SAAKO LAPSELLE HUUTAA?

28/02/2014

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Entä jos huutaa saako sen myöntää? Saako koko asiasta puhua? Kuuntelin hiljattain radioita, ja haastettelussa olleelle naiselle tuli puheeksi että hän huutaa todella paljon kotona lapsilleen. Kuuntelin suu auki että miten joku voi sanoa moista radiossa. Sitten myös haastattelija myönsi huutavansa. Jos kaksi äitiä julkisesti myöntävät huutavansa kai minäkin sitten voin. Mutta onko se oikein, tai edes jossain rajoissa sallittavaa, en tiedä. Sillä itse ainakin häpeilen asiaa ja koen siitä syyllisyyttä.

En sanoisi huutavani paljon, mutta kyllä ääntä tulee korotettua välillä niin että naapureilla ei ole epäselvyyttä siitä että menikö äidillä nyt hermot. Varsinkin niinä parina päivänä kuukaudessa ei minulla riitä pinna yhtään, tiedättehän. Silloin voi olla mahdollista että huudan kadulla niin että ihmiset kääntyvät katsomaan. ”Polje nyt sitä hiton pyörää, auto tulee, en mä voi sua kokoajan työntää!! Unohda se saakelin torvi ja POLJE!!!!!” Ja voi sitä morkkiksen määrää.

Lapsettomana sitä sopii itsensä kanssa kaikenlaisia perjaatteita, yksi niistä on ollut etten ikinä huuda lapsilleni. Ja kuinkas kävi. Meillä on kyllä kotona sääntö ettei saa huutaa. Onko siis tyhmempää rikkoa sääntöä ja huutaa itse lapsille? Tai huutaa lapsille että ÄLKÄÄ HUUTAKO! No ei kauheasti ole. Pahojen päivien jälkeen olen luvannut itselleni pitäväni täysin huudottoman viikon. En ole varma olenko onnistunut siinä ikinä.

Huutamista pyydän aina anteeksi, mutta silti se jää kalvamaan mieleen. Vahoingoittaako se lasta, saako lapselle huutaa? Siis ei turhasta tietenkään, mutta suurimaksi osaksi kaikki ne tilanteet voisi varmasti käydä myös hiljaisemmalla voluumilla. Mitä te olette mieltä? Tiedättekö jotain tarkemmin tutukittua asiasta? Entä huudatteko te välillä lapsille? Ikävä aihe, mutta kaipaan keskustelua tästä.

ps. Olen vastaillut vähän huonosti viime päivinä kommentteihinne. Palaan illemmalla asiaan, tykkään vastata niihin nimittäin ajatuksella ja ajan kanssa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

34 Responses to “SAAKO LAPSELLE HUUTAA?”

  1. elli sanoo:

    ihnaa että nostit aiheen esiin! mulla on verenperintönä kantava ääni ja kun tkaiseevielä alan korottaa sitä niin kyllä kaikki kuulee mitä asiaa on :) jännä sinänsä että kun lapsi huutaa,niin se kuitataan sillä että ”kyllä maailmaan ääntä mahtuu” mutta kun aikuinen karjuu niin se ei enää olekaan ihan fine. ehkä huutamisessa ja äänen korottamisessa on eroja. ehkä äänen korottaminen viestii että nyt ollaan tosissaan ?! ja asiasisältökin ratkaisee miten pitkiä katseita saa ;)

  2. Petra sanoo:

    Huudan, välillä varmaan päivittäin, mutta pyydän myös anteeksi. Lapsi lähestyy kahta vuotta eikä temperamenttia ole annettu ihan pienellä kauhalla. Uhmaa ja tahtoa riittää.
    Tsemppaan kyllä itseäni ja tunnistan asian, mutta uskon myös ettei oman persoonan himmailu ole oikein. En ole koskaan päättänyt, etten huutaisi lapselleni, koska en ole koskaan uskonut että se olisi mahdollista.
    Lapseni en usko tästä traumatisoituvan. Äiti on tämmöinen, että pinna välillä palaa. Olen kuitenkin varmasti täysin luotettava ja turvallinen aikuinen, jonka sylissä on aina tilaa ja hyvä olla.

  3. KataMeri sanoo:

    No kyllä meillä on joka päivä sellanen sirkus, jos en korota ääntäni, ketään ei reagoi millään tavalla!

