Vietin viime lauantain lepostelupäivän merkeissä. Päivään kuului ensin brunssi Arlan uusia jogurtteja maistellen, sitten kierreltiin hetki EMMAssa jonka jälkeen pari tuntia vierähti mindfulnessin, eli hyväksyvän läsnäölön harjoituksilla. Meillä oli muunmuassa mielenjoogaa, tietoisen hengityksen harjoitus sekä hyväksyvä tietoinen läsnäolo aterialla-harjoitus. Vaikka harjoitukset toimivat itselleni lähinnä rentoutumisella, ja nukahdinkin muutamaan otteeseen, ovat nämä asioita joita olen pitkään pyöritellyt mielessäni. Nimittäin sitä hetkessä elämistä. Mutta kuitenkin sillätapaa hyväksyvästi, ettei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa jos siinä ei aina onnistu. Mindfulnes opettaa meille hyväksyvää ja tietoista läsnäoloa elämässä. Opimme elämään tässä hetkessä emmekä ole ajatustemme vankina. Tiedostamalla itsemme ja automatisoituneet toimintatapamme pystymme valitsemaan oman toimintamme tilanteissa jotka vaikka aiemmin aiheuttivat meille stressiä.
Stressin hallinnan lisäksi itseäni tietoisessa läsnäolossa kiinnostaa juurikin vain niistä hetkistä nauttiminen. Meillä on vai tämä elämä, ja kuten varmaan kaikki huomaatte, se menee hurjaa vauhtia eteenpäin. Kauneutta on niin pieniessä asioissa ympärillä. Mutta paahtaessa tukka putkella ja tulevan viikon ruokalistoja suunnitellessa moni niistä hetkistä ja asioista menee ohi.
Tästä yksi elämä – elä se täysillä- aiheesta päästäänkin lempiaiheeseeni. Itsekkyyteen. Kun muutama vuosi sitten erosin sen tajusin, en voi elää muita miellyttääkseeni tai tekemällä niin kuin minulta odotetaan. Tämä on minun ainut elämä enkä hitto soikoon aio elää sitä onnettomana! Joskus se vaatii suuria tekoja, kuten eroaminen. Joskus ne taas voivat olla ihan pieniä asioita, kuten pitkä suihku.
Mindfulnessin jälkeen keskustelumme ajautui aiheeseen jossa mietimme minkälaisia tapoja meillä on nauttia arjesta ja jaksaa siinä äitiyden keskellä. Ja nopeastihan se yksi yhteinen tekijä sieltä löytyi, itsekkyys. Joku pitää päivässä yhden hetken jona keittää kahvit ja vaahdottaa maidon hitaasti, rauhassa, oman rutiininsa mukaan. Silloin koko muu maailma saa vaikka räjähtää ympärillä, tai ainakin sisarukset tapella keskenään, maidot kaatua ja myslit lentää. Toinen taas on päättänyt että lasten passaaminen saa riittää ja kolmas sitten nukkuu juuri niin pitkää kun haluaa.
Itse teen näitä kaikkea ja myös silloin muutama vuosi päätin etten vain tee enää asioita joista en pidä. Lähdin kesken lasten pääsiäiskirkon, siellä ei ollut kiva olla. En enää nähnyt velvollisuuden tunnosta vauvamuskarissa tapaamiani äitejä, joidenka kanssa minulla ei oikeasti ollut mitään yhteistä. Se oli todella vapauttavaa. Aloin tuntemaan että ihan oikeasti pitkästä aikaa taas elin elämääni itseni ja oman onneni tähden, ehkä vahvemmin kuin koskaan ennen.
Itsekäs-sanalla on kuitenkin ikävä negatiivinen sävy. Monesti sitä joutuukin puolustella että pitää olla terveellä tavalla itsekäs tai hyvällä tapaa itsekäs. Mikähän olisi hyvä termi sille että elää elämäänsä niin kun se itselle parhaalta tuntuu? On jotenkin oletus että kun on lapsia pitäisi koko elämänsä omistaa heille. Toki niin jokainen äitikin tekee, mutta harmillisen moni uppoaa siihen maailmaan ihan täysin. Kun voi kuitenkin samalla olla hyvä äiti ja elää silti nauttien siitä ihan omasta elämästään.
