Tuossa kuukausi takaperin kerroin siitä miten Kaapolla yhtäkkiä alkoi päiväkotiin meneminen tökkiä ja pahasti. Hoitoon meno oli pelkkää itkua, surua ja ikävöimistä. Kaikki alkoi yhtäkkiä, puolen vuoden reippaan päiväkotiuran jälkeen. Nopeasti se alkoi vaikuttamaan kaikkeen, sillä asiaa itkettiin ja raivottiin jo edellispäivänä. EN HALUA MENNÄ PÄIVÄKOTIIN, TULEE NIIN IKÄVÄ, SIELLÄ ON KAMALAA, TULEE NIIN IKÄVÄ. Aluksi ajattelin että päiväkodissa on oikeasti niin kauheaa tai että siellä on sattunut jotain, mutta syy taitaa kuitenkin tosiaan olla tuo lapsen kova ikävä.
Kun kirjoittelin tästä ongelmasta sain teiltä todella paljon kommentteja. Kaapo täyttää parin kuukauden päästä viisi ja moni ajattelikin tämän vaiheen liittyvän ikään. Moni oli painiskellut samojen juttujen kanssa ja lapset olivat lähes poikkeuksetta samanikäisiä.
Meillä nopeasti tämä eroamisen ”pelko” ja siitä johtuvat itkut ja huudot kuitenkin vaan lisääntyivät. Enää se liity vaan päiväkotiin menoon vaan kodista toiseen siirtymiseen. Nykyään en voi myöskään edes viedä nopeasti roskia, vaikka ennen Kaapo halusi aina jäädä yksin pihalle tai kotiin kauppareissuni ajaksi.
Kun reilu vuosi sitten muutimme poiken isän kanssa eri osoitteisiin asumaan, meni kaikki paremmin kun olin ikinä osannut edes haaveilla. Lapset olivat alusta saakka reippaita ja menivät mielellään aina isälle ja palasivat hymyissä suin kotiin. Nyt on todella sydäntä raastavaa repiä paidan helmassa roikkuvaa itkevää lasta ja pistää väkisin isän matkaan tai vaihtoehtoisesti hakea lasta joka huutaa ettei tahdo tulla luokseni. Nämä tilanteet menevät onneksi nopeasti ohi, mutta ne 5-10 minuttia jolloin Kaapo itkee sydäntäsärkevästi tuntuvat ikuisuudelta. Myös se että puhun vaikka että ”huomenna menette sitten isälle” tai ”tahtoisitteko mennä mummille kylään” saavat aikaan huudon TULEE IKÄVÄ! Elvis on messissä menossa aina mihin vaan, hän ei onneksi ole (kop kop) alkanut matkimaan isoveljeä tässä asiassa.
Myös päiväkodissa itkut unohtuvat nopeasti, joskus en ole ehdes ehtinyt päiväkodin eteistä pidemmälle kun kuulen Kaapon jo leikkivän iloisena muiden mukana. Siksi olenkin ajatellut tämän olevan myös ainakin jossainmäärin huomionhakua. Silti haluan ottaa lapsen hädän ja ikävän tosissani, enkä vähätellä sitä. Aina sanomme että saa tulla ikävä, niin meillekkin tulee.
Rauhottumiseen olemme kokeilleet lähinnä lahjontaa. Päiväkotipäivän jälkeen Kaapo saa keksiä kivaa tekemistä. Se on ollut mitä vaan jäätelön syönnistä leffailtaan kotona. Päiväkodin jälkeen ei olla ikinä hötkyilty kapupunkiin tai kylään, vaan oltu rauhassa yhdessä kotona, mutta nyt olen yrittänyt olla eritysen paljon läsnä. Samaa olen tehnyt nyt myös aina kun lapset ovat tulleet isältä kotiin.
Henkisesti viime kuu on ollut melko raskas. Kuten aiemmassa postauksessa kerroin, että olen viime aikoina miettinyt paljon lapsia ja että miten ero ja kahden kodin välillä asuminen on vaikuttanut ja tulee vaikuttamaan heidän elämäänsä. Toki sitä vanhempana haluaisi vain että lapsilla on hyvä ja turvallinen olla sekä onnellinen elämä. Tietysti tällainen eroahdistusvaihe voi varmasti tulla lapselle kuin lapselle, oli kotiolot millaiset ja vanhemmat yhdessä. Mutta en silti voi olla ajattelematta että nyt ovat juuri käynnissä ne kriittiset vuodet joiden aikana lapsen voin pilata lapseni täydellisesti ja tehdä heistä tunnevammaisia psykopaatteja.
Noh, ehkä tässä kohtaa pitäisi pistää stoppi omalle hieman liian lennokkaasti laukkaavalle ajatuksenjuoksulle, ja vaan hyväksyä se että herkällä äidillä on herkkä lapsi jolla on jokin ihan normaali kehitysvaihe meneillään.
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.