  4. Pauline sanoo:

    Hahaha, tuo pyöräily kommentti sai minut nauramaan. Juurikin tänään kävelyllä pojan potkiessa potkupyörällään kapealla tiellä miten sattuu karjuin jota kuin näin ”Nyt heti se pyörä tien laitaa, auto ku tulee susta jää vaa märkä läntti siihen tielle jos jäät alle.” Meilläkin huudetaan toisinaan, sitä koittaa viimeiseen asti välttää, mutta kun se pinna palaa ja lapsi on täysin korvaton tulee sitä sorruttua siihen paheksuttuun huutamiseen. Hyi, minua. Kolme vuotiaan uhma koettelee välillä koko perheen hermoja. En usko siihen, että kovinkaan moni vanhempi saa kasvatettua lastaan huutamatta, 0 toleranssilla.

  5. Heidi Pii sanoo:

    No tuttua… Huudan toisinaan, ja tunnen siitä syyllisyyttä. Ja pyydän kyllä usein anteeksi lapselta, jos koen, että meni omalta osaltani yli. Eniten harmittaa just noi hormonihuudot, jotka ei oo kovin johdonmukaisten tilanteiden seurauksia, vaan melkoisia äkkiräjähdyksiä. Niistä jää itellekin kauhea olo. Järkyttynyt ja huonolla tavalla yllättynyt. Joten eipä kumma, jos lapsellekin jää sellainen olo…

    Tuskin voi sanoa, että huutaminen olisi aina väärin ja vaarallista, vaan oleellista on se, missä tilanteessa, millä fiiliksellä/sanoilla, miten usein, ja mitä sen jälkeen tapahtuu… Joitain sanoja joudun välillä tosivoimin pitämään sisällä, etten opettaisi niitä lapselle… (Kuten ”vittu” ja ”turpa kiinni”, jotka välillä totta puhuen tuntuisi sopivimmilta. ;D)

    Mut joo, toi ”EI SAA HUUTAA” -huuto on yks epäloogisimmista. Sorrun siihen itekin… ;)

  6. Aijai sanoo:

    Kyllähän sitä ääntä täytyy joskus korottaa, jotta asiat menevät perille. Se vaan on niin ja uskoisin, että jokainen vanhempi on joskus huutanut lapselleen. Meillä on vasta 1-vuotias ja lähinnä sana EI on kovassa käytössä, mutta ei sillä ole mitään painoarvoa jos sanon nätisti ei – tai no on, se innostaa vaan enemmän tekemään pahuuksia. Pakko sen äänen on olla jämerä ja painava! Toisaalta, en silti ymmärrä sellaista mieletöntä kiljumista ja rääkymistä – se ei varmasti johda muuhun kuin kaikkien osapuolien turhautumiseen. Myöskään en ehkä ymmärrä yleisillä paikoila huutamista – itse en kestäis sitä ihmisten tuijottamista ja arvostelua sillä tavalla ja kyllä mulla särähtää korvaan jos ollaan kaupassa ja äiti huutaa lapselleen minkä kerkiää, huonoon käytökseen on musta tehokaampiakin menetelmiä! Mulle on huudettu joskus aika paljonkin pienenä – ihan normaali mä silti olen (kai!? :D)! Pointti oli ehkä se, että hullu huutaminen ja äänen painottaminen on vähän eri juttu?

  7. Aaah! Olisi ihanaa, jos ei tarvisi koskaan huutaa. Ehdottomasti pyydän ensin nätisti, kehoitan kauniisti useampaankin kertaan… mutta se on ihan sama kuin puhuisi pullanmuruille ja käskisi niitä painumaan itsestään pois pöydältä. Huutaminen vain yleensä tehoaa huomattavasti paremmin. Yritän aina huutotilanteen jälkeen perustella, miksi taas jouduin korottamaan ääntä. Kyllä se silti ottaa pannuun, ettei itsellä ole mitään auktoriteettia omaan lapseen muuten kuin leikkimällä kersanttikaroliinaa. Jos yritän neuvotella hyvästä käytöksestä rakentavasti, saan osakseni tyhmittelyä ja naaman vääntelyä. Jos karjaisen kuuluvasti pelikiellon astuvan voimaan välittömästi, jollei kielletty touhu lopu -asia on ymmärretty yleensä sekunneissa.

