia joka vaikuttaa valintaa itseasiassa sen pitäisi olla ihan viimeisten joukossa.Ensin tulee luonne ja terveys.Ei varmasti ole huono valinta käydä koiraa Espanjasta mutta pitää olla todella tarkka siitä millaiset vanhemmat koiralla on ja heille tehdyt terkat.

    • Minttu MAMI GO GO sanoo:

      Hei, hienoa kuulla että asiat ovat muuttuneet ja omat käsitykseni asiasta vanhentuneet. Itse juuri eilen törmäsin lenkillä pitkäaikaiseen perroharrastajaan ja kahden perron omistajaan, joka tästä sisäsiittoisuudesta ja sairauksista minulle myös puhui, eipä tullut siksi mieleen tarkistaa tämänhetkistä tilannetta.

      Väriasia oli minulle tärkeä siksi, että halusin toisenvärisen koiran, mikä edellinen koiramme, muutama vuosi sitten 14-vuotiaana poisnukkunut vesikoiramme oli. Hän oli superrakas, mutten halunnut mielikuvieni sekottuvan näiden kahden koiran välillä, jos olisivat kovasti saman näköisiä. Mutten tietenkään silti olisi ollut valmis koiran terveydestä, luonteesta tai taustoista ollut valmis tinkimään.

  7. Maria sanoo:

    Perro ei tosiaan ole sairas rotu suomessa. Pentueita on ollut kohtuullisesti parin vuoden ajan. Rotuhan kuuluu suomessa pevisaan, pentueita, terveysvaatimuksia vaatii kennelliitto ja yhdistys ja noudattaa niitä. Lisäksi sisäsiittoisuutta ei ole, sen voi jokainen todeta rekistöröidystä koirista. On surullista jos koira valitaan värin mukaan, onko se parin vuoden mietintä? Tosin saman värisiä pentuja oli myynnissä myös kesällä. Tuot pennun jolla loisia toiseen maahan tietoisesti. Tähän varmaan sanomista myös asuintalon muilla vuokralaisilla? Tykkäävät varmaan kun leviävät? Mitä pitäisi ajatella.Oletko varma ettei muita ongelmia ole? Itse tykkään koirista. Minulla niitä useampi kuten lapsiakin. Tykkäsin myös blogistasi, mutta jää näiden juttujen jälkeen lukematta.

    • Minttu MAMI GO GO sanoo:

      Sama kun edelliselle:
      Hei, hienoa kuulla että asiat ovat muuttuneet ja omat käsitykseni asiasta vanhentuneet. Itse juuri eilen törmäsin lenkillä pitkäaikaiseen perroharrastajaan ja kahden perron omistajaan, joka tästä sisäsiittoisuudesta ja sairauksista minulle myös puhui, eipä tullut siksi mieleen tarkistaa tämänhetkistä tilannetta.

      Väriasia oli minulle tärkeä siksi, että halusin toisenvärisen koiran, mikä edellinen koiramme, muutama vuosi sitten 14-vuotiaana poisnukkunut vesikoiramme oli. Hän oli superrakas, mutten halunnut mielikuvieni sekottuvan näiden kahden koiran välillä, jos olisivat kovasti saman näköisiä. Mutten tietenkään silti olisi ollut valmis koiran terveydestä, luonteesta tai taustoista ollut valmis tinkimään. Suomesta ei löytynyt sopivaa kasvattajaa minulle, tämä mistä puhut on siis varmaankin ollut sellainen sitten joka ei minulle käynyt.
      Enkä tietenkään tietoisesti tuonut ruskeapunkkeja tai levitellyt niitä taloomme. Punkit vahvistuivat ruskeapunekiksi vasta myöhemmin suomessa. Koira ehti olla kotona muutaman tunnin ennen niiden poistamista. Tietenkin on mahdollista, mutta hyvin hyvin hyvin epätoidennäköistä, että tässä ajassa punkit olisivat ehtineet pesiä syvälle rakentesiin. Jos näin kuitenkin on, niin olen siitä tottakai todella pahoillani ja kannan vastuun. En tietenkään voi olla 100% varma ettei muita ongelmia olisi tai tulisi. Mutta ei ainakaan pitäisi olla. Koira on terve ja voi hyvin. Oletko sinä varma omista koiristasi?
      Kommenttisi oli aika ikäväsävytteinen. Jos blogini saa sinussa aikaan tuollaisen fiiliksen, niin harmi. Siinä tapauksessa on kuitenkin tosiaan ehkä paras, että luet jatkossa jotain muuuta blogia, josta saat paremman mielen.

