Saan tasaisin väliajoin blogiin kysymyksiä lasten isästä ja huoltajuusasioistamme. Olen niistä aina välillä kertonut, mutta koska aihe koskettaa muitankin henkilöitä kun vain minua, en ihan hirveästi näistä huutele. Vaikka eihän tässä mitään salailtavaakaan ole. Yksi syy minkä takia kuitenkin haluan olla tästä asiasta avoin, on se että olen saanut paljon kiitosta, kun olen näistä kertonut. Niin moni kun teistä lukijoista on samassa tilanteessa tai saa meidän ratkaisuistamme ehkä suuntaa tai vertaistukea niihin omiin kuvioihinsa.

Ainakin vähän pidempiaikaiset lukijat tietävät lastenhuoltajuushommasta sen verran, että erosimme tosiaan lasten isän kanssa reilu pari vuotta sitten, lapset asuvat pääasiallisesti luonani, mutta toinen koti heillä on myös isänsä luona. Jonka kanssa meillä on yhteishuoltajuus. Emme ole ikinä käyneet missään lastenvalvoljalla tai minkään muun viranomaistahon luona asiaa sopimassa, vaan hyvässä hengessä saimme heti aikaan ratkaisun joka oli meille molemmille hyvä. Tätä toki edesauttoi se, että erosimme hyvinä ystävinä, eroon ei liittynyt draamaa, muita osapuolia tai riitoja. Ja että olemme edelleenkin ystäviä ja lähes päivittäin tekemisissä.

Muutaman vuoden meillä siis meni homma niin, että pojat olivat jomman kumman luona menojemme mukaan. Tämä toimi, sillä molempien työ, harrastukset ja elämä ylipäätään oli melko epäsäännöllistä. Pojat olivat isänsä luona keskimäärin 2-4 yötä viikossa, välillä yö-pari kerrallaan tai kaikki yöt putkeen. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta homma toimi kaikkien puolesta hyvin.

Kuitenkin nyt poikien kasvaessa, päiväkodin sekä meidän opiskelujemme myötä alkoi tuntumaan, että myös tätä hoitojärjestelyä pitäisi muuttaa säännöllisemmäksi. Isä ehdotti viikko-viikko systeemiä, itse en kuitenkaan ollut vielä valmis ihan siihen, joten päädyimme kompromissiin 5 päivää / 5 päivää.

Yksi syy minkä takia en halunnut vielä lähteä viikko-viikkon on ikävä. Pelkään että minulle tulee kauhea ikävä, lapsille tulee ikävä, että ollessaan toisella vanhemmallaan he aina ikävöisivät sitä toista. Viikko on oikeasti pitkä aika. Pelkään myös sitä, että viikko yksin koko rumban pyörittämistä kävisi liian raskaaksi. Viimeisinä päivinä sitä olisi vain väsynyt ja kiukkuinen, samaan aikaan kun toinen vanhempi olisi yksinäinen ja kaipaisi jo lapsia luokseen.

Viisi päivääkin on pitkä aika. Ainakin minulle. Olin juuri viisi kokonaista vuorokautta ilman lapsia. Näin heistä unta, ikävöin, mietin heitä, hippailin iltaisin kuin he olisivat nukkumassa. Hulluinta oli nähdä vilaus tutusta piposta ikkunasta. Siitä kun näkee päiväkodin pihalle.

Tänään pojat palasivat kotiin. Tänne toiseen kotiin. Ihan muina miehinä, kuten aina. Kiitän joka päivä sitä, miten hyvin nuo kaksi ovat tämän kahden kodin välillä asumisen ottaneet. Se on heille normaalia. Äitinä sitä taas potee syyllisyyttä asiasta. Tuntuu että on huono-äiti, kun ei ole lastensa kanssa päivittäin. Vaikka oikeasti tiedän olevani hyvä-äiti, sillä en vaadi lapsia itselleni, vaan annan heidän yhtälailla elää isänsä kanssa, jota he yhtälailla tarvitsevat ja joka on yhtä tärkeä. Mutta tällaista syyllistymistähän tämä äitiys useasti on. Sen verran kuitenkin helpotin tuskaani, että ilmoitin päiväkotiin poikien olevan vapaalla huomenna ja vielä maanantaina.

Ikävöinnistä huolimatta tämä viisi ja viisi päivää tuntuu tosi hyvältä ratkaisulta. Viiden päivän oman ajan jälkeen sitä on niin täynnä taas energiaa, akut ovat latautuneet, pinnat löystyneet ja sitä vaan tuntee olevansa niin seesteisempi. Lasten kanssa jaksaa ja haluaa touhuta paremmin, olla oikeasti läsnä. Kaikki me vain tankkaamme toistemme läheisyyttä, istutaan sylikkäin, leikitään, luetaan, jutellaan, askarrellaan, tehdään ruokaa. Ollaan täysillä yhdessä se aika kun ollaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.