  8. Pilvi sanoo:

    Toi on kyllä vaikea juttu. Koen kuitenkin että äänen korottaminen ja huutaminen on eri juttu. Tai siis että jos vaikka metelitaso kotona tai ympärillä on sen verran kova, ettei tavallinen hihkaisu kuulu, on pakko välillä sanoa asia huutamalla, mutta kuitenkin huutamatta. Niinkuin vaan kiltisti, mutta erittäin kovaan ääneen. Eriasia on sitten se huutaminen, joka johtuu kiukusta ja raivostumisesta, jossa asia huudetaan, koska tavallisella äänellä sanominen ei riitä purkamaan omaa turhautumista. Se on se huutaminen joka minusta saisi jäädä huutamatta. En usko että lapsille niinkään pelottavaa tai haitallista on se kova aikuisesta lähtevä ääni itsessään, kuin se tunnetila jossa se huuto pääsee. Toki itsekin koitan välttää turhaa äänen korottamista, sekä hyväntahtoista että pahan- , mutta joskus sitä vaan tulee siihen sorruttua. Huutamisen jälkeen on varmasti hyvä selittää asia lapselle ja pahoitella. Kyllä se varmaankin lapselle on hämmentävää ja voi olla pelottavaakin. En osaa kuitenkaan sanoa kuinka haitallista se huutaminen sitten on. Kestäviä hermoja itse kullekin :) -Pilvi

  9. heidi sanoo:

    Huudan ja välillä ihan epäreilustikin. Oon sitä tosi paljon lähiaikoina miettinyt ja koittanut vähentää. Mä oon vaan huomannut, että mitä enemmän huutaa niin sitä todennäköisemmin lapset huutaa takaisin. Niinpä koitan olla huutamatta, sillä en itsekään halua kuunnella lasten huutoa ja tuskinpa hekään mun. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Pyydän kyllä aina anteeksi.

    Kiitos muuten instagramkuvasta jossa olitte uimahallissa. Uskaltauduin tänään ensimmäistä kertaa poikien kanssa kolmestaan uimaan ja kuvan ansiosta tajusin ottaa pillimehut ja pienet eväät pukuhuoneeseen mukaan. Poistuminen uimahallilta (tai no, ainakin pukeminen pukkarissa) sujui näppärästi.

  10. Huugo sanoo:

    Oi voi, huutaminen tulee ikään kuin luonnostaan jos hermot menee ja pinna palaa, mutta hyvä juttu on että aina tulee huono omatunto! Eri asia jos huutaminen olisi ainoa tapa kommunikoida/kieltää/selvittää asioita ja siitä ei tuntisi huonoa mieltä, niin ehkä silloin voisi katosa peiliin.
    Itse en usko, että huutaminen lasta vahingoittaa, jos se siis pysyy ns ”normaalin” rajoissa. Jos muistelee omaa lapsuutta, niin eipä ole jäänyt traumoja huutamisesta :)

  11. Piia sanoo:

    Äh.. Kirjotin äsken pitkät pätkät nimikentän kohdalle ja painoin lähetä

  12. Piia sanoo:

    Höh, puhelin ei taho lähettää minun viestejä

  13. Huudan ja häpeän sitä, mutta välillä tuntuu ettei mikään muu auta…:/

  14. Hei, olisi tosiaan ihanaa, jos EI tarvitsisi huutaa! Meillä vaan perheestä löytyy helposti kuohahtavalla temperamentilla varustettu äiti ja yhtä voimakastahtoinen uhmis, joten voitte arvata, miten hyvin onnistuu. En kuitenkaan tunnusta raivoavani pää punaisena koko aikaa enkä usko, että lapsi särkyy, jos komentaa. Huutamista pyydän aina anteeksi, mutta tietyissä tilanteissa äänen korottaminen vaan tuntuu aika pakolta. Ja kyllähän äidilläkin ja aikuisella ylipäätään saa olla tunteet ja niitä saa tietyissä rajoissa näyttää. Itse suhtaudun vähän kriittisesti näihin ”kymmenen asiaa, joita vanhemmat eivät saa tehdä – tai tuhoat lapsesi lopullisesti” -artikkeleihin, vaan luotan siihen, että järjen käyttö ja kultainen keskitie toimivat ihan hyvin.

  15. Eiköhän sitä aikuisellakin saa olla tempperamenttia ja voi lapsenkin kanssa asioista ”riidellä”. Tärkeintä kuitenkin on kaikkiin perheenjäseniin, ja no, ihmisiin yleensä, suhtautua aina suuttuessaanki kunnioittavasti ettei puhu rumasti ja hauku. Ja se mikä on mun mielestä se isoin juttu on se että vanhemmatkin osaa pyytää aina anteeksi!! Lapsetkin oppii että mokailla voi ja tunteet voi kiehua mut täytyy osaa pyytää ja antaa anteeks että elämä voi taas jatkua halipusulinjalla. ;)
    Meillä pojalla ja mulla on tosi samanlainen tempperamentti ja voi että kun ärsyttää kun toinen reagoi aina kaikkeen oikeen tunteella, sit tajuu että mä tekisin ihan samalla tavalla jos vastaavaa kävis mulle. :D

  16. Jos lapselle huutaminen on sitä, että joutuu korottamaan ääntään saadakseen erilaisissa omaehtoisuuden vaihessa olevan kolmikon siivoamaan lelunsa tai rauhoittumaan syömään, niin kyllä minä sitten huudan. Kiroilemista kannattanee vältellä ja muuta ala-arvoista kielenkäyttöä, mutta joskus on vaan pakko saada oma ääni kuuluville ja meillä se vaatii jokusen desibelin.

