JUMALAUTA KAKARAT

30/12/2011

Tänään on ollut sellainen päivä. Tai muuten päivä meni ihan kivasti (mitä nyt perus uhmaa) kunnes saimme kylään kaksi kaveria. Jostain syystä näiden hyvien kaveruksien leikit eivät vaan tänään menneet oikein putkeen…

Kello viidestä seitsemään kuluneet minuutit olivat helvettiä. Vähintään yksi lapsista itki tai huusi kokoajan. Minun lapseni pääosin. Ja jos se ei ollut lapseni joka huusi, niin toisen lapsen huuto oli hänen syytään. Huoh. K siis käyttäytyi kuin pieni ilkikurinen paholaislapsi, pienempi huusi tissiä, syliä, huomiota, kipeää vatsaa ja niiden välissä oksensi kaaressa.

Lelut lentelivät, vilkkuvat ja soivat lelut pauhasivat. Lapseni kiukutteli, parkettia vasaroitiin, joku hakkasi xylofonia, välillä kahta samaan aikaan. Väissä lapseni skeittasi xylofonilla. Siis silloin kun ei repinyt lelua toisen kädestä tai tuuppinut, tökkinyt tai töninyt. Ja kokoajan siis joku huusi. Siltä se ainakin tuntui. Kaksi tuntia pelkkää kaaosta. Ja tähän piti yrittää mahduttaa vielä aikuisten juttelua, ruoan laittoa (no, pakastepitsaa) ja syömistä.

Minä (tuskan)hiestä ja puklusta märkänä toistin samaa: ei saa, älä, pyydä anteeksi, kohta joudut miettimään, ota joku toinen lelu, vaikka se on sinun saa kaveri nyt katsoa sitä, älä ota toiselta, pyyä anteeksi, seuraavasta jäähylle… Rintaraivoava vauva sylissä siis.

Seitsemältä meillä syödään yleensä iltapuuro. Nyt oli kuitenkin pakko lähteä ulos rauhoittumaan. Ensin piti kuitenkin pukea ulkovaatteet… AAAAAARGH! Vielä ulkona sydän hakkasi tuhatta ja stataa, veri kohisi korvissa. Teki mieli huutaa täysillä keskellä katua JUMALAUTA! Mietin että onneksi kotona on suklaata, muuten en selviäisi tästä.

Ulkona kaverusten leikit sujuivat mukavasti sovussa. Tapaamme siis jatkossa ihmisiä vain ulkotiloissa, aidatulla alueella.

Vähän sydän pamppailee vieläkin, en nimittäin ole saanut tuota riiviötä edelleenkään nukkumaan. Nytkin juuri tällä hetkellä (klo 22.55) hän hiippailee tuossa takanani, luulee varmaan etten huomaa kuinka hän ehkä viidennentoista kerran tulee pois sängystä. PUUUUH.

No sellainen ilta.

Ehkä tähän perään kerron vielä leppoisasta reissustamme keskustaan alennusmyyneille. Aiemmin jo kirjoitin käyneeni lasten kanssa ostoksilla. Esitin asiani melko laimeasti. Aikataulutin reissun K:n päiväuniaikaan, hän voisi nukkua rattaissa. Koko kolmetuntisen ajan K kuitenkin kiukutteli ja komensi minua. Hävitti matkakorttinsa ja itki puoli tuntia todella sydäntäsärkevästi (ja kovaa) sen perään keskellä pahinta Stockmannin ruuhkaa. Minä taas (tuskan)hiestä märkänä yritin pysyä rauhallisena, vaikka viimeistään kun olimme Kampissa odottaneen hissiä lähes kymmenen minuuttia teki mieleni huutaa täysillä JUMALAUTA! Vihdoin pääsimme tupaten täyteen POPiin. Sitten alkoi huuto junaradasta! Kauppa oli ihan täynnä porukkaa ja puolilla porukasta vaunut mukana. Kuten myös itselläni. Tuplat. En olisi mitenkään pystynyt K:n perään katsomaan kun hän leikkisi tungoksen keskellä, mutta kymmenen minuutin junarataraivareiden ei jaksanut enää välittää. Vihdoin pieni rauha, kunnes samalla hetkellä hiestä litimärkä vauva alkoi itkemään. Huutava hikinen vauva kainalossa yritin tehdä löytöjä, samalla kun olin kaikkien tiellä ja kaikki minun. Tässä vaiheessa onneksi tajusin riisua talvitakin ja paksun kaksimetrisen kaulaliinan. Teki mieli lähteä kotiin, mutta edellisen kerran harmituksen jälkeen oli pakko ostaa jotain.

