21. raskausviikko alkaa huomenna, eli noin puolet odotusta jäljellä. Aamulla oltiin rakenneultrassa.
Viikon ajan jännitin ultraa ihan hirveästi. Aluksi se oli sellaista malttamatonta, odottavaa ja kivaa jännitystä. Sitten menin tyhmänä nettiin ja googlasin rakenneultraa ja 20. raskausviikkoa. Olen vuodattanut litroittain kyyneliä luettuani erilaisia kokemuksia ultrassa löynyneistä vioista ja vammoista jotka ovat johtaneet raskauden keskeytykseen eli ennenaikaiseen synnytykseen.
Eilinen ilta ja aamu on ollut hullua vuoristorataa. Odotan vauvan näkemistä innolla ja seuraavaksi jo itken. Välillä ilosta ja usein en edes tiedä miksi. Ihan hysteerinen olo. Tänä aamuna näin jo itseni juuri synnyttäneenä, pieni vauvamme silmät kiinni kaarimaljassa ja lohduttoman surulliset vanhemmat jättämässä hyvästejä.
Vaikka meiltä ajaa kättärille reilut viisi minuuttia, tuntui aamuinen matka tosi pitkältä. Lasse oli innoissaan, kuunteli musaa ja rummutteli rattiin. Minä purskahdin itkuun kun näin ruumisauton. Paniikki alkoi taas iskeä sairaalan pihalla, kun emme meinanneet löytää parkkipaikkaa.
Kaikki on siis hyvin ja meille on näillä näkymin tulossa normaali terve vauva. Kuinka pakahduttavan ihanaa! Hormoonit edelleen jyllää pahempina kuin koskaan ja itku meinaa tulla ihan joka asiasta. Fiilikset on silti hyvät.
Mä en tästä lähdin aijo tutkia netistä mitään, lukea keskustelupalstoja tai muitakaan surullisia juttuja. En suosittele muillekkaan. Mulla on ihan tarpeeksi kestämistä tässä itsessäni ja näissä hyvin kummallississa oloissa ja tuntemuksissa. Onko muut yhtä sekasin? Nyt tekis mieli taas vähän tirauttaa.
 |
| Meidän ihana pikkuinen rakas! Onko vähän söpö onko! |
Ja nyt kun näistä hulluista hormooneista kirjoitan, jatketaan vielä. Lasse kutsuu mua nykyisin Momzillaksi. Kaapoa odottaessa olin mielestäni hyvin seesteisessä ja rauhallisessa tilassa. Nyt mä olen ollut aivan hullu. Siis raivohullu. Apua. Mä oon NIIN sterotyyppisesti raskaana.
Minttu
Joo. Mää tossa aamulla itkin esim sitä, että mun raskaus on ihan paska ja lapsen isä ei tuu ikinä jaksamaan mun sairastelua. Sitten pääsin jo siihen pisteeseen, että isä löytää uuden naisen ja ne saa ihanan toisen vauvan ja sen toisen naisen raskaus on helppo ja siitä lapsesta tulee parempi ja odotetunpi ja meidän vauva jää unholaan. Ruumisarkkua en ole vielä beibillämme nähnyt, mutta eilen itkin että siitä tulee autisti :/
Mä olin kyllä tosi herkkis myös raskaana ollessani, ja samalla myös vähän raivohullu. Eli pystyn täysin samaistumaan! 😀
Mutta mä tein maailman pahimman virheen, ja odotusaikana luin sellaisen kirjan kuin Jäähyväiset Einolle. Se on siis mielettömän kaunis tarina mutta mä en vieläkään, kaksi vuotta myöhemmin, voi miettiä tarinaa ilman että itken vähän salaa. Voi vitsi, nytkin nousi kyyneleet silmiin, eikä mulla ole edes hormoneja joita syyttää! :/
Mä olin esikoisen aikana raivohullu myös. Ja kupuksen aikana taisin suuttua vaan kerran. 🙂 Minkähänlainen mun kolmas raskaus tulisi olemaan? 😀
Kuulostaa tutulta. Mut mä oon itkeny hulluna vasta synnytyksen JÄLKEEN! Imetys saanu hormonit ihan sekaisin, ja mitä ihmeellisimmistä asioista pitää itkeä!
Kamala surutyö esikoisen vauvanvaatteita pakkaillessa myyntiin ja omaan aarrearkkuun – yhdestäkään en halua luopua! Joka kerta itken kun viikkaan niitä pois.
Ehkä huvittavin tapaus on se, että itkin aamukahviini isoja kyyneliä, kun en pääse provinssirockiin katsomaan System Of Downia (ehdoton lempibändi jo vuosia)…