    Eniten karjumista esiintyy kun lapsi riehaantuu leikkipuistossa tai yrittää rynnistellä parkkipaikalla, yleensä tuohon liittyy äidin pakkoliikkeenomaisia syöksähdyksiä..:)

    Mutta siis, tärkeintä on että lapsella on tunne siitä että hän on rakas ja arvokas ja jos joskus joutuu huutamaan, ei se vähennä sitä rakkautta lainkaan. Ja että olo on turvallinen…Tai näin luulisin, en ole asiantuntija:) Huutamista ennen sorrun usein lahjontaan….

    http://sannamamainprogress.blogspot.fi/

  17. Bianca** sanoo:

    Meidän kaksivuotiasta lähinnä naurattaa jos kiivastuessa sanon kovemmalla äänellä että NYT RIITTÄÄ. Taidan siis olla paremminkin huvittava kuin uskottava hänen mielestään. Jäähypaikalla uhkaaminen on meillä toiminut paremmin..Minusta huutaminen on normaalia ja sitä tapahtuu useimmissa perheissä kaikkien jäsenten kesken joskus. Eikös tunteiden ilmaisuun suorastaan kannusteta ja etenkin siihen kuohujen ylipääsemiseen? Miten oppia rauhoittumaan jos ei koskaan kuohahda?:)

  18. Bianca** sanoo:

    Poistathan viestin jos tulee toisintona..
    Meidän kaksivuotiasta lähinnä naurattaa jos kiivastuessani huudan että NYT RIITTÄÄ! Olen siis paremminkin huvittava kuin uskottava lapseni mielestä. Meillä on paremmin toiminut jäähypaikalla uhkaus.

    Uskon, että useimmissa perheissä huudetaan sen jäsenten kesken joskus ja se on ihan normaalia. Minusta tunteiden kuohunta on ihan jees ja opettaa myös että kuohuista pääsee yli. Miten voi oppia rauhoittumaan jos ei koskaan roihahda?:)

  19. Piia sanoo:

    Mä tunnistan itsessäni myös välillä sen huutavan hirviön. Onneksi se on kuitenkin vain satunnaista, ja mikä pahinta, se johtuu yleensä OMASTA kiireestäni, jossa lapsi näyttelee vaan sivuosaa. Harvoin hermostun siis siitä että lapsi olisi tahalleen hankala. Yleensä ne huudot tulee siitä kun lapsi häiritsee jotain tarkkuutta vaativaa juttua jota koitan kiireessä tehdä. Siis ihan turhaan tulee huudettua. Tän asian kun olen tiedostanut, että se hermostuminen ei johdu siitä lapsesta vaan mun epämukavuustunteesta niin olen onnistunut vähentämään sitä aika paljon.

  20. Voi, tää on niin tuttua. Musta ei ikinä pitänyt tulla huutavaa äitiä, mutta sellainen mä olen nyt ollut kuutisen vuotta (enhän mäkään sentään vauvalle huutanut). Päätin, että huutamisen on ainakin vähennyttävä, tein siitä itselleni projektin, ja olen koettanut nyt hutaa lapsille vähemmän. Tää on kyllä pitkä tie, nyt parin kuukauden aikana mä olen ainakin oppinut ymmärtämään, mikä mut saa huutamaan (pidin viikon ajan kirjaa siitä – hävetti kyllä raportoida blogiin, mutta kyllä sietääkin usein hävetä omaa huutamista). Uusien reagointitapojen oppiminen käy kuitenkin tosi hitaasti.