  8. Kukkis sanoo:

    Mulla ei ole koskaan ollut koiraa. Eikä tule varmaan olemaankaan. Mutta muita lemmikkejä on ollut ja musta on ihan älyttömän hyvä että oot kirjoittanut näistä jutuista, vaikka paskaa niskaan on tullutkin. Koska ei se lemmikki ja lemmikin omistaminen todellakaan aina ole mitään autuutta. Eihän mikään elämässä ole! Toisaalta on ymmärrettävää että ihmiset on huolestuneita, paljastuuhan Suomessakin vähän väliä tosi ikäviä eläinsuojelullisia asioita. Mutta kyllä mun mielestä voi vähän odottaa ihmisiltä medianlukutaitoakin, siis justiinsa näiden postaustesi kanssa. Kommentteja kun on lukenut niin on ihmetyttänyt että onko sitä edes lukenut samaa postausta, koska on tuotu ilmi ”totuuksia” joita mä en ainakaan luetusta löytänyt. Lisäksi aina on hyvä muistaa se, että ehkä se kirjoitettu tekstikään ei avaa kokonaisuutta ihan kokonaan tai kerro kaikkia kulmia. Siksi olikin tosi hyvä että kirjoitit vielä tämän missä tuli ilmi esimerkiksi ihan konkreettinen univelka joka on päällä. Harva meistä jaksaa nähdä aurinkoa asioissa ihan poskettoman väsyneenä. Toivottavasti paskan määrä vähenee, sekä lattioilta että kommenteista 😉

  9. Marika sanoo:

    Hah, kun hain oman ensimmäisen koiran kotiin, se huusi koko matkan ja kakkasi autoon. Halusin hyvän vetokoiran ja retkeilykaverin, ja kun menin sen kanssa ensimmäisille pienille retkille, se joka kerralla huusi koko matkan ja joka kerralla kakkasi autoon. Aiemmin mukavista reissuista tuli painajaista -ja se löyhkä! Kyllä mä silloin mietin, että oliko tämä nyt hyvä hankinta ja voi helvetti jos tämä ei kohta muutu.. Noh, koira kyllä oppi matkustamaan autossa ja nyt menee sinne tietysti mielellään.

    Mullakin (kuten jollain aikaisemmalla kommentoijalla) koira on arvojärjestyksessä ihmisten alapuolella. Minulle se on koira, jonka paikka ei ole yhtä korkea kuin ihmisellä. Tietysti pidän koirastani paljon ja hoidan sen hyvin, mutta se on silti vain koira. Tätä on vaikea selittää niin ettei joku ymmärrä väärin..

    • Paula sanoo:

      Kommentoin tuossa aikaisemmin ja otin myös esiin, että koiran asema on minulle aina ihmisen alapuolella. Ja totesin itsekseni kommentin luettuani, että sitä on todellakin hankalaa selittää ilman, että joku ymmärtää sen väärin. Luotamme Minttuun, että hän näkee asian molemmat puolet. 🙂

  10. Jaana sanoo:

    Hei! Minua häiritsee, että kommentoit mielestäsi asiattomasti kommentoineille niin hyökkääväati takaisin. Riitelyyn tarvitaan aina kaksi osapuolta ja varmasti kaikki bloggarit saavat valitettvasti aika ajoin lokaa niskaansa. Eikö olisi vain helpompaa jättää asiattomat kommentit julkaisematta sen sijaan, että ruveta julkisesti väittelemään?!

    • Minttu MAMI GO GO sanoo:

      Moi! Harmi että häiritsee! Ei tietenkään ole tarkoitus tapella, mutta myönnän että tässä koirakeskustelussa on tunteet kuumentuneet normaalia enemmän. Olen julkaissut osan kommenteista, sillä olen halunnut korjata virheelliset syytökset. Täysin asiattomat kommentit olen kylläkin joutunut laittamaan roskakoriin. Ehkä se tosiaan olisi helpompi olla vain julkaisematta kaikki negatiivinen kommentointi, mutta minusta se ei olisi oikein, vaikka tosi ikävää onkin :/

