Nämä ovat pikkujuttuja muille, mutta niin suuria ja tunteikkaita itselle. Meidän pihalla asuu paljon lapsia, mutta uusien kavereiden saaminen – tai varsinkaan valmiiksii tiiviiseen kaveriporukkaan pääseminen ei ole itsestäänselvyys. Itse nyt en niin kovasti uusia kavereita kaipaile, vaikka pihalta muutama sellainen onkin jo löytynyt. Mutta lapsille ne ovat hurjan tärkeitä. Ja mikä olisikaan hirveämpää, kun leikeistä ulkopuolelle jääminen.

Me ei olla ihan hirveästi tuossa uudella pihalla oltu vielä hengailtu, päiväkodin jälkeen sitä kun on kiva rauhoittua omaan kotiin ja nyt poikien ollessa lomalla ollaan oltu useasti menossa jossain muualla. Pihan lapsilla on selkeästi myös vähän eri rytmi kun meillä. Kun tulemme päiväreinnoiltamme (ihan liian myöhään) kotiin iltapalalle, ovat parhaat leikit pihalla vasta meneillään. Useasti emme silloin voi edes jäädä kovin pitkäksi aikaa ulos, vaikka se kivaa olisikin.

Pihalla on selkeästi yksi vähän isompi ja tiiviimpi porukka, joista jokainen on jo toki tuttu meille – mutta nämä lapset ovat asuneet koko ikänsä tässä pihassa ja vanhempansa tuntevat toisensa jopa 30 vuoden takaa. Eilen taas nämä lapset vanhempineen olivat pihalla, kun taas meidän oli tarkoitus mennä äkkiä iltapalalle ja nukkumaan.

Muistan itse omasta lapsuudesta, oli ihan parasta kun kesälomalla sai riekkua myöhään pihalla. Leikkiä kirkonrottaa, keinupehvistä tai kiipeillä puissa. Kun ilta alkoi hämärtyä, pikkuhiljaa jokainen pihan lapsi huudettiin ikkunasta kotiin – ja siellä uni tuli heti. Se pihan lasten yhteishenki on jotain mitä en ikinä unohda.

Tämä mielessä sanoin eilen sitten Kaapolle, että hän saa jäädä hetkeksi vielä pihalle, huudan sitten ikkunasta kun pitää tulla sisälle. Ihan mahan pohjasta otti miten iloiseksi tämä Kaapon teki, mutta erityisesti se miten innoissaan pihan muut lapset olivat siitä että hän sai jäädä heidän kanssaan vielä leikkimään. He lähtivät joukolla iloisesti kirmaamaan pihan toiselle puolen ja tunsin samalla tiettyä ylpeyttä lapsestani, joka kasvaa, saa uusia ystäväiä juuri omana itsenään – mutta tunsin myös palan kurkussa. Tunsin miten ne napanuoran viimeisetkin rippeet poikkesivat.

Ei mennyt aikaakaan kun kaikki kaverukset tulivat joukolla pimpottamaan ovikelloa ja kysymään saako Kaapo olla vielä hetken pihalla. Tajusin että minua pidetään täällä varmaan tosi tiukkana ja nipona mutsina 😀 Kello puoli kymmenen illalla sitten huutelin lapseni sisään. Kun hän asteli hiki päässä ja maailman onnellisin raukea hymy kasvoillaan eteiseen, meinasi itku tulla. Hän kertoi miten oli juossut yhtä kovaa Jeren kanssa, joka on jo kuusi ja kuinka Inka oli kysynyt voiko hän taas heti aamulla tulla ulos leikkimään. Oma olo samaan aikaan jotenkin hurjan ylpeä, onnellinen ja haikea. Ja tosiaan, aamulla hän kävi sitten ekaa kertaa pimpottamassa kaverin ovikelloa ja kysymässä että ”voitko sä taas olla?”

Eskari alkaa parin viikon päästä ja myönnettävä se kai on, esikoiseni kasvaa, kehittyy ja ennen kaikkea itsenäistyy. Kavereiden seura kiinnostaa entistä enemmän ja kohta mutsi on vaan se joka ei tajuu. Tiedän myös miten raadollista ystävyyssuhteet voivat jo tuossa iässä olla, koulumaailma pelottaa jo etukäteen. Ehkä sen takia myös vähän liikutuin, kun huomasin miten kivasti hän kuitenkin pääsee porukkaan mukaan ja että hänestä tykätään.

Tämä ”lähiössä” asuminen on myös täysin uusi maailma lapsilleni. Aiemmin ei pihalle voinut lähteä yksin, saatika että talossamme olisi muita lapsia edes asunut. Kavereita nähtiin niin että sovittiin vanhempien kanssa leikkitreffejä tai lähdettiin puistoon. Tämä meidän uusi talo, ja ihanan suojaista piha – jossa tekemistä riittää, on tosi ihana. Täällä on hyvä lapsia kasvattaa, irtautumatta itse kuitenkaan liiaksi siitä kaupunkielämästä. Paras päätös ikinä.

Hurjaa tämä vanhemmuus. Ensin sitä opetellaan miten olla, kun lapsi tarvitsee sinua ihan kokoajan. Sitten harjoitellaan miten päästää irti.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.