    Mutta hei, jos yhtään lämmittää, niin mäkin olen useampaan otteeseen huutanut julkisesti juuri pyörän polkemisesta. ;)

  21. Mama D sanoo:

    Huudan pojalleni ja tuskin lopetan sitä. Hyvin harvoin käytän sitä ensimmäisenä kurinpalautuksena, enemmänkin viimeisenä oljenkortena, Yleensä komennan ensin hyvin sievästi ja varoitan, että jos homma ei muutu, niin suutun. Näitä varoituksia annan useammankin, ennen kuin sitten korotan ääneni. Jos joku keksii jonkun paremman keinon toimia, otan sen mielelläni vastaan. Mun mielestä tuo äänen korotus ja huutaminen suuttuessa on aika luonnollinen reaktio vauvasta vaariin, että sinänsä en näe siinä pahaa. Vaikka paha mielihän siitä tulee sekä äidille ja pojalle aina…

  22. Hyvä aihe! Tuo pyöräilytilanne kuulostaa tutulta mullekin ja kyllähän sitä monesti vaarallisissa tilanteissa tulee vaistomaisesti korotettua ääntä. Täällä volumet nousee yleensä jos satuttaa toista tai on saanut jankuttaa jostain asiasta sata kertaa. A kyllä monesti protestoi ”Ei saa sanoa noin!” ja se pysäyttääkin miettimään, tuliko nyt vähän liioiteltua. Huuto on kuitenkin enemmän sellaista kovaäänistä jäkätystä, eikä sylki roiskuen rääkymistä. Olenkin sitä mieltä, että ääntä saa korottaa, äidin temperamentti nyt saattaa olla vain vähän tulisieluinen ja ilmaisu toisinaan aika reipasta. Mutta ihan hillitön kurkku suorana karjuminen ja uhkaava käytös on pelottavaa eikä sellaista pitäisi olla (eikä meidän kotona olekaan). En usko että sellainen ”Nyt meni kyllä hermo, toppapuku niskaan ja vähän äkkiä” on mitenkään traumatisoivaa, tai rikkoo lapsen perusturvaa, vaikka tietenkin on kiva ettei päivät ole sentään yhtä huutoa vaan…

  23. SUPERVAIN sanoo:

    Huudot on aika minimissään pysyneet. Komennan kyllä tiukasti:”ei” jos tehdään jotain väärää. Omaa turhautumistani en ole purkanut lapseen, jos viesti ei mene perille puhumalla, esim. jos taapero menee paikkaan johon ei saisi on sanaton viestintä toiminut paremmin ja nappaan muksun pois ”pahan teosta”. Mun lapsi on tosin pieni vielä, että en tiedä tulevasta. Hällä on paha tapa purra minua ja silloin kyllä tulee kiljaistua kivusta.. Mutta tuommoset asiat on mielestäni ok. Lapsen pitää tietää jos sattuu. Joskus kuuntelin naapurin huutoa lapselleen:”voi saatana sä olet sitten tyhmä, miten voitkin olla tollanen idiootti” ja häpesin niin paljon sen naisen puolesta ja teki mieli mennä halaamaan lasta. Mutta siitähän lapset sitten oppii tavan kommunikoida, enkä mäkään tykkäisi jos mulle huudettaisiin.

  24. Marlin sanoo:

    Kiva että otit asian esille. Tämäkin tuntuu olevan niin tabu. Valitettavasti tulee huudettua meidän 5v ja 3.5v lapsille. Tosin aika monta kertaa sanon ensin nätisti. Välillä vaan ei muuten mene perille. Aina siitä tulee huono omatunto, ja jos lapset pahoittaa huutamisesta mielensä, kerron heille miksi huusin ja pyydän anteeksi. Oishan se ihanaa jos ei tarvis huuta. Myös minä esikoisen odotusaikana päätin että en ikinä huuda.

  25. SuNi sanoo:

    Mie kan päätin ennen lapsia et meillähän ei sit huudeta/koroteta ääntä… Muistan omasta lapsuudesta kuinka inhosin sitä… Noo ihan kunnon ihminen miusta on kasvanut ja toiv kasvaa omista penskoistaki vaikka korvattomina hetkinä ääni nousee ja ihan mahottomina hetkinä huudetaan ja itketään porukalla.. Pyydetään Kyl anteekski… Sitä aloin miettiä et mieluummin korotan ääntä jopa huudan ku kasvatan kurittomiakakaroita… Juuri nuo pyöräily jutut kuulosti niin tutulta, itsellä on kolme poikaa 2 & 3 vuoden ikäerolla ja pienin ku oli vaunuis isot pyöräili ja monta karjasua on niidenkin hengen pelastanu ja liikenne sääntöjä opettanu, tätäkään ei pienellä äänellä ja kehotuksella tehty ku välimatkaakin välillä kertyi vaikka sitäkin ääntä käyttämällä sääteli… Toinen juttu tuli mieleen ku kukkahattutätinä luin fbssä kaverin kaverin päivitystä kauppareissusta kahden pienen pojan kanssa, haistattelua vieraille ihmisille, rumasti puhumista vanhuksille, kaupan tavaroiden tuhoomista… (arvailun varaan jäi ottiko äiti tuhotut tavarat korvatakseen) Mutta ei onnistuis meillä, oon nyt 5v kauppaillu kolmen kaa 10vlapsen/lasten ja en todellakaan kattele moista, on korotettu ääntä ja huutavaa lasta kanettu pois kaupasta ja joskus jopa istuttu hyllyn päässä penkilä pidellen ihan tiukasti itkupotkuraivari lasta, ja voi niitä säälivien katseiden määrää mut eipä tarvinnu toiste kokeilla ku silloin en antanu periks… Mutta siis loppu kaneettina ennemmin korotan ääntäni ku harrastan ns. Vapaatakin vapaampaa Vapaakasvatusta