Paniikkiostosten jälkeen sainkin K:n melko kivuttomasti mukaani leikkipaikkaan, eli hoitohuoneeseen. Samalla kun imetin meininki jatkui. K terrorisoi koko paikkaa. Sekoili jotain vessassa, ahdisteli vierastavia vauvoja, juoksi ympyrää, kaatoi tuoleja ja pöydän (!).

Kotipihassa hän sitten nukahti rattaisiin. Ja hillui himassa taas koko illan.

Puretaan nyt vielä eilinen reissu keskustaan. Kadonnut matkakortti löytyi ja lähdimme hakemaan sitä. Tarkoitus oli myös tehdä muutama ostos ja käydä vaihtamassa yhdet housut. Meno oli ihan samanlaista kun edelliskerrallakin. Matkakortin saatuamme lähdimme heti takaisin kotiin. Ratikkaan tuli tarkastajat ja Kaapo ylpeänä näytti matkakorttiaan. Sen koommin ei korttia ole näkynyt. Mahtavaa.

Onhan ne silti tosi rakkaita ja ihania. Vaikka toinen vaan raivoaa ja toinen yrjöää niin välillä on ihan hauskaakin.

Minttu


10 Responses to “JUMALAUTA KAKARAT”

  1. Mä luin sun tekstin sillä tietyllä naama peruslukemilla-viileydellä, kuten ymmärtävän äidin kuuluukin – vesi valui silmistä muttei todellakaan siksi että olisin itkenyt vaan sisäinen Sari nauroi katketakseen :D (In Finland we have this thing called Reilu Meininki ;))

    Minullakin on tuollaisesta kokemusta. Paljon paljon paljon. Siitä, kuinka se oma herranterttu tai tässä tapauksessa Milla, on se joka huutaa, raivoaa, terrorisoi (milloin missäkin) ja äiti on se, jolla veri kohisee päässä suoni otsasta uhkaavasti pullottaen.

    MUN erotus vaan valittettavasti on se, että meillä se uhmakas keksii ne omat raivarit ja huutamiset ja paiskomiset myös itsekseen – yleensä silloin, kun meillä on vauvaperheihmisiä tai vielä lapsettomia kylässä. Selitä siinä nyt sitten, että khyllä toi neljävee on ihan suht koht normaali. Ja kavereiden kanssa se onnistuu riitaantumaan kohtalaisesti. Eihän se pahalla, mutta kun se jännitys ottaa valtaan, niin… :D

    Joten KIITOS että kerroit :D Vertaistukitarina hikineen ja oksennuksineen tuo aina kynttilänvaloa putken päähän. Ei sillä, että kyllä tää joskus menis ohi, vaan sillä, että muillakin on kokemusta aiheesta :D Tuntuu hyvältä, kun ei tartte olla yksin. :D

    ”kun olimme Kampissa odottaneen hissiä lähes kymmenen minuuttia teki mieleni huutaa täysillä JUMALAUTA!”
    Khih, tossa kohtaa repesin aivan täysin, tyttökin tuli ihmettelee, et äiti itkeksää kun sä tollain tyrskit ;D

  2. Riikka sanoo:

    Hei toi elämä on ihan normaalia, kun on juuri syntynyt vauvakin ja on esikoinenkin..
    Meilläkin on tommoista ollut usein ja usein (aika kultaa muistot).

    Kivaa oli meillä kuitenkin..

    Riikka
    ps. on sitä pahempiakin vierailuja tehty..

  3. Meri sanoo:

    Kiitos Minttu <3, kun jaoit tämän.

    T: Se toinen, jonka tekee mieli HUUTAA ties mitä ties kuinka monta kertaa päivässä

    ps. nähdäänhän pian?

  4. N sanoo:

    Nuo ”leikkitreffit helvetistä” kuulostaa aivan samanlaiselta sirkukselta kun meillä Vili uhmaa. Jäi avoimella pk:lla kerhoilu aika vähille meiltä syyskaudella, kun joka kerta oli tuollaista.

    Vauvan ja taaperon kanssa tuo koko vuosi on aivan kamala. Tai ainakin ekat 9kk mitä itselläni on kokemusta. Leppoisat kahvittelut kaupungilla ovat historiaa. Ja hikinen , raivoava, härskiintyneeltä maidolta haiseva ”äitikone” on tullut kuvioihin. Ja me kompostoidutaan hiljaa kotiimme.

