MITEN MÄ ENÄÄ OSAAN?

19/03/2015

imageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimageimage

Sitä kun rapsuttaa vanhan Lundian liukuoviin kiinni lakattua paperia irti ties kuinka monetta tuntia, ehtii miettiä kaikenlaista. Kuten että jaksaisiko sitä aamulla mennä lenkille, mitäs jos eksyn keskuspuistoon enkä jaksa enää kotiin, näkeekö jostain tarkkaan paljonko kaloreita tietyissä viineissä on, tai miltä vuotavan hanan korjaamaan tuleva putkimies näyttää kun puhelimessa kuulosti kivalta tai että runkkaakohan joku oikeasti ajatellen mua kuten eräs kaverini kerran erään epäonnistuneen miesjutun jälkeen yritti lohduttaa tai sitä että olen ollut sinkkuna yli kaksi vuotta ja kolme kuukautta.

Ja siitä päästään sitten ajatukseen, joka yllättäen tuotti minussa pienoisen paniikintunteen, mitäs jos oikeasti löydän jonkun, miten osaan olla sen kanssa!? Sitä kun parissa vuodessa ehtii tottua aika hyvin siihen että saa tehdä ihan mitä haluaa. Ei tarvitse miettiä sitä toista sitten yhtään. Voi syödä mitä haluaa, milloin haluaa, missä haluaa, miten haluaa ja kuinka paljon haluaa… Nukkua miten haluaa, miten haluaa, mennä miten haluaa, missä haluaa, kenen kanssa haluaa, tulla miten haluaa… Tajusitte pointin. Apua, entäs sitten kun niskassa hönkii joku, joka kyllästyneenä tiedustelee vaikka että aijonko rapsuttaa tuota paperia tuosta ovesta vielä pitkäänkin. Tai moralisoi aleshoppailuja, tai puuttuu sisustukseen tai haluaa ylipäätään jotain mitä minä en. Hullua miten itsenäiseksi sitä muuttuu ja kangistuu omiin tapoihinsa nopeasti.

Näin kevään tullen miehetkin taas tuntuvat kaivautuvan ulos koloistaan osoittamaan kiinnostustaan. Ja nyt asiat ovatkin kääntyneet päälaelleen. Treffikutsuun tekee mieli vastata että sori, lupasin jo viettää hauskaa ja romanttista koti-iltaa yhden toisen kanssa. (Sen nimi on Netflix.) Aina ennen olen sanonut että olispa mulla poikaystävä. Nyt mietin että, apua jos saan poikaystävän! En mä saa sitä pysymään mun luona paria viikkoa kauempaa. Ellei se sitten ole tosi rakastunut. Ja kiltti. Ja sopeutuvainen. Ja kuuro. Ja hullu. Ja hölmö. Ja avaruusolio. Vai haluanko edes että se pysyy.

Tällaisia torstai-illan mietteitä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

11 Responses to “MITEN MÄ ENÄÄ OSAAN?”

  1. Ihana teksti <3 Ja ajankohtainen aihe täälläkin pohdittavaksi. Täällä vannoutunut ikisinkku ja vanha piika miettii olisiko mahdollista kääntää takkinsa ja kuitenkin voida elää jonkun miehen kanssa ihan virallisestikin.

  2. Mia sanoo:

    Ihan samoja asioita pohtii täällä aina välillä kolmen lapsen äiti sinkkuna kohta 7 vuotta :)

  3. Hah, on tullut jokunen kerta mietittyä samoja asioita ja olen 100% varma etten pysty ikinä ainakaan asumaan kenenkään kanssa. Ja uskon, että suhde voi jopa toimia paremmin,jos ei ole saman katon alla!!

    nim. sinkkuna 7,5 vuotta

    ps. oli kiva tavata Clogeissa :).

  4. Sinttu sanoo:

    Kirsi Salo kirjoitti juuri hyvän teksitin joka pääosin puhui kylläkin vanhoista haavoista mut pointtina oli myös että kannattaa tehdä ihan omat pelisäännöt uudessa suhteessa eikä mennä samoihin vanhoihin rutiineihin mitkä on ” oikein” vaan katsahtaa mikä tuntuis paremmalta ☺️ aika moni meistä ihmisistä kaipaa kumppanuutta, lämpöä ja turvaa. Kyllä kannattaa ainakin kokeilla!

  5. Minttu sanoo:

    Sattui silmään toi ihana macbookin näppis. Mites tommosia saa? :) Muutenkin sun kuvat on aivan loistavia!

  6. Elisa sanoo:

    Et ole ainoa avaruusolio, meitä on monta! Ja hei, Netflix on NIIN jees!
    Iloa ja kevätriemua!

  7. Joy sanoo:

    Hassua kun mä oon rakastuneena parisuhteessa ja silti koen, että saan tehdä mitä haluan, milloin haluan, nukkua ja syödä miten tykkään jne. Tai et ei se kumppani oo mikään rajoittava tekijä missään. Mut ehkä on vaan käyny mieletön tuuri, et on löytänyt niin sopivan ihmisen, jonka kanssa kiinnostukset kohtaa… Ei tarvi luopua mistään.

  8. Hanna sanoo:

    Ihan mainiota pohdintaa :D Näin parisuhteessa olevana sitä joskus miettii että jos me erottaisiin, niin miten vaikeaa mun olis kelpuuttaa ketään uutta. Nauttisin varmaan tosi paljon yksin olosta, on niin tietoinen siitä mitä haluan ja miten haluan enkä kestä jos just vaikka esim. sisustamiseen puututaan. Nytkin on välillä aikamoista vääntöä just menojen ja tekemisten suhteen että saa kaiken pysymään tasapainossa :D

  9. NOPPA sanoo:

    Oisin varmaan mainio merimiehen muija, kun en kaipaa jatkuvaa yhdessä oloa. Piiitkätkin välimatkat on ihan jees. Ja jos on tulisesti rakastunut, se on kauhean syövää kuluttavaa ja mustasukkaista. Ei kiitos. Lievempi kiinnostus riittää…
    Suomessa ei ole oikein luvallista nauttia yksinolosta, tai olla ilman ”normaali”-perhekuvioita. Se mikä näyttää normaalilta voi olla teeskenneltyä paskaa. Suurinta rohkeutta on kuunnella sisäistä ääntään, tehdä niin kuin intuitio kuiskii, ei vain sopeutua vuodesta toiseen!

  10. Sonju sanoo:

    Mulla oli aivan sama juttu kun olin 1,5 vuotta sinkkuna ”ensimmäistä kertaa” elämässäni, kun koko yläasteen ja amiksen olin seurustellut aina jonkun kanssa. Sitten löysin nykyisen mieheni, kenen kanssa olen ollut jo 3vuotta! Mikä tuntuu menneen paljon nopeampaa kuin kenenkään muun kanssa. Kyllä asiat suttaantuu kun vaan ”pakottaa” itsensä treffailemaan :) Hitaasti minäkin lämpenin, mutta kun oikea mies tulee vastaan niin se jaksaa kyllä odottaa :)

  11. Outsa sanoo:

    Nyt on pakko laittaa kommenttia. Luen ekaa kertaa blogiasi. Ensiksi luin 5 päivää postauksen ja jäin vaan selailemaan vanhempia kirjoituksia. Tää postaus vaan pysäytti kuvituksessa takia. Nimittäin Toi sisäpihan maisema on sama kuin mun vanhan mummolan ikkunan näkymä. Pysäytti hetkeksi ihan totaalisesti:D