  26. karo sanoo:

    Joo tulee sitä itsekkin huudettua mutten pidä sitä mitenkään hyvänä asiana, meillä kotona kasvatus (narsistisen isäpuolen puolelta) oli vaan sitä että huudettiin joten aina jos itse huutaa niin tulee mieleen se miten paskaa se oli itselle pienempänä.. Asiat pitäs osaa sanoo huutamattakin mutta ei sitä aina vaan ”muista”.

  27. Heli sanoo:

    d

  28. Kaislakerttu sanoo:

    Hormonipäivistä:

    Kälylläni on paha kuukautismigreeni ja minusta hän toimii esimerkillisesti siihen aikaan kuukaudesta. Kun hän hakee lapsensa koulusta, hän sanoo näin: ”äitillä on nyt menkat ja pää kipeä. En halua huutaa, joten sovitaan että nyt ei puhuta ja kun pääsemme kotiin, menen sohvalle lepäämään. Jos tarvitset jotakin, voit käydä sanomassa, mutta muuten ollaan tämä ilta rauhassa”.

    Täydellistä. Olen kopioinut tuon itselleni. Omat lapseni eivät vielä ymmärrä selityksiä niin hyvin, joten sanon tuon saman miehelleni, joka ottaa lapset haltuunsa ja minä ihan oikeasti erakoidun yhdeksi illaksi, kun tilanne on pahin. Hyvin radikaalia, enkä ole kenenkään muun nähnyt toimivan näin, että kuukautisten aikaan välttelee lapsia sen pahimman päivän.

    Tämä on ollut niin mullistava juttu, että ihmettelen vieläkin. Kukaan ei ikinä ole tätä vinkannut, mutta tajusin tämän yhdeltä teinityttöjen kuukautissivustolta, jossa kerrottiin miten eri kiertopäivät vaikuttavat.

  29. Saru sanoo:

    Toisilla lapsilla taitaa olla luonnostaan rauhallisempi temperamentti ja kielto/ristiriitatilanteita vaan tulee vähemmän kuin toisilla. Ehkä puheen uskomisessa on eroa on myös tyttöjen ja poikien välillä.
    Itsekin jaksaisin varmaan suhtautua rauhallisesti jos suurin osa päivästä menisi yhteisymmärryksessä. Meillä rajoja kokeillaan melko lailla, ja lapsia on monta, joten jossakin kohtaa vaan väsyy selittämään rauhallisesti ja pinna palaa. Se on todella ikävää.
    Välillä kuitenkin tuntuu, että on jopa lapsen edun mukaista saada lopetettua vaarallinen kouhotus.. vaikka sitten huutamalla, ellei puhe mene perille.

  30. Venla sanoo:

    Tuosta huutamisesta sen verran, että se kannattaa pitää rajoissa. Itse olen alakoulun opettaja ja opetusluokallani on eräs poika, jonka vanhemmat huutavat hänelle lähes aina. Niinpä koulussakaan poika ei tottele muuta kuin huutoa. Ja kaiken lisäksi hänen vanhemmat sanoivat minulle, että minunkin kannattaisi huutaa pojalle enemmän jotta tottelisi paremmin. Poika ei ole rauhallisimmasta päästä ollenkaan, ja mielestäni huutaminen ei paranna asiaa yhtään. Eikä tapoihini kuulu huutaa opettajana, sillä jos pelkkä puhe ei riitä oppilaalle, on vika jossain muussa kuin minussa.
    Tämä nyt tietenkin oli aika ääripään esimerkki ja harva huutaminen johtaa tällaiseen :) halusin vain kertoa oman kokemukseni yksinelävänä naisena. Tietenkinhän voisin koulussa huutaa, sillä kenelle kotona huutaisin ?! :D