    Ehkä sitten keväällä kun pienempi täyttää vuoden? :)

    Kiitos, ihana teksti… Kiteyttää aika paljon.

    Noora.

  5. Kiva että aihe koskettaa muitakin! En ole yksin yhtäkkiä hulluksi kiusankaappaleeksi muuttuneen lapseni kanssa :) !

    Meri, nähdään pian. Mennään vaikka jonnekkin metsään yhdessä karjumaan <3

    Noora, mä tulen hulluksi jos joudutaan kotiin jäädä tän takia. Ainkain ulkona onneksi leikit sujuu (kop kop) ihan hyvässä hengessä. Ja tuo termi äitikone on niin osuva. Ihmettelin taannoin mistä tuo kamala eltaantuneen juustonaksun haju tule… No minustahan se tuli. :)

  6. hipheijaa uhman ja kuopuksen tuloa odotellessa :D eikun oikeesti. tämä pelasti mun päivän – arkirealismia kerrakseen.

    oli niin hassunhauskaa muuten törmätä. kerroin liamillekkin miten jännää oli tavallaan tavata ’tuntematon’ ihminen, mutta miten helppo oli jutustella ilman vaivaantuneita taukoja :) te olette super söpöjä!

  7. Anonymous sanoo:

    Aaahhahaaaa!!! xD

    Ihanan tutun kuuloista touhua, en voi muuta sanoa!

    Meillä esikoinen syntyi maaliskuussa -08 ja pikkusiskonsa helmikuussa -09, eli heillä on vain 11 kk ikäeroa ja voin sanoa, että meidän huushollissa meni kakkosen synnyttyä liki vuosi niin, että kaiken päivää jompikumpi(tai molemmat yhtäaikaa) huusi (milloin haaveria, harmitusta, nälkää, vatsakipua, syliin, tissille..) ja mä olin joka ikinen päivä vain sellainen haiseva takkukasa, päälläni puklua, pissaa, kakkaa ja vauvanruokaa. Miehen saapuessa illalla töistä kotiin, mulla soi korvissa vielä (kirjaimellisesti) se kaikki itku ja huuto, mitä olin joutunut kuuntelemaan. Päiväunia lapset nukkuivat _samaan aikaan_ noin kerran viikossa ja ne oli kyllä niin juhlavia tilanteita, että oksat pois. :D

    Minä en kyllä päässyt mihinkään kauppoihin kiertelemään, mutta en olis kyllä halunnut edes yrittää :D
    Riittävän kamalia oli ne muutamat ”kahvittelu”-kerrat, kun joku tuli meille. Puhumisesta ei tullut mitään lasten huutaessa, joka paikka oli täynnä vaippoja, likaisia vaatteita, itellä tukka rasvainen ja vanha venynyt t-paita tai toppi päällä.. Huhhei :D

    Mut on ne lapset ihania :D

    Terkuin äitee, joka odottelee kolmattaan raskausviikolla 37+6…

  8. Sara, juu kohta teilläkin on ilo irti ;D Oli tosi hassua ja hauskaa tömätä! Kiva oli jutella ja nähdään ihmeessä joskus ihan tarkoituksellakin. Vaikka porukalla Riikan kanssa?

    Huhhei tosiaan, tutulta kuulostaa tuo anon kirjoitus. Tsemppiä vaan meille kaikille äideille!

  9. Taina sanoo:

    Tulin tähän blogiin tuon arvonnan linkityksen kautta ja selailin taaksepäin, näytti hyvältä, näytti hyvältä, kiva, jne, mutta tällä postauksella nyt kyllä ostit mut lukijaksi! Mulla on elokuussa 2009 syntynyt poika ja 2011 syntynyt tyttö. Poika on oikein vilkas ja sattui saamaan uhman juuri ennen vauvan tuloa, ja sitä on nyt kestänyt. Mä NIIIN rakastan vertaistukea. Nyt vaan tutkimaan, minkä ikäisiä nää sun herrantertut on! :) :)

  10. […] Pojatkin olivat mielissään, Elvis nukkui tunnin tirsat rattaissa eikä mäkkärillä lahjominenkaan tuskin ollut huono liike. Kaapo tykkäsi katsella näyteikkunoita ja kaikilla oli hyvä mieli. Ihan loistavaa. Niin ne ajat vaan muuttuu, oli pakko kaivaa muutaman vuoden vanha postaus jossa kerron kaupunkireissujamme from hell. […]