Pikkulapsiaikana ei ehkä aikaa ole jatkuvaan läsnäoloon, joka hetkestä nauttimseen ja kaikkien ikävien asioiden jättämiseen pois. Mutta ihan varmasti päivässä on edes yksi pieni hetki jolloin vain keskittyä siihen. Hengittää vaikka muutaman kerran syvään, viskaamalla kaikki ajatukset pois mielestä, olla siinä hetkessä, tässä elämässä. Itsekäästi.
Lisätietoja mindfulnessista www.hetkia.fi, kiitos osasta kuvista Kaisulle!
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.
Kiva, kun sait inspiraatiota ja ajattelemisen aihetta mindfulnessista! Eräs ystäväni ohjaa sitä ja olen muutaman kerran kokeillut sitä mutta ei oikein napannut. Olen joogannut paljon ja harjoittanut myös meditaatiota. Tuntuu, että mindfulnessissa on vain keksitty meditaatio uudelleen ja alettu nimittää sitä ”hienommalla” nimellä. Mutta jokin toimii yhdelle ja toiselle jokin muu, (onneksi) ei ole yhtä tietä mielenrauhaan…
Mindfulness on mielestäni enemmän länsimaisempaa eikä siihen liity millään tapaa uskonnolliset asiat, kuten vaikka meditaatiossa. Tässä minusta on myös se kiva, ettei siihen läsnäolon harjoitteluun tarvita mantroja tai pitkää keskittymistä, vain vaikkapa ihan vain muutaman hengenvedon mittainen hetki 🙂
Mutta kuten sanoit, pääasia on että löytää ne ovat tavat nauttia hetkestä ja elämästä – ei se että miten.
Pysähtymisen ja läsnäolon taito on, kuten Minttu kirjoittikin, keino nähdä kauneutta ympärillään. Se on myös keino ymmärtää asioita laajempaa näkökulmaa käyttäen. Keino asettua toisen ihmisen asemaan. Keino olla ystävä. Liian usein elämä on pelkkä suoritus. Suoritamme aamulla heräämisen, treveellisen aamupalan tankkaamisen, töihin lähdön ja lopulta työpäivän. Suoritamme hyvää elämää jonka normit olemme omaksuneet annettuina, emme pohdittuina. Onko tämä minulle hyvää elämää. Tuntuuko tämä minusta hyvälle? Samalla opetamme lapsemme suorittamaan elämää. Suorittamaan aamulla aamupalat ja vaatevalinnat, pukeutumaan ja lähtemään päiväkotiin tai kouluun joissa sama jatkuu. Me opettajat ohjaamme lapsia suorittamaan liikuntaa, matematiikkaa, historiaa ja niin edelleen vaikka voisimme valita toisenlaisenkin näkökulman. Miltä kuperkeikan tekeminen tuntuu? Tai miltä se tuntuu kun se ei suju? Miltä tuntuu, kun kaveri istuu vieressä? Miltä mahtaa tuntua siitä oppilaasta tai lapsesta, jolla kaveria ei ole? On totta, että elämässä todella pitää ja on pakko suorittaa välillä myös epämieluisia asioita. On suostuttava viemään roskat ja jonottamaan terveyskeskuksessa vaikka ei haluaisi. On suostuttava maksamaan laskut. Mutta samoin, kuin kauniin asian sanomisesta ystävälle, myös roskien viemisestä seuraa jotain. Ja seurausten vuoksi, siksi että juuri ne tekojemme ja valintojemme seuraukset saattavat olla kauniita, kannattaa joskus ponnistella vaikkei haluaisi tai jaksaisikaan.
Jooga ja midfullness ovat hienoja, toimivia keinoja opettaa itselleen (ja joissain tapauksissa myös toisille) asioiden äärelle pysähtymistä, kauneuden sekä omien valintojen huomaamista ja huomioimista, arvon antamista omille ja muiden ihmisten kokemuksille ja tunteille sekä ennen kaikkea armollisuutta ja hyväksyntää itseä ja muita kohtaan.
Laaja ajattelu mahdollistaa sen, että yhtä aikaa huomioi vaikkapa pääsiäiskirkon tuntuvan itsestä ahdistavalta, mutta olevan jollekin toiselle tärkeä ja kaunis kokemus. Kumpaakaan ei ole tarvetta tuomita.