  31. Liinu sanoo:

    Hienoa, että nostit tämän kieltämättä vähän aran aiheen esiin. Itselläni ei ole lapsia, joten ehkä siinä mielessä olen vähän jäävi puhumaan. Ja ihan alkuun pakko pohjustaa, että en missään nimessä ”tuomitse” ketään huutajaa, vaan olen sitä mieltä että tunteensa saa ja pitää näyttää, niin positiiviset kuin negatiivisetkin. Ihan takuulla varsinkin väsyneenä menee usein hermo, ja sitten tulee huudettua ennenkuin huomaakaan -tämä on varmasti arkipäivää monessa perheessä. Toki on hienoa, jos sitten jälkikäteen esim. puhutaan tilanne läpii ja että noin niinkuin yleisesti ottaen lapsella on kotona turvallinen ja rakastettu olo. MUTTA: kommentoin siksi, että joudumme kuuntelemaan naapurien huutamista lähes päivittäin, ja tämä tilanne alkaa olla jopa meille seinän takana todella kuormittava. Seinänaapurissamme siis asuu perhe, jossa on useampi pieni lapsi sekä mitä ilmeisimmin erittäin uupunut äiti. En tietenkään tiedä heidän tilanteestaan enempää kuin mitä seinän läpi kuuluu (mutta sieltä valitettavasti kuuluu…), mutta heillä huudetaan paljon. Ja nimenomaan äiti huutaa lapsille. Suurin osa huudosta on toki tällaista perus ”nyt heti nukkumaan” -osastoa, mutta tämän lisäksi äiti huutaa lapsille todella ikäviä solvauksia. Ja ylipäänsä tuo toistuva huutaminen ja hermostunut ilmapiiri on jotenkin tosi kuormittavaa, huomaan itse stressantuvani asiasta vaikken sen enempää osallinen olekaan kuin mitä vanhan talon seinät antavat myöden! Tässä on ihan oikeasti joutunut pohtimaan, mikä on normaalia perhe-elämää ja mitä kaikkea lasten ylipäänsä tulisi kestää (ja pitäisikö asiaan puuttua jotenkin, vaikka tarjoamalla lastenhoitoapua tai kuuntelevaa korvaa…). Vaikea sitä on seinän takaa tietää. Jos jotain, niin ainakin itse olen tosiaankin vannonut, että jos joskus lapsia tulee niin tuohon pisteeseen en tilannetta halua päästää. Mutta tosiaan, hienoa että tästä puhutaan! Tekisi siis mieleni kysyä, kuulostaako tällainen tilanne ihan normaalilta (tai astetta vauhdikkaammalta) perhe-elämältä, vai pitäisikö asiaan puuttua tavalla tai toisella?