  11. Marika sanoo:

    Voi apua, samaistun kaikkeen !
    Mun nerokas idea oli ottaa pentu tuon 1-uhmaihmislapsen seuraksi, haaveena oli miten ne sitten kasvaa ja kehittyy yhdessä ja blaablaablaa…No näin varmasti onkin, mutta unohdin miten nuo pennut puree! Eli meillä on nyt tällainen autuas koira puree lasta, lapsi repii koiraa, koira puree lasta lapsi repii koiraa -tilanne.Huudetaan varmasti miljoona kertaa EI päivän aikana ja tuntuu että kämpässä on jatkuvasti meneillään joku kummallinen kakkapissapurenkaikkea-sirkus.
    Ja mulla on ikävä mun mattoja! Jouduin ottamaan kaikki pois kun en nyt vaan jaksanutkaan pestä niitä joka päivä.Ja nyt sellainen harmaankalpea muovimatto nauraa mulle pissaläikkiä poskillaan.
    Mutta ehkä tästä vielä selviää voittajana ? Joku päivä vielä istuu puutarhatuolissa, katsoo koiran ja lapsen telmimistä ja naurahtaa itsekseen ” eihän se nyt niin kamalaa ollutkaan ” .Ja viinilasin laittaisin vielä tähän mielikuvaan, kiitos
    Sulle lähetän kaikki maailman tsempin, kyllä me vielä tästä selvitään! En ollut lukenut blogiasi aikaisemmin, mutta nyt alan ehkä seuraamaan ,jos en tuukkaan hulluksi tässä pikku sirkuksessani 😉

  12. tupu sanoo:

    Näitä pentukertomuksia lukiessani olen onnellinen, että otin aikuisen koiran.. 😀 ystävältä on varmaan tullut pahimmat kauhutarinat, kun sakemannipentu pureskeli seinät täyteen reikiä, repi sohvasta sisälmykset ja tuhosi auton sisustan, kun se jätettiin 15 minuutiksi yksin autoon. Mutta nyt tuokin tuholainen on aikuistunut ja on aivan ihana lenkki- ja leikkikaveri! Kuulemma myös auttanut huimasti siinä, että lapsi uskaltaa koulun jälkeen tulla yksin kotiin; ei ole niin pelottavaa kun on kaveri vastassa 🙂 Tsemppiä siis pentuaikaan, kyllä se jaksaminen vielä palkitaan!

  13. Sunny sanoo:

    Hei,
    seuraan aina välillä blogiasi, mutta en ole aiemmin kommentoinut.
    Luin edellisen koira postauksen ja jo silloin piti kommentoida, mutta teenkin sen vasta nyt.
    Itse halusin kovasti koiraa, haaveilin siitä pitkään ja sitten vihdoin ja viimein 2 vuotta sitten meille tuli koira ja se oli ihan kamalaa, koira oli joo söpö, mutta se kaikki muu. Olimme hankkineet paimenkoiran joka sitten menikin ensimmäiset kuukaudet kiinni housun lahkeissa 😀 Muistan kuinka minua masensi se mitä minä tunsin, olin kovasti halunnut koiraa ja sitten tavallaan en halunnutkaan. Nyt koirani on kasvanut aikuiseksi ja on paljon helpompaa, vaikkakin itse omistan erittäin itsepäisen koiran, mutta en luopuisi siitä mistään hinnasta. Tämän kommentin piti tarkoittaa sitä että tiedän mistä puhut ja haluan lähettää kovasti tsemppiä 🙂 Kyllä se pentuvaihe loppuu jossain kohtaa ja aika kultaa muistot ja sitten onkin kiva katsella niitä pentukuvia ja toivoa että se olisi vielä yhtä pieni xD

    • Marja-Liisa Tiippana sanoo:

      Kasvakaa ihmiset aikuisiksi. Ottakaa vastuu eläimistä ja miettikää herranen aika sentään ennekuin otatte niitä eläimiä. Joo joutuu lähtemään aamulla ylös viemään sitä koiraa pissallle, pitää viedä lenkille, se puree pentuna, se riehuu pentuna. No tuleeko yllätyksenä. Ei oikeasti ole totta miten kesken kasvuisia ”aikuisia” täällä onkaan. Onneksi sentään on vastuullisia kasvattajia jotka pelastavat ne koirat tällaisten ihmisten käsistä. Ihan vaan kysyn mielenkiinnosta, että mitenkäs teidän lapset?

  14. jutta sanoo:

    http://www.hs.fi/m/elama/a1446521201629?ref=hs-mob-popular-latest
    jos linkki ei toimi nii tsekkaa hesari 🙂

Kommentoi