On hienoa, että yhä useammat ihmiset löytävät jonkin keinon pysähtyä, oli se sitten Jooga, Mindfullness tai vaikka luonnossa vaeltaminen. Kaiken kiirees ja suorittamisen keskellä tarvitsemme sitä pysyäksemme ehjinä ihmisinä!
Siis paremmin ei voisi sanoa. Puit kaikki ajatukseni sanoiksi, pitäisikö sun alkaa sittenkin kirjoittamaan tätä blogia 😀
Tätä kommenttia palaan aivan varmasti lukemaan vielä monta kertaa.
Oi vitsi, mäkin haluisin niin kokeilla mindfullnessia. Tosin voihan sitä tehdä ihan yksikseen kotonakin, ei siihen mitään poppakonsteja tarvita. Tässä hektisessä maailmassa tosi ajankohtainen juttu.
Kokeile ihmeessä, tuolla hetkia.fi nettisivuilla on ainakin paljon infoa ja erilaisia kursseja tai yksilötapaamisia! 🙂
Mulle on ollut parin kirjan lukemisen jälkeen valaiseva oivallus, miten hyväksi lapselle voi olla, että äiti ei koko ajan olekaan passaamassa ja riitoja ratkomassa. Tietysti pitää olla lähettyvillä siltä varalta että on hätä tai lapsi haluaa syliin, totta kai, eikä tietenkään itketetä ketään tai pidetä mitään kylmää ilmapiiriä yllä, mutta äidin pitää malttaa myös antaa lapselle tilaa tajuta omat rajansa, kykynsä ja oppia esimerkiksi ristiriitojen ratkaisua.
Toisin käännettynä tämä tarkoittaa sitä, että äidin oma kahvihetki tai muu omaan tekemiseen uppoutuminen voi parhaimmillaan olla hyvä hetki sekä äidille että lapsille :)! Mä en haluaisikaan puhua itsekkyydestä ollenkaan, vaan ihan tavallisesta elämästä, jossa äidin ja lapsen etäisyys joustaa kuin kuminauha. Ehkä itsenäisyys? Symbioosimeiningistä huolimatta äidillä (ja myös lapsella!) olisi oikein ajoitettuna ja oikeassa määrin oikeus itsenäisyyteen.
Juuri näin! 🙂
Totta joka sana, vaikka toteutuksessa on ainakin omalla kohdalla vielä rutkasti harjoittelua…
”Voidakseen rakastaa muita aidosti, on ensin pystyttävä rakastamaan itseään.” Pitää minusta hyvin paikkansa 🙂
Ei tullut kommentoitua noihin aikaisempiin postauksiin, mutta lämmin kiitos inspiroivista superfood-ideoista! Hurahdin täysin!
Niin totta! Ja miten ihana kuulla että tykkäsit superfood-postauksista! jeeeee!!!
Kiitos Minttu, kirjoituksesi pelasti jälleen päiväni! Täällä on myös pohdittu aihetta itsekkyys. Kuinka olla sopivasti itsekäs, pienen lapsen äitinä, kaiken härdellin keskellä… Oma itsekäs hetkeni kuluu juurikin kahvikupin äärellä, blogeja selaten. Vaikka selän takana odottaa kaaos: räjähtänyt keittiö, pyykkivuoret, sotkuinen asunto. Olen myös itsekkäästi päättänyt irtautua ”ilkeistä” ihmisistä elämässäni, heistä, jotka imevät kaiken hyvän energian pois… ja nämä ihmiset ovat pysyneet vain siksi, että esim. ”on ollut pakko” olla mieliksi.
Ihana kuulla, kiitos. !!
Tekstisi osui ja upposi! Oli itselleni niin ajankohtaista tekstiä. Itse olen miettinyt, että miksi olen onnettomassa parisuhteessa, kun nyt aikaa myöten me kaikki aloimme voida huonosti; niin aikuiset kuin lapsetkin ja tein radikaalin päätöksen erosta. Sen jälkeen oma olo helpottui. Ja huomaan nyt myös lapsistani, että hekin alkaa voida paremmin kun äitikään ei enää henkisesti voi pahoin. Olen myös ottanut aikaa itselleni, kerran viikossa töiden jälkeen käyn harrastamassa sitä, mitä tykkään ihan rauhassa.
Kiitos kiitos kiitos tästä tekstistä! Tallensin parhaat palat ja palaan niihin varmasti huonoina hetkinä. Kiitos Minttu:-)