  32. J sanoo:

    Pakko kommetoida sen verran että hyvä aihe. On ymmärrettävää että ihminen jolla ei ole lapsia ei voi tietää mitä on elämä lapsen tai useamman lapsen kanssa. Lapsille ei kukaan äiti haluaisi huutaa tai sanoa rumasti. Paineet ovat kovat kasvattajana. Ohuiden seinien välinen naapuruus myös mietityttää yhtä paljon kuin ärsyttää. Joutuu kuunnella tuntemattoman ihmisen elämän ääniä. Koen olevani hyvä äiti ja rakastan lapsiani. Tiedän ongelmakseni sen että hermostun ja varsinkin lähemmäs 30 lähestyvänä itseäni jonkin verran tuntien silloin kuin kuukautiset ovat tulossa. Hormoonit ja mielialat heittelee. Olisi ihana että sinä naapurina esimerkiksi sanoisit tälle äidille joskus aidosti ja oikeasti ystävällisesti että asumme naapurissa ja olen kuullut huutoasi lapsille ja ajattelin vain että tiedätkö sen kuuluvan ja että toivon sinulle kaikkea hyvää. Oletko miettinyt äidillä olevan paljon tehtävää.
    Et näe tai kuule hyviä asiota ja sitä kuinka lapsia rakastetaan ja heidän kanssa eletään. Ikävää että joudut kuulemaan ikäviä asioita mutta hei elämä on joskus ikävää. Silmien sulkeminen niiltä asioilta yhteiskunnassa ei auta. Äitien pelottelu sillä että hei eivät olisi hyviä äitejä myöntäessään huutavan tai muuten vaan hermostuvan lapsilleen. Itse kun on hermostunut lapsille ja sanonut jotai äärimmäisen typerää tulee hyvin pian tilanteen jälkeen itku että miksi on snaonut rumasti. Miksi hermostui. Olinko vain väsynyt. Kun nainen saa lapsen hänen kroppansa palautuu vasta kolmen vuoden kuluttua synnytyksestä ”normaaliin”. Mieti että on naisia jojtka saavat tässä välissä lisää lapsia. Miten heidän elimistö joutuu koetukselle. Henkinen taso ja muu. Minua ahdistaa se että ihmsiä ahdistaa toinen ihminen. Meidän pitäisi huolehtia toisistamme. Ja usko pois ymmärrän Liinu kantasi kun sanot ettet aio koskaan päästää tuohon tilanteeseen itseäsi kun saat lapsia. Ei pahalla mutta tulet huomaamaan erittäin paljon muuttuvia asioita itsessäsi kun saat lapsia. Ja pakko kertoa samalla myös omasta elämästä kun meidän seinänaapurissa asuu nuori lapseton pariskunta. He ovat ”perus” tyyppejä eivät kauheasti pidä ääntä. Siltikin kun nukutan lapsiani joka ilta välillä sen sujuen kauniisti ja välillä ei niin kauniisti lasten kiukutellessa kuulen joka äänen heidän asunnostaan. Kuinka he kolistelevat ja siivoavat hakkailevat nauloja seiniin iltasella. Niin. Normaaleja asioita. Mutta lapsettomina hei eivät myöskään tiedä että lapsemme menevät ilta kahdeksalta nukkumaan. Olen myös kuunnellut iltasatua lukiessani nuoren parin saapuvan kotiin ja menevän suihkuun myöhään niin että lapseni kysyvät mistä tuo ääni kuuluu. Vastaan heille että naapurista vain he menivät suihkuun sillä he asuvat siellä. Tai kun nukahdan lasteni viereen iltasadun jälkeen ja herään kun naapurissa ollaan tultu baarista kotiin ja oksennetaan vessassa. Lapseton ihminen keskity omaan elämääsi ja katso peiliin. Miten haluat että sinua kohdellaan kun joskus sinusta tulee äiti. Haluatko että sinun elämääsi arvostellaan seinän kautta? Jos olet aidosti huolissaan lasten elämästä ja heidän lapsuudestaan mene ja sano se suoraan. Älä pohdi sitä täällä. Kun asiat esittää aidosti tämä ”uupunut” äiti varmasti ymmärtää. Hän on äiti. Hän herää aamulla kukonlaulun aikaan laittamaan lapsille ruokaa. Hän vaihtaa vaipat ja leikkii. Hän kuuntelee ja opettaa. Hän pesee lasten hampaat ja kasvot. Hän pukee lapsille vaatteet. Hän syöttää lapsilleen lounasta. Hän siivoaa ruuat pois ja pyyhkii pöydät. Hän laittaa maalaustarvikkeet pöydälle. Hän siivoaa sotkut ja leikkii. Hän laittaa pienen päiväunille. Hän siivoaa ja pesee pyykkiä. Hän imuroi ja pesee lattiat. Hän kattaa pöydän. Jo kolmatta kertaa. Hän vie lapset ulos leikkipuistoon. Hän käy lasten kanssa kaupassa. Hän sairastaa lasten kanssa hän sairastaa itse. Hän hermostuu kun häntä väsyttää ja rahatilanne ei ole miljonäärin luokkaa. Hän maksaa asumisen ja laskut. Hän truu lapsia kun he eivät totelleet. Hän hermostuu kun lapsi ei kuunnellut ja kallis kone on rikki. Hän huutaa. Hän kiroilee. Hän sanoo oletko tyhmä. Häntä itkettää. Häntä kaduttaa. Ja tämän jälkeen hän halaa lastaan ja kuiskaa korvaan minä rakastan sinua anteeksi että hermostuin. Kuulitko naapuri tämän kuiskauksen? Johon lapsi vastaa suukolla ja sanoo rakastan sinua äiti.

  33. Liinu sanoo:

    Hei J, kiitos kun jaksoit kommentoida! Kuvailit ehkä vähän erilaista elämää, kun mitä meillä täällä lähiössä vietetään, mutta ajatukset ovat varmasti oikeita ja samoja. Tiedän ja uskon, että naapurimme äiti on erittäin uupunut ja tottakai hän haluaa olla paras mahdollinen äiti lapsilleen. Lähinnä kaipasin neuvoja, mitä tällaisessa tilanteessa voisi tehdä eli miten auttaa perhettä. Kiva kun kommentoit, että asian suoraan puheeksi ottaminen voisi olla OK. Ehkä rohkaistun ja ensi kerralla kun satutaan yhtäaikaa pihaan kysyn suoraan, tarvitseeko perhe apua. Toivottavasti asiat kehittyvät parempaan päin!